Kotivara on todistetusti tarpeellinen juttu

 

Viimeistään puolitoista vuotta sitten ymmärrettiin joka torpassa kotivaran merkitys. Sitä ennen kotivaraa pitäneisiin suhtauduttiin vähän naureskellen. ”Mitä maailmanloppua taikka ufoja ne pelkäävät!?” ”Ihme salaliittoteoreetikkoja!” Jopa meikäläisten kahdelle marja- ja lihapakastimelle hymähdeltiin. Ruokaa saa kuulemma nykyään kaupasta joka päivä.

 

Viime kevättalvella Venäjän lähdettyä hyökkäyssotaansa meillä Rapakiven torpassa pakattiin kannelliseen muoviastiaan pikkuruinen kaasukeitin, tulitikut ja monenlaista evästä. Sinne soviteltiin ainakin nuudeleita ja säilykkeitä, suklaapatukoita, mehua ja teepusseja.

 

Kuluvan kesän juhannuksen maissa Myllyn Paras veti kaupoista takaisin sarvimakaronit, keltaiset kukkamakaronit ja lie ollut jotain muutakin mallia suomalaisen halpaa perusruokaa. Valmistuserän makaronipusseihin oli kuulemma lipsunut pieniä metallipalasia, ja tuon tietyn erän makaronit sai palauttaa kauppaan.

 

Sarvimakaroni on niin perusevästä, että pussi kaivetaan aivan aikailematta kaapista esille, kun peruna tympii tai lapsenlapset ovat tulossa kylään. Lastenlasten tullessa tehdään nimittäin varsin usein kotoinen makaronilaatikko. Jokunen makaronilaatikko oli kesän mittaan koetettava valmistaa putkipastasta. Ei ole ollenkaan sama asia – voin kertoa! Nyt tuli tieto, että hyllyt ammottavat tyhjyyttään pitkälle syksyyn, sillä makaronikoneen korjaajaa ei ole lomakaudella saatu ja korjaus viivästyy.

 

Kuopus kertoi tavatessamme joutuneensa tekemään makaronilaatikkoa spagetista, kun tutun lapsuusruoan mieliteko on äitynyt kovaksi. Ei ollut kuulemma kelpo versio sekään.

 

Heinäkuun lopussa piipahdin Loviisassa kotosalla asuntomessujen takia ja - kuinka ollakaan – tulin kurkanneeksi kotivaralaatikkoon. Tallella olivat kaasukeittimet ja nuudelit sekä ruokaöljy. Suklaata ei näkynyt. Mutta kaikkein parasta oli, että laatikkoon oli jemmattu kaksi pussia sarvimakaroneja. Vien ne molemmat kuopukselle, kun seuraavan kerran tapaamme. Voin uskoa, että tuliainen on saajalleen 39 sentin ostohintaa (sen ne muistaakseni puolitoista vuotta sitten vielä maksoivat!) huomattavasti arvokkaampi! Ja eikös vaan – kotivaran tarpeellisuus on todistettu!

”Ussein kun sattuu, niin tottuu” – vai tottuuko sittenkään?

 

 

Ennen sattumuksia päiviteltiin usein sanoen, että aina sattuu ja tapahtuu… Joku toinen saattoi siihen viisastella, että jos usein sattuu, niin siihen tottuu. Sattuneesta syystä nämä sanonnat ovat olleet tänä kesänä mielessä.

 

Ensin rikkoutui se meidän parempi auto, kaunis punainen Passat. Rikkoutuikin mokoma niin pahasti, ettei korjaaminen 3000-4000 euron kustannusarviolla tuntunut mielekkäältä. Myytiin auto korjaustaitoiselle omatoimiremppaajalle ja päätettiin pärjätä puoliskon kanssa jatkossa yhdellä yhteisellä Volvolla.

 

Kuluneella viikolla hurautin Kesälahdella kauppaan, niin kuin melkein joka päivä. Ja pam! Etukulmaan tulla rysähti valkoinen pakettiauto suoraan parkkiruudusta. Tovin vapinan jälkeen kömmin autosta ulos ja kuikuilin pakettiautoon ja tunnistin kuskin. Kysäisin sävyisästi: ”Miten sie tuolla tavalla ruudusta läksit?” Tuttava vastasi, ettei tiedä, mutta syy on ilman muuta hänen – ”ja vakuutukset ovat kunnossa, joten Kaskosta menee.” Eihän siinä mitä. Puolisko tuumasi ”Täällä voi törmätä tuttuihin tai tuttu voi törmätä sinuun.” Ilman suurta draamaa asia on kulkeutumassa vakuutusyhtiön ja kolarikorjaamon rattaissa ja auton kulma saataneen suorittua.

 

Vaan ei siinä vielä koko kesän sattumukset laisinkaan! Kesäkuun alussa sairastin korvatulehduksen. Korva jäi sen jäljiltä lukkoon. Ei aukene haukottelemalla, ei nenästä kiinni pitäen ja puhaltaen, ei sitten millään tempulla. Kertaalleen olen jo korvalääkärinkin pakeilla käynyt. Lääkäri antoi vielä pientä toivoa, mutta jutteli jo siitä mahdollisuudesta, että korvatulehdus saattoi viedä kuulon myötämöisin. Parahdin töissä kuuloakin tarvitsevani ja lääkäri lohdutteli, että heiltä löytyy kyllä kuulolaitteita, jos niin tarvitaan.

