Kurkistuksia tulevaan

 

 

Uuden vuoden kynnyksellä moni tekee taikoja tai koettaa arvuutella tulevaa vaikka tinaa valamalla. Minä koen saaneeni tällä viikolla kolme kurkistusta tulevaisuuteen.

 

Eilen olin kaupassa. Fibro kolotti lonkissa, enkä olisi millään jaksanut seistä kassajonossa. Nojailin kärryyni ja katselin ympärilleni. Huomasin pariskunnan, jossa setä työnsi vaimoaan pyörätuolissa ja täti edellään ostoskärryä. Kuvittelin oitis taustat ja osasin nähdä meidät puoliskon kanssa siinä tilalla. Jospa silläkin tädillä olivat lonkat kipeät, mutta hän koki kuitenkin olevansa perheen ruokavastaava ja halusi itse tehdä ostopäätökset, eikä niin ollen voinut vain laittaa setää kauppalapun kanssa yksin ostoksille? Jospa sekin setä on niin kiltti, että halusi pyörätuoliin tukeutuen auttaa vaimoaan kauppareissulla? Kekseliäs ratkaisu tuo karavaani. Pistän muistiin, että noinkin voi toimia.

 

Eräänä aamuna puolisko tuli aamukahville ja alkoi kertoa, miten hän oli yöllä unissaan rakentanut yksiakselista kolmipyöräistä kulkuneuvoa seuraavaan Star Wars -elokuvaan. Niin oli tarkka visio, että vielä hereilläkin olisi voinut piirustukset härveliin tekaista. Seuraavana päivänä tuli puheeksi, miten luistelu olisi mukavaa, mutta ylipainon vuoksi kaksiteräiset luistimet taaperoiden malliin olisivat niin paljon toimivammat. Miksei niitä kaksiteräisiä ole aikuisille? Ja kas - kohta hän olikin jo tutkinut netistä, että retkiluistimen teriä myydään irrallaan ja äkkiäkös niistä hitsaisi ketterät kaksiteräiset, jotka voisi kiinnittää vaikka karvacrockseihin!? Tätäkö se tulee olemaan – puoliskon eläkkeelläolo?! Innovaatio päivässä ja parhaassa tapauksessa toinen vielä yöllä!?

 

Tv:n ja lehtikolumnien totinen koomikko Markus Kajo esittäytyi Kodin Kuvalehdessä. Hän kertoi erityislaatuisista aivoistaan. Hän kuvaili jutussa monia erityisherkkyyksiään. Sitä, kuinka raskasta on palautua äänten aiheuttamasta kuormituksesta ja sitä, miten koettaa hiljentää satunnaisia ajatuksia heittävät aivonsa yöksi. Paras oli kuitenkin Kajon oma kiteytys: ”Kun on sellainen ’päävärkki’ kuin minulla, on joskus hyvin yksinäistä, mutta usein hauskaa. Tylsää ei ole koskaan.” Se pitää takuuvarmasti paikkansa meilläkin. Nyt ja vasta.

Uutta kohti

 

 

Tuskin on joulusta päästy, kun jo aletaan varautua uutta juhlaa varten. Vuoden vaihde, uusi vuosi on tulossa. Aivan hetki sitten käännyttiin isojen odotusten ja ilotulitusten kanssa 2000-luvulle ja nyt starttaa jo vuosi 2022. Mitähän se tuo?

 

Ensi vuonna tulemme asuneeksi Loviisassa 30 vuotta. Jokohan vihdoin alamme puhua itsestämme loviisalaisina, emmekä aina selitä, että Pohjois-Karjalastahan me olemme kotoisin, mutta asuneet täällä jo vuodesta 1992.

 

Meillä suuri muutos on se, että puolisko – ikänsä reissutöissä maailmalla resunnut – pysähtyy nyt kotiin. Tähän harjoitteluna on toiminut parin vuoden koronajakso, jolloin työ on muovautunut etämoodiin. Mutta nyt työtä jatkavat muut ja puolisko saa keskittyä ukin rooliin ja oman terveytensä hoitamiseen. No okei – aina uutta luomaan tottuneita aivoja ei onnistu sammuttamaan. Mökkirantaan on suunniteltu taas toteuttamista enemmän kuin mihin omat voimat ja aika tulevat riittämään.

 

Loviisan suhteen tulevaisuus näyttää mukavalta. Kauan hiljaisena uinunut kuningattaren kaupunki on nostanut päänsä pystyyn ja rakentaa uutta julkikuvaa. Some- ja aikakauslehtinäkyvyydestä on pidetty huolta ja Loviisa on päässyt mukavasti Suomen kartalle. Asuntomessut rakentuvat ilta-auringon puoleiselle rannalle ja pian pääsevät vanhoista taloista kiinnostuneiden lisäksi myös uudisrakentamisesta haaveilevat katselemaan rakennusideoita tai jopa koteja täältä.

