Mietteitä kodista

 

 

Koti on ihmisen tärkein paikka. Kotona ovat rakkaat ihmiset ja ne tärkeät tavarat, jotka tekevät kodista kodin. Ainakin sänky, jääkaappi ja vaatekaappi. Kotona jokaisella pitäisi olla turvallinen olo. Kotona pitäisi voida luottaa, että saa olla ihan oma itsensä iloineen ja suruineen. Kotona ei pitäisi joutua pelkäämään.

 

Miten pienestä se kodin turvallisuuden tuntu voikaan järkkyä! Ihan vain siitä, että joku lampsii sisälle kuin rautatieasemalle – soittamatta ovikelloa tai edes koputtamatta. Tai jos joku tuttava ryhtyy käyttämään autotallia myös omana varastonaan ja kulkee piharakennuksissa kuin omissaan. Ei siihen paljon tarvita! Heti tuntuu siltä, että jokin raja on ylitetty. Omaa ja yksityistä ei ole kunnioitettu.

 

Jokamiehen oikeudet kieltävät marjojen ja sienten keruun pihalta tai talon välittömästä läheisyydestä. Marjojen poimiminen naapurin rajalle istuttamasta marja-aroniasta edellyttää minusta myös luvan kysymistä. Sitä samaa reviirirajaa soisi kunnioitettavan muutoinkin. Kaikki ei aina ole aidan, portin taikka lukon takana ja silti se kuuluu kodin piiriin ja on yksityistä ja omaa. Tontilla luvattomasti liikkuva herättää suojaustarpeen. Yks kaks tarvitaankin aitaa, portteja, munalukkoja, valvontakameroita, vahtikoiria…

 

Toki reviiriajattelussa on alueellisia eroja. Täällä Uudellamaalla ollaan reviiritietoisempia kuin oikealla maaseudulla. Pohjois-Karjalassa saattaa ikivanha polku kulkea naapurin pihan poikki, eikä polun paikka siirry edes omistajanvaihdoksen yhteydessä. Uuden omistajan on vain mukauduttava siihen, että naapurin aamulenkki kulkee ikkunan alta joka armas aamu. Samoin on Itä-Suomessa totuttu työkalujen ja työkoneiden yhteisomistukseen ja ehkä sitäkin kautta saatetaan liikkua toisten pihoilla – ihan luvan perästä. Uskoakseni sielläkin kuitenkin ilmoitetaan vaikka tekstarilla, kun lähdetään naapurin varastosta sitä yhteisesti hankittua klapikonetta omaan käyttöön hakemaan.

 

Halutessaan voi turvallisuutta koettaa hankkia lukoilla ja kameroilla. Sectoralarm ja Verisure ovat kuitenkin vain tekniikkaa. Kun hätä on suuri, apu on vielä matkan päässä, eikä se takaa välitöntä turvallisuutta. Turvallisuuden tunteeseen tarvitaan turvallisia ja luotettavia ihmisiä ympärille.

 

 

Rapakiven remppamuorin mietteitä

 

Minun pitäisi kaiken järjen mukaan olla suht koht kelvollinen remppaaja. Ainakin, mikäli remppaamisen taidot olisi opittavissa tv-ohjelmista. Viime vuosina olen neuloessani katsonut lukuisia remppa- ja rakennusohjelmia, jotka ovat sijoittuneet Ruotsiin, Kanadaan, Australiaan, Uuteen Seelantiin ja välistä jopa Suomeenkin. En silti lähde tekemään tarjousta remppaurakasta, sillä huomioni on saattanut kiinnittyä epäolennaisuuksiin, kuten siihen miten hupsusti Australiassa rakennetaan. Eihän kukaan Suomessa rakentaisi taloa korkeille metallijaloille, sisäpuoli sisustusta myöten valmiina ennen kuin kämpässä on kattoa taikka ulkovuorausta. Olen havainnoinut myös Grand designs -ohjelman käsittämättömiä jääräpäisyyden osoituksia, joissa halutaan tehdä betonitalo tai kivilinna tiettömän taipaleen taakse, eikä kyetä mukauttamaan suunnitelmaa, vaikka kaikki potkii vastaan; rahat ovat loppu ja rakentaja uupumuslomalla. Täytyykö aina olla niin ”great” ja ”grand”, ettei jaksa edes nauttia uudesta kodista? Eikö ”cosy” ja ”homely” ole enää mitään?

