Talvilomasta

 

Talviloma alkaa olla lopuillaan. Mietin, että tuskin muilla aloilla toimivilla on samanlaista painetta urheilusuorituksiin talviloman aikana kuin koulussa, jossa talvilomasta on vanhastaan puhuttu urheilulomana tai hiihtolomana. Meillä ajatus talviurheilusuorituksista on edelleen voimissaan.

 

Loman ensimmäisenä lauantaina aloitin vahvasti ja vietin pitkän pätkän päivästä lasten kanssa mäenlaskussa. Nuorimmainen mäenlaskukavereistani ei tohtinut laskea muuten kuin mummon sylissä, joten mummohan huruutteli liukurilla mäkeä alas ja tallusti käsi kädessä kaksivuotiaan kanssa mäkeä ylös kerta toisensa jälkeen.

 

Sunnuntaina viimeistelin kuntoa maanantaista talvilomaviikon pääsuoritusta varten kuin muinoiset Suomi-hiihtäjät - korkean paikan leirillä. Kiipeilin emännänjatkolla ylös ja alas pesten keittiön kaapiston ovia. Loppusilauksen viimeistelyleirillä tein saunanpesussa. Maanantainen urheilusuoritus oli Rapakiven torpan siivous. Se semmoinen parempi, johon kuului myös karvalankamattojen talvitamppaus hangessa. Tästä suorituksesta täytyi palautua leffareissulla lastenlasten kanssa.

 

Tiistaina piti olla autourheilua naapurikaupunkiin, mutta jäinen sade ja sivutuuli pakottivat tyytymään lähimatkailuun kotikaupungin keskustaan. Isolle tielle lähteminen tuntui nimittäin ihan survival-meiningiltä ja se sentään olisi ollut liioittelua. Keskiviikkona autourheilu jo onnistui. Suuntasin rohkeasti vieraaseen maakuntaan rautatieliikennettä täydentämään ja kuopusta junalta kotiin hakemaan. Kylläpä vain olisi rantarata poikaa, tunnin matkan päästä junalta hakeminen ei tunnu ”rintamaiden” touhulta, vaan vaikuttaa pikemminkin syrjäseutumeiningiltä.

 

Torstaina urheiluohjelmassani oli niskaa, käsivarsia ja ranteita kuntouttavaa toimintaa neulomisen muodossa. Homma toimi toki samalla meditatiivisena harjoituksena ja dementian torjuntana. Monipuolista urheilua ja kehonhuoltoa siis!

 

Perjantaina oltiinkin lomaviikon mahdollistamana aikaistetussa ”lapsilauantaissa”. Ohjelmassa talviurheilua. Mummokin sai sukset jalkaansa ja lähti testaamaan vanhastaan kovin tuttua lajia. Mono mokoma kiristi pari vuotta sitten seinäkiipeilyreissulla venähtänyttä oikeaa jalkaterää, eikä voitelu ollut osunut oikeaan. Onneksi tänä päivänä on kilometrien keräämistä huomattavasti tärkeämpää se, että ehtii dokumentoida tapahtuman. Kännykkäkuva tuli otettua ja lähimmille jaettua. Hiihtosuoritus on todistettu ja kuvista voisi arvailla hiihtäjän olleen vaikka Kainuun lumilla sen sijaan, että oli suksinut kotiovelta semmoiset sata metriä. Iltapäivällä kaivettiin kaapista vielä lumikengät ja marssittiin laavulle makkararetkelle. Iloisista naamoista päätellen tämäkin oli hyvää mieltä tuottavaa ulkoliikuntaa.

 

Minun mielestäni tämä oli aivan mainio talvilomaviikko. Erikseen toki pitää vielä muistaa mainita, että kaikki toiminta tapahtui terveysturvallisesti ja että jätin tanssin ja laulun ihan suosiolla väliin.

 

 

Mökkikamerasta

 

Mökkimatkamme on vajaa 300 kilometriä. Talviset tarkastusreissut eivät oikein tule kyseeseen, sillä mökki ei ole talvilämmin. Meille hankittiin viime kesänä mökille muutama kamera. Ajatus oli, että kameran kuvasta voisimme kotoa käsin tarkistaa tilannetta ja kenties onnistua näkemään vaikkapa karhun, jos semmoinen olisi lähtenyt liikekannalle asuinsijoiltaan Mehonmäeltä ja tallustelisi tonttimme poikki juomaan Jessolanlammelle.

