Juhlavuosi vai huoltovuosi

 

Jokainen ymmärtää sen, että autosta on syytä pitää hyvä huoli. Se lisää käyttöikää ja takaa turvalliset kilometrit. Moni huolehtii ajokkinsa merkkihuoltoon tunnollisesti määrävälein ja pitää näin huolta myös myös auton jälleenmyyntiarvosta. Autojen kehittyessä ovat määräaikaishuoltojen välit pidentyneet, mutta ei niiden tarve ole mihinkään poistunut. Osa määräaikaistarkistuksista on pienempiä ”tsekkauksia”, osa taas suurempia ja useampia osioita sisältäviä.

”Kuudenkympin huolto” silloin, kun autolla on ajettu 60000 kilometriä sisältää tyypillisesti huolto-ohjelman mukaisten tarkastusten lisäksi myös moottoriöljyn, öljynsuodattimen ja raitisilmasuodattimen. Bensiinikäyttöisiin autoihin vaihdetaan sytytystulpat ja dieselkäyttöisiin polttoainesuodatin. Kun huoltokirjassa on korjaamon leima, voi taas ajella turvallisin mielin.

Vaan mitäpä se sisältää ihmisen ”kuudenkympin huolto”? Saako viettää juhlavuotta vai ajetaanko sittenkin korjaamon kautta? Yhteiskunta tarjoaa 60-vuotiaille ainakin suolistosyöpäseulonnan ja naisille mammografiatutkimuksen, muuten taidetaan mennä omien tuntemusten ja tarpeiden mukaan. Yksi tarvitsee verenpaineen seurantaa, toinen silmänpainetutkimuksia, kolmas on elämänsä kunnossa. Joillekin kuudenkympin rajapyykki on jo remonttien ja varaosien paikka.

Paljon on ollut puhetta terveydenhuollon hankaluuksista; jonojen pituudesta, hoitoonohjautumisen vaikeuksista, jatkohoitopaikkojen puutteesta, lääkäripulasta… Mutta meillä sentään on julkinen terveydenhuolto, joka hoitaa ihmisen lompakon paksuuteen katsomatta. Amerikkalainen ikätoverimme joutuu maksamaan terveydenhoidostaan aivan toisenlaisia summia. Meillä Suomessa lääkkeitä löytyy vaivaan kuin vaivaan ja varaosia riittää kuulolaitteista tekoniveliin ja sydämentahdistimiin. Näillä on ollut vaikutusta eliniän odotteeseemme. Kolme neljästä isovanhemmastani kuoli pitkästi alle 60-vuotiaina. Pelkkä pohjoiskarjalainen geeniperimä ja sen tuoma kohonnut sydän- ja verisuonitautiriski ei kelpaa selitykseksi. Tänä päivänä he kaikki olisivat saaneet lääkkeitä ja apua vaivoihinsa ja siten eläneet kauemmin.

Kyllä 60-vuotisvuosi Suomessa on juhlavuosi. Isänmaa tarjoaa tasokkaita terveyspalveluita.

 

 

Mielen voima

 

Mielen voisi nimetä lihakseksi, sillä sillä on voimaa kuin suurella reisilihaksella ainakin. Tämmöistä tulin pohtineeksi meidän kulttuuripainotteisen viikonvaihteemme aikana.

Katselimme Timo Ruuskasen käsikirjoittaman ja esittämän, Tapio Rautavaarasta kertovan yhden miehen teatteriesityksen ja minulle jäi tuntuma, että hän ponnisti pitkälle juuri henkisin voimin. Koululääkäri sanoi pienelle Tapiolle, että tämän täytyy käydä urheilemaan, ”tai tulee noutaja”. Asiasta painajaisiakin nähnyt Rautavaara alkoi urheilla aktiivisesti ja saavutti lopulta Olympia-kultaa keihäänheittäjänä. Appiukko ei olisi kelpuuttanut Rautavaaraa vävykseen tämän köyhän taustan takia. Taisi siis olla näytön halua siihenkin suuntaan. Autot ja omakotitalo lienevät olleet paitsi tarvehankintoja perheelle, myös tapa ilmentää pärjäämistä ja menestymistä apelle. 

Entä sitten Myrskyluodon Maija!? Ei ollut Maijalla millään muotoa helppoa, mutta tarve pitää perhe hengissä karulla luodolla auttoi keksimään konstit ja selviämään haasteista. Tiina Lymin uusi elokuvaversio on huikean hyvä ja suositeltava katsottava niin entisen version nähneille kuin tarinaan vihkiytymättömillekin.

Aivan sama henkinen kantti oli avain selviytymiseen holokaustin aikanakin. Kuinka kukaan muuten olisi kyennyt piilottelemaan ja selviytymään hengissä kaupungin alla viemäristössä. Näin kuitenkin tapahtui todellisuudessa ja parhaillaan minulla luvussa olevassa Pam Jenoffin kirjassa ”Nainen ja sininen tähti”.