 

Politiikan isommassa kuvassa huolettaa ison itäisen naapurin uhoilu ja etupiiriajattelu. Kyllä meidän suomalaisina on nyt oltava tarkkoina ja uskallettava hakea pienelle maallemme tukea. Enää ei arvaa vaan jäädä odottamaan ja katselemaan. Vaikka presidentti Niinistöllä onkin hyvät suhteet ja taito löytää sopivat sanat Veli Venäläisen kanssa keskustellessa, täytyisi koko maailman jo avata silmänsä. Koronan jälkeinen uhka ei taida ollakaan uusi virus vaan laajentumishaluinen naapuri.

 

Koronan suhteen uskallan olla jo toiveikas. Tanskassa ja Norjassa rohjettiin arvella, että lievempää tautimuunnosta aiheuttava ja voimallisesti tarttuva omikron-muunnos olisi signaali taudin lievenemisestä ja laantumisesta. Minä haluan uskoa tähän. Jospa tuleva vuosi toisi jo uskalluksen ja mahdollisuuden matkustamiseen.

 

 

 

 

 

 

Joulu saapuu jokaiselle

 

 

”Kiirettä, huisketta, salaisuuskuisketta - sitäkö joulu on?” kysellään laulussa. Monenlaista puuhaa ja huiskettahan sitä joulunalusaikaan kuuluu ja salaisuuksiakin koetetetaan paketteihin ja pussukoihin piilotella.

 

Meillä ollaan koko sakki jouluihmisiä. Jokainen vähän omalla laillamme toki. Puolisko ja esikoinen pitävät lahjapuuhista, minä sen lisäksi myös kodin koristelusta valoilla ja jouluisilla asetelmilla. Joulunalusaikaan kuuluvat myös monet jouluiset tapahtumat myyjäisistä joulupolkuihin ja konsertteihin.

 

”Piparin tuoksua, tonttujen juoksua – sitäkö joulu on?” Lapsenlasten vuoksi saamme hömpöttää joulua ihan täysillä ja kuukausikaupalla. Kotitonttu Tahvo vinkkaa meille harva se viikonloppu jouluisia puuhia askarteluista kuusen hakuun. Me toteutamme yhteisiä tekemisiä Tahvon toiveiden mukaan. Joulusiivouksen viikonloppuna Tahvo usutti meidät kesken siivouksen kuusen hakuun ja ehdotti ulkoruokintaa siivouksen lomaan. Eipä siinä muu auttanut, puolisko laittoi tulet grilliin ja grillasi makkarat ulkosalla.

 

Tahvosta on tullut meille jo niin tuttu, että hän uskaltaa näyttäytyäkin meille jostain turvalliseksi kokemastaan paikasta. Jokunen vuosi sitten hän lymyili puuliiterissä ja saimme kurkkia punanuttua rakoliiterin hirsien välistä. Parina viime vuonna Tahvo on kiivennyt ulkosalla valaistuja riukutikkaita myöten Rapakiven torpan katonrajaan ja kuunnellut sieltä talonväen touhuja.

 

Näiden hömpötysten lomassa valmistuvat vähitellen myös joulun ruoat ja torpan parempi joulusiivous.

 

”Lapsenko juhlaa paljon kun tuhlaa – sitäkö joulu on?” Meille ei joulu tule ostamalla. Toki lahjoja annetaan, mutta ei niihin isoja rahoja upoteta. Haluaisin myös, että lahja olisi sen verran tarpeellinen, että se tulee käyttöön, eikä jää nurkkaan pölyttymään. Monesti olen hankkinut lahjatavaraa pitkin vuotta, silloin kun on sopivasti kohdalle osunut. Eihän esimerkiksi kynttilälyhdyssä ehdi ”parasta ennen”-päiväys mennä, vaikka sen ostaisi seuraavaa joulua silmällä pitäen jo tammikuun alesta.

 

Toivotan kaikille lukijoilleni omannäköistä joulun juhlaa! ”Joulu saapuu jokaiselle, lapselle ja aikuiselle. Sydämiimme joulun lahja seimen luona annetaan.”

Myssyfarmille

 

 

Tänä syksynä on kuultu kummia. Pöytyällä toimiva villalangasta pipoja neulottava yritys on päässyt maailman maineeseen eli Vogueen. Maatilan sivuelinkeinosta liikkeelle lähtenyt firma on laajentunut huimasti. Pipot neulotaan eläkeläismummojen kodeissa ja mummojen tahtiin. Jotta homma pidettäisiin yhtenäisenä, järjestetään farmilla silloin tällöin ”kokoontumisajot” eli ompeluseurat.

 

Myssyfarmin pipot neulotaan kotimaisen lampaan villasta. Farmi myy valmiiden pipojen lisäksi myös lankapaketteja pipoja ja muita neuletuotteita varten. Peräti 80 eläkeläismummoa on firman leivissä ja lisää on kuulemma jonossa odottamassa vuoroaan päästä kilkuttelemaan puikkoja.