 

Meillä on perheenä rakennuskokemusta kolmen omakotitalon, useiden piharakennusten ja yhden pikkuruisen hirsimökin verran. Jokainen projekti on ollut ihan vain ihmisen kokoinen ja siltikin, paitsi rakas, myös raskas. Juuri ennen valmistumista on saattanut tulla väsymys ja väsyneeseen kehoon on iskenyt vuosisadan lentsu, joka on osunut pahimmoikseen muuttoviikonloppuun. Rahakin on ollut tiukalla ainakin loppumetreillä ja hyvän tovin rakennuksen valmiiksi saamisen jälkeen. Siitäkin huolimatta, ettei kertaakaan ole räjäytelty kalliota uima-altaan taikka kellarin toivossa eikä edes rahdattu rakennustarvikkeita proomulla saareen.

 

Suomalaisten onnellisuuden taustalla on kuulemma vähään tyytyminen. Meillä ei perinteisesti ole tavoiteltu pilvilinnoja eikä kuuta taivaalta, vaan on tyydytty ”ihan hyvään”. Silmiini osui tutkimus, jonka mukaan nuorison pahoinvoinnin taustalla saattaa olla amerikkalaisen unelman rantautuminen Pohjolaan. Nuoret laittavat riman itselleen kovin korkealle, koska ovat kuulleet ympäristöstään mantraa: ”Maailma on teidän! Kaikki on mahdollista, jos vain uskot itseesi ja työskentelet tavoitteittesi suuntaan.”

 

Rakkaat nuoret: ihan tavallinen hyvä riittää!

 

 

 

 

 

Samoilua syksyisessä sienimetsässä

 

 

Minä syksyn lapsena

nautin sateesta ja pimeästä,

neulomisen luomasta harmoniasta

ja lukemisen rauhasta,

kynttilän pienestä liekistä,

takkatulen loimusta ja lämmöstä.

Odotan, että pian päästään

lokakuun harmaaseen syliin.

 

Minä olen oikeasti syksyn lapsena niin ihastunut syksyyn, että joka syksy päädyn kirjoittamaan jonkinmoisen ylistyksen syksylle. Tänä syksynä mietin sieniretkelläni, etteivät suomen kauniin ja rikkaan kielen sanat riitä sittenkään kuvaamaan sitä ihanuutta, minkä voi kokea syksyisessä metsässä.

 

Sumuisena sunnuntaina suuntaan kumpparit jalassa ja punainen ämpäri käsipuolessa sammaleiseen metsään. Nautiskelen hitaista askelista ja satunnaisten sienten löytämisestä. Henkäilen raikasta hapekasta syysilmaa, jota riittää ja riittää. Saalis ei ole lopulta se tärkein, se on vain iso ylimääräinen ilo. Tärkeintä on hidas ja meditatiivinen liikkuminen metsässä. Luontoa kunnioittaen ja siitä nautiskellen. Miten voikaan metsä rauhoittaa, tasata paineita ja antaa uutta energiaa. Jo metsän sisään astuminen laskee sykettä ja verenpainetta, elimistöön syöksähtää saman tien iso annos endorfiineja ja muita mielihyvähormoneita. Metsässä on suomalaisen hyvä olla.