Henkisten voimien ja mielen virkeyden merkitystä olen miettinyt myös perheen ja tuttujen sairastelukohdissa. Jos pystyy säilyttämään sairastaessakin valoisan mielen, kuluu sairasteluaika kevyemmin - ja eiköhän vain paraneminenkin sujune silloin paremmin. Ajattelen, että jos mieli vajoaa ajatuksiin ”Paskat – eihän tästä tule mitään!” pysähtyy tai hidastuu paraneminenkin. Jos sen sijaan onnistuu löytämään kiintoisaa sairasteluajan ajanvietettä ja näkee toipilaspäivissäkin merkityksellisyyttä, on tilanne toinen. Jos toipilasaikana innostuu opettelemaan uuden käsityömallin tai kykenee vaikka siivoamaan kaappeja –  saa aikaiseksi homman, johon ei työn ohessa ole ollut aikaa, tuntuu aika mielekkäältä.

Mielenterveyteen ja mielen valoisuuteen kannattaa siis panostaa!

Maailman onnellisimman kansan negatiivisuudesta

 

 

En toki kuvittelekaan, että onnellisuus olisi staattinen ja koko ajan päällä oleva olotila – eihän se silloin miltään tuntuisikaan. Silti ihmettelen, mikä ihme meitä vaivaa aina somessa. Siellä nimittäin negatiivinen todellisuus puskee pintaan niin valtavalla voimalla, ettei mitään rajaa. Tuntuu siltä, että ryhmä kuin ryhmä, niin aina sinne löytyy joukko ”nillittäjiä” ja ”määkijöitä” – heitä, jotka tulevat paikalle vain marisemaan ja ärsyttelemään.

 

Naamakirjan viestivirrassa osui eräänä aamuna aamuteellä silmiin Sepon ilmoitus. Seppo ilmoitteli aivan asiallisesti myyntiin itselleen ylimääräistä, uutta valkoista työmaakypärää kuulokkeiden kera. Ja ensimmäinen kommentoija oli varmaan saanut liian laihaa aamukahvia ja luultavasti vetänyt senkin väärään kurkkuun ennen kuin näpytteli kommenttinsa: ”Johtajakypärää ei ainkaan Tre alueella saa käyttää kuin paskapäät ja kuka nyt omiin hommiin kaipais? Kuitenkin aina saa ilmaisen töistä. Itelkin nuit nurkat väärällään.”

 

Eikös se olisi loogista, että myynti-ilmoitukseen vastaa kiinnostunut ostaja, eikä se, jolla jo on ”nurkat väärällään” kyseisiä tuotteita?

 

Puolisko on kertonut poistuneensa paristakin hänelle mieluisasta fb-ryhmästä, juuri tämän samaisen ilmiön takia. ”Savustajat”-ryhmässä ja ”Itse tehdyt koneet ja laitteet” -ryhmässä oli kuulemma liikaa itseriittoisia besserwissereitä kyseenalaistamassa ja valistamassa.

 

Minun kokemukseni mukaan ”Iloinen villasukka- ja neuleryhmä” on nimensä mukainen porukka, jossa ei moitita toisten tekeleitä taikka osoitella virheitä. Siellä on iloinen ja kannustava meininki. Sama on tyyli ”Polvi ja lonkka keinonivelryhmässä”, jossa tyypillisesti kysellään vertaistukea omiin ihmetyksiin ja aprikoidaan, onko oma tilanne normaalin rajoissa vai pitäisikö olla huolissaan. Ystävällistä vertaistukea ja kannustusta saa jokainen. Eräs tuttavani tiivisti asian oivaltavasti: ”No, siellä te olette kaikki samassa jamassa. Mutta annas olla, jos tulisi joku joka olisi syväkyykännyt kahden viikon päästä?!”  Kylläpä varmaan siitä epäilyä viriäisi.

 

Vanha viisaus ”jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, ole hiljaa” sopisi kyllä vielä tänäkin päivänä ohjenuoraksi some-toimintaan.

 

 

 

 

Kinkun monet olomuodot

 

 

Ajatella, että keväällä joulupöydän kunkku on vielä söpö possu. Nykyisin toki enää kovin harvoin kenenkään ihmisruoan tähteitä popsiva kesäpossu, kuten maalla vielä minun pienenä ollessani. Tätä nykyä siat kasvavat asialle omistautuneissa lihotussikaloissa täsmällisesti ravittuina ja huolellisesti valvottuina.

 

Syksyn lopulla siat teurastetaan ja takajalka saa uudeksi nimekseen ”joulukinkku”. Useinmiten kastajaiset tapahtuvat suolavedessä, joten kaupan pakastealtaasta kotiin paistettavaksi kannettu tuhti lihapaketti on jo valmiiksi maustettukin. Meidän perheen makuun suolaa on vallan liikaa ja siksipä sulattelen kinkun isossa vesikattilassa, useaan kertaan vettä vaihtaen.

