Mökkihöperön mietteitä

Kirjoitan tätä kohdassa ”kuusi viikkoa etätöitä takana”. Kalenterista piti tarkistaa, sillä viikot viuhuvat matkan päästä työtään tekevällä erityisopella, eli EtäErkalla, semmoista vauhtia, ettei tahdo tahdissa pysyä. Hommaa piisaa ja päivät ovat huomattavasti lähiopetuspäiviä pidempiä ja jollain kummallisella tavalla myös intensiivisempiä. Ruokahuoneen nurkasta lähtenyt etäkoulu on levittäytynyt ja käsittää tätä nykyä koko huoneen. Etäoppitunteja pitäessä joutuu jo katselemaan, etteivät nyt vain kirja- ja paperipinkat näkyisi kameran kautta oppilaillekin.

Meillä on suhtauduttu valtiovallan tyttösten antamiin ohjeisiin suurella vakavuudella. On pysytty eristyksissä ja koetettu vahvistaa keuhkoja lenkkeilemällä hengästymiseen asti raikkaassa keväisessä mäntymetsässä. Huomaan, että eristys on mennyt ihan mökkihöperöitymisen asteelle, enkä osaa enää käyttäytyä ihmisten ilmoilla. En tokikaan tunge harvinaisella kauppareissullani tahallani turhan liki ihmisiä, mutta en näköjään osaa enää ennakoida, mihin kanssa-asioija on kääntymässä. Eräälläkin kauppareissulla olin saman ihmisen kanssa hyllyjen välissä törmäyskurssilla niin monta kertaa, että lopulta meille nauroi meidän itsemme lisäksi myös kaupan myyjä.

Kotoilun määrää voi tarkastella vaikka auton polttoainetankista. Kuluneen kuukauden aikana ei juuri ole tarvinnut tankata. Mitäpä suotta, kun kauppareissu on edestakaisin 12 km eikä niitä kauppareisssujakaan tule tehtyä kuin korkeintaan kaksi viikossa. Ihmekö sitten, että viime viikolla Lapinjärvelle tekemäni reissu tuntui samalta kuin Tallinnan reissu ennen näitä karanteeniaikoja.  Hyvä etten pakannut viikonloppulaukkua mukaan asiointireissulle.

 Joku viisasteli, että Arttu Wiskarin Mökkitie-kappaleen voisi nyt laulaa hieman muunnetuin sanoin vaikkapa: ”Sanna, anna mun ajaa mökkitie…” Toisessa vitsissä vitsailtiin suomenruotsalaisten muka kyselleen, koskeeko mökillemenokielto myös huviloita. Kun ei Sanna enää perjantaina informoinutkaan meitä tyyliin: ”Nyt. Ei ole. Aika mennä mökeille”, me päätimme lähteä käymään Datšalla. Ehkäpä sääntö ei koske datšojakaan. Tietenkään emme aikoneet kuormittaa mökkipaikkakuntaamme millään lailla. Eväät päiväreissulle otettiin mukaan jo kotoa. Meitä iäkkäämmille mökkinaapureille ei jääty tarinoimaan, vaan soitettiin puhelimella paluumatkalta.  Tärkeää oli nähdä, että mökki on pystyssä. Se talvimyrskyissä kaatunut mänty oli onneksi ymmärtänyt pötkähtää talon taakse, eikä talon päälle.

Kevättalvella minä - Etelä-Suomen läänin lahjakkain stressaaja - olin jo uhonnut mökin myyntiä, sillä työtä ja tekemistä kuulosti taas olevan enemmän kuin voimia ja jaksamista. Nyt kun pääsin käymään paikan päällä, muistin ja näin kaiken sen, mitä viime kesän aikana sentään jo saimme tehtyä, haihtuivat myyntiajatukset. Olkoonkin, että tekemistä on paljon ja matka maaliin on vielä monen vuoden päässä, paikasta on ehtinyt tulla kovin rakas. Erityisesti luonto on aivan uskomaton. Meidän lyhyttä tavaranvientireissuamme kunnioittivat läsnäolollaan kaksi komeaa joutsenta. Meidän pikkuruinen erämaalampemme sai kunnian olla heidän muuttomatkansa välilaskupaikka. Siinäpä he tepastelivat lammen jäällä meidän saunamme takana. Mökkihöperö olen siis siinäkin mielessä, että olen aivan höpsönä pohjoiskarjalaiseen Datšaamme.