 

Tällä elämänkokemuksella metsän hyväätekevän vaikutuksen tietää jo niin hyvin, että sinne haluaa laittautua, vaikka moni asia tappelisi vastaan. Aivan sama, vaikka vähän tihuuttaisi vettä. Sehän on pelkkä pukeutumiskysymys. Mitä siitä, jos metsässä on sakeanaan hirvikärpäsiä. Kiedotaan päähän tiukka huivi – hätätilassa ja huivin puutteessa se tekaistaan vaikka tyynyliinasta. Väliäkö sillä, että nivelrikkoinen polvi kipuilee. Pois tullaan vaikka takaperin kontaten. Metsään on päästävä.

 

Tutkimusten mukaan metsän myönteiset vaikutukset on saavutettavissa jo parinkymmenen minuutin metsäretkellä. Terveyshyödyt koostuvat monesta osatekijästä. Keskeisenä nähdään stressitilanteista palautuminen luonnossa. Liikkuminen luonnossa parantaa mielialaa, koettua terveyttä ja kuntoa sekä jopa itsetuntoa. Tärkeää on sekin, että luonnosta nautitaan eri aistien kautta. Metsien terveyshyödyillä nähdään olevan merkitystä jopa kansanterveyden edistämiselle.

 

Korona-aikoina suomalaiset löysivät liikuntasaleikseen metsät. Jatketaan samaan malliin!

Palveluammatti on aina palveluammatti

 

 

Olen palveluammatissa. Aina en ole mieltänyt asiaa näin, mutta nykyisin tunnistan asiantilan selkeästi. Palvelen varsinaisessa risteyskohdassa ja koetan olla avuksi paitsi lapsille ja kodeille, myös kollegoille. Aina toiveet ja avuntarpeet eivät ole kaikilla samanlaiset ja joudumme pohtimaan ja perustelemaan. Yleensä löydämme kelpo konseksuksen.

 

Perinteisemmin koulutyö on tunnistettu asiantuntijatehtäväksi. Silloin palveluaspekti jää työajatuksesta vähemmälle. Vanhastaan on ajateltu, että opettaja opettaa ja lapsen tehtävä on oppia. Opettajan auktoriteetistakin on puhuttu ja siihen tukeuduttu. Nykykoulussa keskustellaan, joustellaan, etsitään apukeinoja ja tuetaan. Koetetaan varmistaa, että oppijalla on myönteinen käsitys itsestään oppijana ja varmistellaan, että oppimiskokemus on myöteinen ja mukava.

 

Hyvä näin.

 

Perinteisemmissä palveluammateissa on asiakaslähtöisyyttä pidetty tärkeänä iät ajat. Asiakkaan arvostaminen lienee palvelukoulutuksen tärkein kulmakivi. Eikö silloin olekin niin, ettei asiakkaalle ”virnistely” ole soveliasta? Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun asioidessani apteekissa koin, että minulle naureskellaan! Asiakaspalvelija luetteli koneelta lääkkeitä, joita saisin jo Kela-rajoitusten puitteissa hankkia. Sanoin suoraan, että tänään minulla on vara ottaa vain nämä, jotka ovat ihan loppu. Ja asiakaspalvelija virnuili! Onhan se mahdollista, että mieleen tuli jokin kiva kotoinen juttu tai vaikka mukava biisinpätkä, mutta koin, että minulle nauretaan! Ai kamala, miten tuli kiire ulos apteekista. Olipa huono polvikin kerrankin yhteistyökykyinen, kun piti lähteä kiireen kaupalla autolle.

 

Uskon, että asiakkaan palveleminen paikan päällä ja pikaisesti voisi olla palvelukoulutuksen keskeistä agendaa sekin. Siis se, että palvellaan siinä paikassa mistä apua haetaan, eikä ohjata uudelle luukulle. Ilahduin kesän lopulla kovasti, kun jo käytyäni hukkareissun Motonetissa, menin hakemaan polttoaineletkua ruohonleikkuriin paikallisesta liikkeestä. Nuori mies leikkasi tarpeisiini riittävän pitkän pätkän letkua ja laati siihen sopivat kiinnikkeetkin. Ei usuttanut eteenpäin, vaikkei settiä pussiin pakattuna löytynytkään; toimi luovasti ja sai kanta-asiakkaan.