 

Aika mainio konsepti! Käsin neulottu työ on ilman muuta arvokkaampi kuin teollinen koneneulottu tuote. Käsin neulottua on aiemmin saanut hankittua lähinnä vain myyjäisistä. Tässä on ollut selkeä tuotteistamisen paikka. Työvoima ei tarvitse tiloja, kun työ tapahtuu mummojen omissa kodeissa, omissa keinutuoleissa ja omalla ajalla. Jos työergonomia neulojamummon mielestä vaatii keinutuolin tai jalkopäästä nostettavan nojatuolin, sekin on neulojan oma asia. Siitäkään ei tarvitse välittää, soitteleeko mummo siinä samalla puhelua lapsenlapselleen vai katseleeko peräti vanhoja kotimaisia elokuvia tv:stään. Aivan sama, kunhan homma hoituu ja pipoja valmistuu!  Eläkeläismummo saa pientä jatketta eläkkeeseensä siitä samasta hyvän mielen työstä, jota hän tekisi luultavasti muutenkin. Nyt on varmistettu, että puhdetöille on ottajia, eikä kaikkea tarvitse neuloa jemmaan piironginlaatikkoon.

 

Aivan kaikkia mummoja tämä pipotehtailu ei tietysti sykähdytä, mutta minulle se kolahti. Kun levottomat kädet vaativat joka tapauksessa jotain puuhaa, voi siinä samalla olla myös tuottelias. Ennemmin minä kilkutan puikkoja omaksi ja muiden iloksi kuin puristelen stressipalloa, joka sekin toki saattaisi säästää kunsienpureskelulta Areenan dekkarisarjoja katsellessa.

 

Saatanpa ottaa selvää, miten tuonne ilmoittautumisjonoon pääsee. Joudan hyvinkin olemaan jonossa sen vajaan viisi vuotta, joka eläkepäiviin vielä on.

Onni on...

 

 

Miten tulinkin taas pohtineeksi onnellisuutta. Ei ole ensimmäinen kerta – tiedän. Toivon, että kertaus on opintojen äiti - tässäkin. Ehkä tähän teemaan johdatti tällä kertaa kotimainen tv-viihde. Tai siis se, jota viihteeksi sanotaan, mutta joka monesti aiheuttaa katsojassaan enemmän ahdistusta ja myötähäpeää kuin viihtymisen tunnetta.

 

Tv-ohjelmissa ja naistenlehtien jutuissa tunnutaan tämän tästä tavoiteltavan jotain onnellisuuden porrasta, jolle voi sen saavutettuaan asettua tyytyväisenä paistattelemaan ”onnen auringossa”. Ajatelkaapa nyt vaikka noita kaikkia parisuhde-realityohjelmia, joissa kysellään tämän tästä ja taajaan: ”mitkä sun fiilikset on?” Entä, jos ahdistaa, puristaa tai ei nyt vain juuri sillä hetkellä tunnu kovin auvoiselta!? ”Ehkäpä tämä ei ole sitä, mitä lähdin ohjelmasta hakemaan?”  ”Ehkä nyt jo pitäisi tuntua joltain, että tämä olisi sitä, mitä haetaan?”  Kuka sen tietää!?

 

Tuo median luoma mielikuva onnellisuudesta on suorastaan vaarallinen. Moni nuori – ja vanhempikin - varmaan tavoittelee jonkinlaista onnen utopiaa ja joutuu pettymään elämässään.  Pettymään saattaa joutua jopa monta kertaa, ennen kuin rohkenee tehdä luovaa yksityisajattelua ja uskaltaa tunnistaa todellisen pienissä asioissa piileskelevän onnen.

 

Minusta onni on pieniä murusia arjen keskellä. Ei se ole mikään staattinen tila. Jos olisi, niin eihän se enää onnea olisikaan! Siitähän tulisi arkea, eikä sitä enää onneksi tunnistaisi. Onni on sitä, mikä erottuu pienenä kultahippuna arjesta. Se on sellaista, jossa sielussa läikähtää iloinen tunne ja mieleen tulee ajatus: ”tämä minun täytyy painaa mieleen!”

 

Onni on aurinkoinen pakkaspäivä. Onni on oppilaan kiva ja nokkela kommentti. Onni on lapsenlapsen sutkautus. Onni on onnistunut tontturivi uudessa neulemallissa. Onni on lämmin kotoinen sauna pahasti palellun pakkaspäivän jälkeen. Onni on terve päivä. Onni on leppoisa ruokahetki.

 

Onnen vastakohta ei ole epäonni. Se on katkeruus taikka kielteisyys. Ne kaksi ovat tehokkaimmat onnen ja onnellisuuden tappajat.

 

Toivotan kaikille lukijoilleni rohkeutta tunnistaa onnen pienet pipanat arjen harmaudesta ja kykyä säilöä ne muistiin otettavaksi esille ja uudelleentarkasteluun tarvittaessa.