Kahden tulen välissä

Suomen sijainti Venäjän ja Ruotsin välissä on ollut aina jollain tapaa kriittinen. Menneinä vuosisatoina olemme kuuluneet milloin Venäjän, milloin Ruotsin etupiiriin. Meidän maamme on ollut haluttu puskuri vuoron perään itäiselle ja läntiselle naapurille. Onneksi olemme saaneet olla viimeisen reilun sata vuotta omillamme ja itsenäisinä kasvattamassa omanlaistamme maata ja toimintakulttuuria.

Suomen rooli suhteessa naapurimaihin on itsenäisyyden aikakaudella usein ollut kuin miellyttämään pyrkivän lapsen suhde vanhempiinsa. Olemme tehneet kaikkemme, ettemme vain loukkaa tai pahoita Venäjän mieltä ja matkimme kaikessa - tyhmässäkin – Ruotsia. Tästä olemme tehneet oikein taiteenlajin. Puhuttiinpa siitä Venäjän suuntaan nöyristelystä jossain vaiheessa sanalla ’suomettuminen’. Nythän tilannetta ymmärretään maailmallakin paremmin ja Suomen diplomatiaa arvostetaan niin, että vaikeita tapaamisia ja kokouksia halutaan tavan takaa järjestää puolueettomalla Suomen maaperällä. Tänne rohkenevat tulla isoiset idästä ja lännestä – jopa tapaamaan toisiaan. Perinteisesti olemme ihannoineet Ruotsia ja Ruotsi on toiminut meille jonkinmoisena tavoiteltavan kehityksen mallimaana. Ainakin kouluasioissa olemme Ruotsia seuraten menneet väärään suuntaan, oma linjamme olisi ollut kaikin puolin parempi.

Nyt olemme sikäli oudossa tilanteessa, että kun vuosisatojen saatossa uhka oli vuorotellen idässä tai lännessä, se onkin nyt yhtä aikaa sekä idässä että lännessä. Meinaan tautiuhka. Naapurit heräsivät koronatoimiin huomattavasti Suomea myöhemmin ja taudin kulku on sairastavuus- ja kuolleisuuslukujen valossa molemmilla naapureilla aivan toisella tasolla kuin meillä. Rajaliikenne on meille tärkeää sekä idän että lännen suunnalla, mutta nyt rajoille tarvitaan etenemisen esteitä. Esteet tarvitaan, ettei tauti leviä meille hallitsemattomasti ja siihen yritetään pyrkiä rajoittamalla tautia levittävien ihmisten liikkumista.

Vitsi, että olen ylpeä Suomen valitsemasta avoimuuden ja taudin rajoittamisen linjasta. Itäinen naapuri uhosi aivan liian kauan, ettei tauti heille tule ja länsinaapuri taisi luottaa hannuhanhimaiseen tuuriinsa samoin uskoen, ettei vitsaus heitä kosketa. Nyt sitten jyllää ryökäle Suomen molemmin puolin niin pahana, että vallan hirvittää. Eihän tuommoista toivoisi pahimmille vihamiehille, saati kelpo naapureille.  

Annan meidän johtotyttösille monta mokaa anteeksi, kun kumminkin parhaansa yrittävät ja alamaisiaan ahkerasti käänteistä ja koreografioista infoavat. Ihan sama, vaikka suojainhankinnoissa tuli töpättyä, näkyvät töpeksivän muutkin. Iso-Britannia osti käyttökelvottomia korona-testejä Kiinasta liki kahdellakymmenellä miljoonalla. Onhan se nyt paljon isompi moka kuin muutaman miljoonan epäkurantit ostokset hämärähemmojen kautta. Senkin annan anteeksi, että rajoittamistoimet ovat olleet melkoista vatkaamista ja veivaamista. Tässähän on menty tyyliin ’kaikki koululaiset kotiin – okei otetaanpa sittenkin osa takaisin kouluun’ ja ’Uusimaa laitetaan kolmeksi viikoksi tiukasti säppiin – eiku reilu kaksi viikkoa riittää sittenkin’.  Annan anteeksi, kun kumminkin tuntuu, että koko ajan on tehty pikemmin liikaa kuin liian vähän.

Ja mikä parasta, kesä tulevat tänäkin vuonna! Jos ei nyt vallan festarikesä, niin piha- ja parvekekesä kumminkin!