 

Puolisko asensi yhden kameran kuvausalueen laitaan lämpömittarin, niin että kuvaa suuremmaksi zoomaten näkee, mikä on lämpötila Pohjois-Karjalassa. Sama kamera näkee savupiipun päässä olevan hormi-imurin, jonka liikkeestä voimme päätellä, onko lammen rannassa tyyntä vaiko tuulista.

 

Viime kesänä tontilla tehtiin puiden kaatoa ja maansiirtotöitä. Muutama iso koivu juuri talon takana jäi odottamaan kaatoa ensi kesänä. Ne ovat sijoillaan vinossa rinteessä, mutta niiden pitkäaikaiset suojapuut joutuivat jo väistymään. Pikkuisen on tässä pitkin talvea pitänyt jännittää seudun talvimyrskyjä. Olisihan Ahtisaarta lainaten, ”perin kurjaa”, jos myräkkä kaataisi koivun tai peräti kolme talon päälle, juuri ennen aiottua hallittua kaatoa. Toistaiseksi näyttää hyvältä.

 

Yhdestä kamerasta näemme viime kesän aikaansaannoksemme; tuvan portaat, saunan kuistin ja toistakymmentä heittokuutiota polttopuita. Rakennelmat ovat ehjät ja pressut näkyvät pysyneen klapisäkkien päällä.

 

Eläimiä emme ole osuneet kameran kuvista näkemään - jäniksen jälkiä kylläkin. Suojasin syksyllä omppupuun taimen virittämällä suojaksi allastikkaat ja vetämällä virityksen ympärille tiheäsilmäistä pieneläinverkkoa. Toivoakseni innovaationi on suojannut tainta ahnailta jänöiltä. Toisetkin jäljet pihalla on nähty. Naapurimökin tädit olivat hiihdelleet tarkistuskäynnillä. Ilmeisesti kaikki oli heidänkin mielestään hyvin, sillä puhelua talvivaurioista ei kuulunut.

 

Yksi kamera on pimentynyt. Nyt emme näe, onko viime kesänä rakennettu puucee vielä pystyssä. Mutta mikäs sen olisi kaatanut – kyllä puolisko sen tanakasti asensi. Tupakamera sen sijaan näyttää, että kaikki on siinä kunnossa, mihin lokakuussa viime käynnillämme paikat jätimme.

 

Kaiholla odotamme kevättä ja uutta mökkikautta!

Koti, uskonto ja isänmaa

 

 

Minä suhtaudun näihin kaikkiin kolmeen – kotiin, uskontoon ja isänmaahan - arvostaen, mutta kiihkottomasti. Paitsi kotiin, johon suhtaudun kiihkomielisesti rakastaen ja huolehtien.

Olen kertonut aiemminkin, että perheemme on menettänyt kaksi itselle rakennettua kotia yritystoiminnan epäonnen myötä. Tämä nykyinen, kolmas, on meille niin tärkeä ja rakas, että myönnämme aivan avoimesti pitävämme sitä paremmin kuin kukkaa kämmenellä ja arvostamme tätä harmaata puutaloamme enemmän kuin kruunun jalokiveä. Saunan kiukaalla komeilee ylimpänä vuolukivinen pientalo ja makuuhuoneen seinähyllylle on keräilty toistakymmentä talonmuotoista tuikkulyhtyä. Rapakiven torppa on meille the Koti ja meidän lapsenlapsillemme Mummola.

Uskontoni on Martti Lutherin puhdistama ja Loviisan Pernajan oman pojan, Mikael Agricolan, Suomeen tuoma luterilaisuus. Siihen uskoon minut on kastettu, siinä uskossa olen rippikoulun jälkeen konfirmoitu ja puoliskon kanssa kirkossa avioliittoon vihitty. Uskontoon suhtaudun silti kiihkottomasti. Koen uskonnon henkilökohtaiseksi ja omakohtaiseksi asiaksi, josta en tämän suuremmin huutele. Opetan koulussa tunnin viikossa uskontoa – sitä yleissivistävää ja ei-tunnustuksellista.