 

Kinkun paistossa on monta koulukuntaa. Joku vannoo ruiskuoren ja leivinuunin nimeen, joku on tottunut käyttämään paistopussia ja sähköuunia. Onpa niitäkin, jotka taitavat kinkun savustamisen eli palvaamisen niksit. Myös kinkun keittämisestä huhutaan.

 

Kun liha on konstilla taikka toisella saatu kypsäksi, alkaa armoton ralli aikaa vastaan. Kinkku on saatava hyödynnettyä jossakin tolkullisessa ajassa niin, ettei se ehdi pilaantua.

 

Sulanut kinkkurasva otetaan talteen. Se purkitetaan ja jäähdytetään sekä toimitetaan biodieselin tarpeiksi. Eihän kukaan enää niin tuhtia rasvaa itse syö, mutta on ihana olla mukana tekemässä ekotekoa, jossa rasva päätyy hyötykäyttöön.

 

Pääosa kinkusta tulee toki joulun aikaan syötyä leivän taikka karjalanpiirakoiden päällä. Mutta joka vuosi todetaan, että liika on sentään liikaa possunpakaraakin, kun joulun yltäkylläiseen pöytään pyrkivät myös karjalanpaisti ja lämminsavulohi.

 

Ensimmäiseen arkipäivään päästyä aloitetaan loppukinkun pilkkominen ja kuutioiminen. Vaikkapa nyt vain sen vuoksi, että saadaan vapautettua jääkaappiin tilaa. Ensin irrotetaan potka koiralle. Saa siihen jäädä vähän lihaakin kiinni, vaikka se eläimelle niin kovin tiukkasuolaista onkin. Siistit kauniit siivut siirretään yhteen muovirasiaan ja ne syödään vielä leivänpäällysleikkeleinä. Pienet murut kuutioidaan vieläkin pienemmiksi ja nimetään joko pizzatarpeiksi taikka hernekeiton ryydittäjiksi. Perinteisesti pizza syödään uutena vuotena ja hernekeitto loppiaisen jälkeen härkäviikoille päästyä.

 

Kinkusta on moneksi.

 

 

 

 

Uuden vuoden toive

 

Tämän vuodenvaihteen kohdalla en uskalla ennustella mitään, mutta kyllä minulla toive alkavalle vuodelle olisi. Tämä toive on suuri, sen ymmärrän, mutta olisihan se perin toivotonta, jos ei uskaltaisi edes toivoa!

 

Venäjän ja Ukrainan sota pitäisi saada loppumaan ja rakennettua rauha Euroopan sille kulmalle.  Muuten pelkään sapelinkalistelun siirtyvän seuraavaksi tänne, sillä niin tehokkaasti Suomesta nyt vihollista ja kansanmurhaajaa Venäjällä rakennetaan. Näin ollen rauhan avittaminen Ukrainaan on mitä suuremmassa määrin meidänkin asiamme. Ehdotankin siis, että nykyinen presidenttimme Sauli ja presidenttiehdokas Pekka yhdistävät voimansa ja lähtevät rauhansovittelumatkalle.

 

Naapurimaan pääpäällikkö ei tätä nykyä ole tervetullut kovin moneen maahan. Tiedän, että itänaapurissa meitä pidetään vihamielisenä maana, eikä suomalaisilla tietysti ole haluja sinne ehdoin tahdoin mennäkään, joten neuvottelut pitäisi järjestää puolueettomalla maalla. Ja livenähän tapaaminen pitäisi järjestää, sillä Teamsillä taikka muilla etäyhteyksillä tavatessa ei ole varmaa tietoa, kuka Putinin hahmoista neuvonpidossa on.

 

Tätä nykyä valtiot ovat puolensa valinneet. Putin taitaisi päästä vain Turkkiin ja hyvänä päivänä mahdollisesti Unkariin. Meille molemmat pistivät sen verran kampoihin Nato-kohdassa, etten osaisi nähdä maaperää neutraalina, saati suopeana. Ehdottaisinkin, että tapaaminen järjestetään Etelänapamantereella, tai jos se tuntuu Venäjän mielestä liikaa amerikkalaismiehitetyltä, niin sitten Pohjoisnavalla. Kylmyys ja infrastruktuurin puute sopivat kummassakin paikassa vertauskuvaksi tilanteesta. Kyllä on ukrainalaisillakin ankeaa!

 

Haavisto sanoi yhdessä presidentinvaaliohjelmassa, että sovittelu alkaa aina kuuntelusta. Kuunnella pitää loppuun saakka, sillä lopussa saattaa tulla jokin sovun siemen, josta rauhaa pääsee neuvottelemaan. Annettaisiin siis Haaviston kuunnella ensin kumpaakin Vladimiria erikseen, jos sitten vaikka suostuisivat saman pöydän ääreen ja myöntyisivät peruuttamaan pikkuisen vaatimuksistaan kumpikin ja saisivat Saulin ja Pekan avustuksella käyntiin keskustelun tilanteen vakauttamisesta ja rauhaan palaamisesta.

 

Näillä toiveilla vuoteen 2024.