 

Nivelrikko pahalainen ei tainnut tyytyä syömään rustoa vain polvesta. Tänä kesänä tuntuu kipein nivel olevankin vasen olkapää. Yöt ovat muuttuneet kovin levottomiksi, sillä entinen nukkuma-asentoni vasemmalla kyljellä, on nykyään kovin kivulloinen ja vaatii välitöntä asennonvaihtoa. Yöt menevät piehtaroidessa kyljeltä toiselle, selälle, vatsalle…

 

Entä se tottuminen? Ehkä sen verran tottuu, ettei jaksa nähdä kaikessa suurta draamaa, mutta kyllä kai joka juttu sentään oikeuttaa vielä ruikuttamaan?

 

 

Kirppariretken löytö

Kävin kirpparilla ja ostin Mitä missä milloin -kirjan vuodelta 1983, jolloin kirjoitin ylioppilaaksi. Kirjassa oli kiintoisa osio, ”Vuoden sanat”. Jotkut sanat elävät edelleen, joitakin emme enää tarvitse.

”Asidofiluspiimä” ja ”ympäristötaide” ovat edelleenkin käyttökelpoisia sanoja arjessa. Samoin on ”taajamamerkki”, jonka luulisi olleen osa arkeamme iät ja ajat, jopa paljon kauemmin kuin 40 vuotta.

Sitten on kovin ristiriitaisia sanoja, kuten vaikkapa ”rypälepommi” ja ”MBD”. Rypälepommit olivat kiellettyjä, mutta Venäjä otti ne käyttöön Ukrainan sodassa ja viimein Ukrainakin on saanut samoja katalia aseita käyttöönsä. MBD:llä viitattiin 1980-luvulla opiskellessani pieneen aivotoiminnan häiriöön. Diagnostiikan tarkentuessa ja kirjainyhdistelmän muuttuessa leimaavaksi siitä luovuttiin.

”CD-levy”, jota ei enää näe oikein muualla kuin kasvimaan yllä linnunpelokkeena, oli tuolloin uusi sana. CD:n jälkeen on musiikkia pakattu vaikkapa MP3-soittimille ja ties mihin pilviin omille soittolistoille kerättäväksi. Ei tämmöinen vinyylilevyn kultakaudella syntynyt noita kaikkia edes ymmärrä.

Uusia tautejakin aina löydetään. 1983 olivat ajankohtaisia ”Pogostan tauti”, ”Kawasakin tauti” ja ”Puolan tauti”. Pogostan taudin muistankin, koska se löydettiin ensi kerran Pohjois-Karjalasta, Ilomantsista. Siitä puhuttiin tuolloin osapuilleen yhtä paljon kuin nykyään punkin levittämästä Borrelioosista. Kawasakin tauti on lasten reumatauti, jonka Kawasaki-niminen lääkäri tunnisti jo vuonna 1967, mutta jostain syystä se oli Suomessa puheenaiheena 1980-luvun alussa. Puolan tauti taas ei ollut tauti ensinkään, vaan Puolaa tuolloin koetellut taloudellinen kriisi.

1983 elettiin ensimmäistä Urho Kekkosen jälkeistä vuotta. Esimerkiksi minulle Kekkonen oli ollut synonyymi sanalle presidentti, sillä koko elinaikanani ei meillä ollut ollut muita presidenttejä. Tuolloin puhuttiin ”Koivisto-ilmiöstä”. Koivisto sai presidenttinä laajaa kannatusta yli puoluerajojen ja se oli uutta. Käytössä on kuulemma ollut myös eräs tämän päivän ajattelussa varsin vaarallinen ilmaisu. Kekkosen jälkeisestä ajasta on puhuttu nimikkeellä ”Kolmas tasavalta”. Tämän ajan mielensäpahoittajat älähtäisivät kyllä! 

Värikkään politiikkaviikon jälkeen

 

Mitä voi tavallinen ihminen tehdä osoittaakseen mieltään ja mielihalujaan? No, meille toki opetetaan, että äänestämällä voi vaikuttaa, mutta se taitaa lopun perin kuitenkin olla aika hidas tie. Mahdollisuus äänestämällä vaikuttamiseen on vain määrävälein. Nopsempi vaikuttamisen reitti taitaa sittenkin olla boikotointi.

Jos kauppias kirjoittelee asiakaslehteensä typeryyksiä, joista et ole samaa mieltä, voit helposti ohittaa puodin. Samaa tai korvaavaa tuotetta myy varmuudella aika moni muukin. Mikään pakko ei ole kannattaa arvojesi vastaista kauppamiestä. Jos huomaat tv-ohjelmatarjonnan jollain tapaa värittyneeksi, vaihdat vain kaukosäädintä napauttamalla kanavaa ja olet taas tutuilla, turvallisilla vesillä. Jos koet, ettei ystävän kanssa suju, kaveripiirin vaihtokin onnistuu. Puhelinnumero hukkuu, ja naamakirja estyy. Vapaassa maassa valitset itse, kenen palveluja tarvitset ja käytät, taikka kenen lauluja laulat.