Isänmaani on Suomi ja äidinkieleni on suomi. Suomessa on kaksi minulle erityisen rakasta maakuntaa, Pohjois-Karjala ja itäinen Uusimaa. Pohjois-Karjalassa olen syntynyt ja kasvanut. Sinne olemme saaneet tehdä osittaisen paluumuuton Datšan hankkimisen myötä. Itäinen Uusimaa on tarjonnut minulle työtä ja perheelleemme kodin osapuilleen kolmenkymmenen vuoden ajan. Tänne olemme asettuneet ja täällä olemme antaneet lapsillemme juuret ja siivet.

Juurista ja siivistä olen pitänyt pienen puheen vuoroon jokaisen lapseni valmistujaisissa. Juuret ja siivet ovat jokaiselle korvaamattoman tärkeät. Kodin tehtävänä on antaa turvalliset juuret; juurruttaa lapsi kotiin ja kotikuntaan sekä kotimaahan. Juuret ovat syvällä savessa tai mullassa siellä, mistä olet kotoisin. Kodin kannustuksen kasvattamat siivet antavat uskalluksen lähteä kotoa ja juurilta. Siivet auttavat lentämään omaan elämään.

Koti, uskonto ja isänmaa takaavat perheen ohella ne tuiki tarpeelliset juuret ja siivet.

Kylmänkyhmyjä

 

Minä kuulun sukupolveen, jonka nuoruudessa pipot olivat pannassa. Pipot olivat mielestämme epämuodikkaita, mummomaisia ja noloja. Silloin pipovalikoimassa kyllä olikin lähinnä urheilumerkkien pipoja ja kotikutoisia myssyjä. Jos eivät sen ajan hiihtoidolien käyttämät ”Karhu” taikka ”Järvinen” viehättäneet sai tyytyä kotona neulottuun patenttineuleiseen malliin. Mikään noista ei teini-ikäisen mielestä napannut. Ymmärrettävästi. Sitä paitsi pipo olisi litistänyt kampauksen tai ainakin sähköistänyt hiukset kattoa kohti lentäviksi. Juu ei! Silloin ei paljon päätä palellut, vaikka talvet olivat tavan takaa tälläisia kuin nyt – ja kylmempiäkin. Paljaspäin mentiin. Tunnen monta ikätoveria, jolta ovat korvat paleltuneet nuoruudessa. Kaikki valittelevat korvien kylmänarkuutta ja toisaalta myös löylyaristusta vielä nyt kymmenien vuosien kuluttuakin.

 

Omat nyt jo aikuiset lapseni kuuluvat navanpaljastajien sukupolveen. Heidän teini-iässään kuului kulkea pakkaskelissäkin lyhythelmaisessa takissa ja matalavyötäröisissä farkuissa. Takuulla paleli - mutta minkäs teet, kun muoti vaati. Sitten alettiin uutisoida, että nuorisolle kehittyivät ”jenkkakahvat”, eli rasvaa vyötärölle. Ja ihan vain sen vuoksi, että elimistö yritti järjestää palelevaan paikkaan lämmikettä. Aika hassua, mutta noinhan se ”luonto korjaa”.

 

Nyt eletään paljaiden nilkkojen aikakautta. Nilkkojen kuuluu ulkona liikuttaessa vilkkua paljaina, vaikka sisällä voikin hyvin käyttää kauniita kummin neulomia pitkävartisia kirjoneulesukkia tai pörröisiä tupatossuja. Ihanaa, että päässä voi nyt pakkasilla olla kaunis palmikkoneuleinen tupsupipo ja se takkikin saattaa ulottua liki farkunkaulusta, mutta ne nilkat! Ihan näillä pakkasilla uutisoitiin nuoresta suomineidosta, joka palellutti nilkkansa niin, että joutuu nyt potemaan kovaa särkyä jaloissa ja liikkumaan kyynärkeppien avulla.

 

Voi meitä! Miksi me katselemme Etelä-Euroopassa kuvattuja muotikuvia!? Eikö meille voitaisi kuvata omaa Skandikatalogia? Kyllä kai Kreikan talvessa voi leuhottaa lyhyessä toppiksessa paljain päin ja nilkat paljaana. Meillä Suomessa on toisin. Pipo, välikalsarit, toppahousut ja villasukat ovat välttämättömyysasioita eivätkä ylellisyyttä.