Pohjoiskarjalaisuuksia

Kuopuksemme, Porvoossa syntynyt aito ruotsinpyhtääläinen, on viimeisen kahden vuoden aikana pohjoiskarjalaistunut vauhdilla. Sepä tietenkin meitä vanhempia ilahduttaa, olemmehan molemmat Pohjois-Karjalasta kotoisin. Veljeni, eli kuopuksen eno, on nauresekellut, että kuopus on pian pohjoiskarjalaisempi kuin siellä syntyneet. Sellaisella paneutumisella kuopus on pohjoiskarjalaisiin tapoihin, taitoihin ja juuriinsa perehtynyt. Muistan jo aiemmin kertoneeni mummon emäntäkoulussa vietetyistä viikonlopuista, nyt on isän puoleinen täti tarjonnut valokuvin ja tarinoin höystettyä "aikamatkaa" isän puoleiseen sukuun.

Pohjois-Karjalassa ollaan kahden murrealueen rajalla.  Puhutaan savokarjalaisesta murrealueesta.  Puheessa kuulee sekä karjalaisia että savolaisia ilmaisuja ja käänteitä.  Kieli on rikasta, samalle asialle on monta synonyymiä. Harvoin esimerkiksi sadetta kuvataan ilman sateen luonnetta kuvaavaa apusanaa.  Pohjois-Karjalassa saattaa vaikkapa "sattoo tihhuuttoo" tai "sattoo lottuuttoo".  Varmaan eteläsuomalainenkin kuulee, että jälkimmäinen sade on huomattavasti ensimmäistä rankempaa.

Kuopus on oppinut herkuttelemaan itäisillä sanoilla.  Hän on esimerkiksi ryhtynyt "sottailemaan" asioita.  Ei hän mitään sotke, ei se sitä tarkoita.  Pohjoiskarjalaiset ja savolaiset ihmiset sottailevat silloin, kun he tuumailevat  asioita.  Ennen työn aloittamista on hyvä vähän sottailla, miten homman suorittaisi. Navigaattorin puuttuessa kannattaa sottailla, mihin ajaisi.  Mökillä voi sottailla, jaksaako kantaa saunavedet "korvolla" vai ottaako matkaan kaksi "sankkoa".  Olikin juhannuksena niin hauska kuulla käytettävän lapsuudesta tuttua "korvo"-sanaa.  Olin huomaamattani siirtynyt omassa puheessani käyttämään yleiskielisempää sanaa "saavi", mutta tunnistin toki sanan heti.

Puhuimme kuopuksen kanssa siitä, millaista seurustelu oli silloin reilut kolmekymmentä vuotta sitten.  Silloinhan käytiin kesäisin lavatansseisssa, talvisaikaan tanssit pidettiin seurojentaloilla.  Jonkun verran hienosteltiin myös viettämällä iltaa ravintoloissa.  Ravintolassa istuttiin tanssin lomassa liinapöydässä siemailemassa drinkkejä.  Drinkkien nimistä muistin "Sinisen enkelin" ja "Ampiaisen".  Tai tietysti se varmaan lausuttiin "ampiinen", kuten kuopus nasevasti muistutti.    

Yhteisöllisyydestä

Nykyään yhteisöllisyydestä puhutaan paljon ja monessa yhteydessä. On oivallettu, että ihminen on sosiaalinen eläin ja kaipaa ympärilleen erilaisia ryhmiä, porukoita ja joukkoja, joihin kiinnittyä.

Ennen vanhaan yhteisöllisyydestä ei ainakaan maaseudulla tarvinnut erikseen puhua. Elämä oli luonnostaan ja luontevasti yhteisöllistä. Ihmiset tarvitsivat arjessa toisiaan ja sekin ruokki yhteisöllisyyttä. Perheet olivat monen sukupolven muodostamia yhteisöjä, joissa vanhukset tulivat hoidetuiksi ja lapset kaitsetuiksi. Naapureiden kesken oli yhteistyötä; tehtiin vaikkapa heinätyöt porukalla, hankittiin isompia ja harvemmin tarvittuja työkoneita - kuten puimureita tai perunannostokoneita - kimppaan, kuljettiin kauppaan yhteisellä kyydillä ja niin edelleen. Sillä lailla naapureiden kanssa oltiin luontevasti tuttuja ja kyläileminenkin oli helppoa.

Nyt, kaupungistumisen myötä, perheet ovat korkeintaan kahden sukupolven muodostamia.  Mummot ja ukit eivät perheeseen kuulu, pikemminkin kissat ja koirat lasketaan perheenjäseniksi. Tilastokeskuksen mukaan suomalaisista perheistä yhden hengen ruokakuntia on yli 40% ja yli viiden hengen perheitä vain alle 5%. Pieniksi ovat perheet kutistuneet. Lasten ja vanhusten hoidon avuksi on muovattu yhteiskunnallisia rakenteita, perheet eivät enää huolehdi omistaan samaan tapaan kuin vielä 1960-luvulla. Hyvää hoivaa pienet piltit ja mummelit silti saavat, mutta yhteisöllisyyttä on näissä rakenteissa jouduttu hakemaan oikein erikseen ajatellen. On oivallettu, että lasten ja vanhusten yhteinen oleminen ja eläminen on molemmille rikastuttavaa ja rakennettu systeemejä, joissa pienet lapset ja vanhukset kohtaavat. Pienten lasten leikki ja laulu ilahduttavat vanhusta, vaikkeivät lapset omia lapsenlapsia olisikaan. Samoin lapsi voi istua mummon sylissä lepäämässä tai lohduttautumassa, vaikkei mummo oma biomummo olisikaan.

Entisajan yhteisöllisistä ja yhteistoiminnallisista kylistä on tultu moderniin yksilölliseen ja eriytyneeseen malliin. Kaupungeissa naapureita ei juuri tunneta ja paljon aiempaa vähemmän on yhteistyötä naapureiden kesken maaseudullakaan. Jokaisella on auto, jolla ajella kauppaan ja ruohonleikkuri, jolla leikata pihanurmikko. Enää ei naapurikimppaa tarvita. Asuinalueet ovat pikemminkin lähiöitä kuin kyliä, asukkaita ei yhdistä juuri muu kuin postinumero. Kylätoiminta ja vaikkapa kyläavustajat ovat askel kylämäisemmän ja yhteisöllisemmän asumisen suuntaan. Ihmiset oppivat tuntemaan toisiaan, tekemään asioita yhdessä ja saamaan apua toisiltaan.

Yhteisöllisyyden tarve on ihmisillä kova. Siihen tarpeeseen meille vastaa nykyään myös sosiaalinen media. Kuulumme somessa erilaisiin ryhmiin. Emme tunne muita ryhmiin kuuluvia henkilökohtaisesti, mutta se ei haittaa, kunhan vain saamme olla osa ”savustajat”-ryhmää tai kuulua ”iloiseen villasukkakerhoon”.