Huoltovarmuudesta

Meille uutisoitiin isosti, miten valtion huoltovarmuuskeskuksen varastot avattiin ja suojavarusteita lähetettiin sieltä ympäri maata. Paha vain, että osa tarvikkeista oli vanhoja ja kuminauhat olivat päässeet pekehtymään piloille. Olisi pitänyt olla suojavarustevaraston vastaavana joku maalla kasvanut naisihminen, joka olisi ymmärtänyt tuulettamisen tarpeen. Kyllähän entisaikojen varastoja, aittoja, käytiin ainakin kerran vuoteen läpi – tuuletettiin ja tarkistettiin kunto, heitettiin roviolle, jos oli epäkuranttia.

Valtion huoltovarmuuskeskuksen alaisena toimii monta muutakin varastoa. Sopii vain toivoa, etteivät leipäviljavaraston ja vaikkapa perunavaraston pohjimmaiset ole niin ikään päässeen pilaantumaan. Itäneet perunat pitäisi ottaa pikimmiten valoon ja peitellä toukokuun tullen multaan.

Olihan se kuitenkin komeaa kuulla Amerikan kautta, ettei muilla mailla kuin Suomella enää tuommoisia varmuusvarastoja ole. Suomi on varautunut kaikkeen. New York Times ylisti Suomen varautumista katastrofeihin. Huoltovarmuuskeskuksen johtaja oli luonnehtinut amerikkalaislehdelle, että varautuminen on suomalaisen DNA:ssa. Sama New Yorkin lehti oli saanut tietoonsa, että Ruotsissa on pari vuotta sitten ohjeistettu kansalaisia keräämään kotiinsa varmuusvarastoa. Valtio oli semmoiset purkanut jo kylmän sodan jälkeen. Epäilen, etteivät ole kansalaisetkaan sellaisia koonneet.

Jäin miettimään suomalaisten ja ruotsalaisten eroa. Me olemme eläneet sota-aikaa viimeksi 1940-luvulla, Ruotsi oli sodassa viimeksi 1814 taistellessaan Norjaa vastaan. Onhan siinä eroa.  Jokaisen suomalaisen lähisuvun historiasta kerrotaan sotajuttuja, Ruotsissa sotamuistot ovat huomattavasti kauempana. 1940-luvulla Ruotsi oli jo vaurastunut ja vakaa. Se auttoi pientä Suomea muun muassa antamalla lentokoneita, lähettämällä vapaaehtoisia sotilaita ja ottamalla vastaan sotalapsia. Suomi taas lähti kipuamaan kunnolla kohti vaurautta vasta 1950-luvulla, kun viimeinenkin sotakorvausjuna oli lähetetty. Meidän sosiaalinen muistimme ulottuu niukkoihin aikoihin. Jos ei oma muisti sinne aivan yllä, niin läheisen muisti auttaa ja muistuttaa.

Pohdin kansojemme luonne-eroja. Kylläpä kai ruotsalaiset ovat kepeämpiä ja iloisempia kuin suomalaiset. Tällaiseen johtopäätökseen tulin, kun pohdin laulujamme. Otetaan nyt esimerkki joululauluista. Siinä missä ruotsalainen laulelee ”Hejsan hopsan falleralleraa…” veisaa suomalainen ”lumi on jo peittänyt kukat laaksosessa, järven aalto jäätynyt talvipakkasessa…”. Onhan siinä eroa – duurilla ja mollilla. Mutta samaa kuvastaa minusta suhtautuminen asuntolainaan. Ruotsalainen ottaa asuntolainan ja hoitelee vain sen korkoja. Tavoitteena on jättää asunto maksettavaksi taas seuraavalle sukupolvelle. Suomalainen pyrkii jättämään jälkeläisilleen maksetun asunnon ja kokee kauheaksi epäonnistumiseksi, jos jättää perinnöksi velkaa.

Ruotsalaiselle itsemääräämisoikeus on niin pyhä asia, etteivät valtiojohtajat uskalla ohjeistaa heitä pysymään sisällä ja välttelemään kuppiloita ja torikokouksia. Suomalainen, vaikka kokeekin itsellisyyden tärkeäksi, ymmärtää vastuunsa niin vanhemmista kuin nuoremmista kanssakulkijoista ja tottelee, kun valtionpäänaiset (vaikka tyttösiltä näyttävätkin) vetoavat pysymään eristyksissä.

Vitsi, että on taas hienoa olla suomalainen!