Sama systeemi se toimii politiikassakin. Porukkaa on lupa vaihtaa, silloin kun hoksaa haksahtaneensa väärään jengiin. Toisinaan ovat puolueet jopa jakautuneet kahdeksi uudeksi, kun ovat ymmärtäneet edustavansa kahta aivan erilaista katsantokantaa. Soinilaiset ja halla-aholaiset eivät sopineet samaan pöytään ja tuli tarve jakautua kahtia. Sama jakautuminen saattaa seurata piakkoin, sillä ”riikkalaiset” eivät toivottavasti edusta koko porukkaa. Toki aina on mahdollisuus loikata porukoihin, joissa kunnioitetaan itselle tärkeitä perusarvoja. Terveen järjen aktiiviset edustajat otetaan varmasti avosylin vastaan, jos katumus tulkitaan aidoksi.

Tämän nettiajan pikainen ja hyväksi havaittu vaikuttamisen keino ovat nettiadressit. Netissä voit osoittaa mielipiteesi näppärästi. Samalla pystyt seuraamaan, kuinka monta muuta on jo aloitteen/ mielipiteen/ vaatimuksen allekirjoittanut. Yhteistyö ja samanmielisyys on voimaa ja Suomen valtio on sitoutunut ottamaan kannanoton käsittelyyn, kun riittävän moni on ollut asiaa vaatimassa.

Voihan se olla, että vaihtoon menee pian koko vaivalla kokoon saatu hallitus, jos ei PS:sta ala löytyä ”sisäsiistejä” ministerikandidaatteja päivänvalon kestävällä taustalla. Teinitöppäilyt ymmärretään, mutta 30-vuotiaan pitää jo vastata sanoistaan.

Tulgua terveh!

 

Kun Loviisassa mennään kauppaan tervehditään tyypillisesti: ”Hei!” Silloin ei heti ensimmäisestä tavusta paljastu, onko kotikieli suomi vai ruotsi. Tervehdys on neutraali ja kuulostaa samalta molemmilla kotimaisilla. ”Hei” on myös lyhyt ja ytimekäs, eihän toki olekaan tarkoitus, että tarina tervehtimistä pidemmälle jatkuisi. Kaupassa ei ole tarkoitus tehdä sukuselvitystä taikka jorista joutavia.

Kesälahdella tervehditään joka paikassa reippaasti silmiin katsoen: ”Terve!” Saatetaanpa siinä samalla vaihtaa kommentit säästä, mansikkatilanteesta tai antaa vinkkejä jonkin tavaran hankintapaikasta – kas kun mökkiläinen ei voi kaikkea tietää ja kaupathan nyt ovat info-pisteitä.

Olen kesän aikana miettinyt tuota tervehtimisen tapaa. Olisikohan niin, että karjalainen toivotus: ”Tulgua terveh!” on lyhentynyt muotoon ”Terve!” Minusta ”terve” on ihana sana ja toivotus. Sana tarkoittaa kuulemma alun perin ehjää ja kokonaista, nykyisin ymmärrämme sanan sairauden vastakohtana. Tervehdyksenä käytettäessä ajattelen, että sanalla toivotetaan kuulijalle terveyttä.

Kesälahdella on paljon ukrainalaisia. Heitä tuli sinne heti sodan alettua marjatilojen kausityön luoman tuttuuden kautta. Heidän kokemansa ja kertomansa perusteella on paikkakunnalle, ihan rajan pintaan, rohjennut tulla muitakin. Ukrainalaiset ovat nyt vilkas ja eloisa ryhmä kesälahtelaisia. Eräänä päivänä olin lastenlasten kanssa uimarannalla ja sinne tulla päristeli kolme alakouluikäistä poikaa polkupyörillään. ”Terve!” he kajauttivat kohteliaasti minulle, joka istuin pöydän ääressä uimavahdin tehtävällä. Ihan luulin poikia kantasuomalaisiksi, sillä aksentti ei kavaltanut mitään. Vasta, kun pojat kävivät rupattelemaan keskenään, ymmärsin heidän olevan ukrainalaisia. ”Terve!” tervehdin minäkin poikia ja toivoin, että heidän maansa voisi olla ehjä ja kokonainen ja heidän kansansa samoin.

Toisen kerran kiinnitin huomiota ukrainalaislapsiin paikallisella kirpparilla. Pikkupojan teki mieli skeittilautaa, mutta äidillä ei sinä päivänä ollut aikomusta sellaista hankkia. Sanoja en ymmärtänyt, elekieli kertoi kaiken. Ajattelin, miten ihanaa on, että ukrainalaislapset saavat turvallisen kodin Suomesta, jossa voivat elää normaalia lapsen elämää normaaleine leikkeineen ja toiveineen ja unohtaa kotimaan tilanteen.