Jouluhöpsön höpinöitä

 

Minä olen parantumaton jouluhöppänä. Olen todellakin niin pahasti jouluhömppä, etten usko voivani tästä toipua – tokko edes haluan parantua! Aloitan hömpöttelyn vuosi vuodelta aiemmin. Tänä vuonna starttasin jo koulujen syyslomasella – ja mielestäni ihan presidentti Niinistön kannustamana. Hänhän totesi meidän tarvitsevan  kolmen viikon kovennetun koronakurinpalautuksen lisäksi myös kolmen kuukauden ilokuuria. Eikös ilokuurilla kuulu tehdä asioita, jotka ilahduttavat ja tekevät hyvän mielen?

 

Niin kannoin viime vuonna tonttulana esiintyneen pikkuisen luhtiaitan talon kuistille lokakuussa, oitis viimeisen nurmikonleikkuun tehtyäni. Parin päivän päästä etsin eteiskomeron ylähyllyltä kenkälaatikon, joka oli otsikoitu osuvasti ”Tonttula”. Sieltäpä löytyivät kaikki aitta-tonttulan asukkaat – yhtä lailla ne kuorona joululauluja laulavat pikkutontut kuin hammastikkupuikoilla kaulaliinaa neulova muori ja monta monta muuta veikeätä asukkia.

 

Tuvan nurkkaan askartelin perheemme toisen jouluhöpsön, eli puoliskon, avustuksella tonttujen porstuan. Se syntyi vanhasta rimarakenteisesta viinilaatikosta. Tonttujen porstuan seinällä on, luonnollisesti, tonttujen postilaatikko ja oven pielessä luuta. Porstuassa on sievät valot ja oven pielessä nököttävät, totta kai, pikkuruiset tontun kengät. Porstuan peräseinällä on ovi, joka varmasti johdattaa tontun tupaan, mutta eihän sinne nyt tietenkään voine kenelläkään ihmisasukilla olla asiaa.

 

Puuhasin joulua aika pieteetillä jo omien lasten ollessa pieniä, mutta nyt mummouden bonuskierroksilla olen löytänyt itsestäni tarinankertojan. Omien lasten aikaan pidin huolen, että jokainen osaa Mauri Kunnaksen joulutarinat, nyt luon omia tonttutarinoita viikonlopun visiittejä varten. Aika pieniä tontun puolesta kirjoitettuja kirjeitä toki vain.

 

Viime joulun alla meillä tutustuttiin erilaisiin tonttuihin. Pieniä muistamisia jättivät milloin saunatontut, milloin liiteritontut taikka tupatontut. Aivan joulun alla onnistuttiin näkemään liiterissä takkapuiden lomassa aivan oikea pieni punanuttuinen ja pitkäpartainen joulutonttukin. Joulun jälkeen tonttu jätti vielä liiteriin viestin, jossa kertoi, että maahan satanut lumi vaikeuttaa tonttujen näkymättömänä pysyttelemistä ja siksi on tullut aika muuttaa talven ajaksi metsän suojaan.

 

Kuinka ollakaan, viikko sitten meidän liiterin rapulle oli pudonnut pikkuruinen huovutettu tonttulakki. Liiteristä löytyi tontun viesti, jossa hän kertoi metsässä tulleen jo kylmä. Sen vuoksi tonttu kertoi tulleensa lähelle ihmisten asumuksia. Tonttu myös kannusti viestissään lapsia olemaan yhteydessä häneen tonttuporstuan postilaatikon välityksellä. Saman tien lapsilla olikin asiaa tontulle. Täytyihän tiedottaa, että lakki on löydetty.

 

Tänä viikonloppuna tonttu oli jättänyt viestinsä saunaan. Hän kertoi olleensa metsässä asumisen jäljiltä kovin likainen ja lainanneensa Rapakiven torpan hyvää saunaa. Kiitokseksi saunan lainasta hän oli jättänyt lapsille saunan lauteiden alle pikkuruisia pesutarvikkeita. Olihan siinä ihmettä kerrakseen, kun jokainen hotellikokoinen suihkumyssyn, saippuan ja shampoon pakkaus tutkittiin tarkoin. Vastausviestit sorvattiin ja pudotettiin tonttujen postilaatikkoon. Jännityksellä odottelemme, missä ja milloin törmäämme tontun viestiin tai tuomisiin seuraavan kerran.

Muikusta on moneksi

 

 

Lempparielokuvassani Forrest Gumpissa on sivuhenkilönä Etelävaltioissa syntynyt ja kasvanut Bubba, jonka suvulla on katkaravunkalastuslaiva. Armeijassa Bubba kertoo Forrestille kaiken katkaravuista ja sitä juttua tuntuu piisaavan loputtomiin. Elokuvassa on monta leikkausta, joissa tuntuu, että tarina on jatkunut tuntikausia. Katkarapuja saa sieltä ja täältä. Katkaravuista voi tehdä sitä ja tätä. Jne jne.

 

Viime viikolla puolisko kävi elokuvaa matkien puhumaan muikuista. Karjalan Pyhäjärven saaressa syntyneenä ja saman järven rannalla sivutoimisten kalastajavanhempien lapsena kasvaneena muikku on tullut tutuksi.

 

Aamupalapöydässä käynnistynyt tarina eteni tähän tapaan. ”On olemassa hottamuikkua, neulamuikkua, nuottamuikkua…”

 

Ja se jatkui: ”Muikut käyvät kyllä hyvin kaupaksi. Niitä voi viedä muikkumarkkinoille, kalatorille, lähikaupan kalatiskille ja kaipa vielä tänäkin päivänä muikku kävisi kaupaksi talosta taloon kiertäenkin. On sitä sitäkin hommaa tehty. Kuule, oli se aikamoista, kun aamulla ennen koulun alkua päästeltiin muikkuja verkoista sormet kohmeisina ja koulupäivän jälkeen lähdettiin velipojan kanssa kiertämään talosta taloon kalakaupalle.”

 

”Muikku on kyllä monipuolinen kala. Siitä voi tehdä rantakalaa ja se se vasta on hyvää. Muistan, kun meilläkin saaressa harva se ilta laitettiin rantakalapata porisemaan, niin jopa vain kääntyivät veneet järveltä meidän rantaa kohti. Joskus tuli niin paljon väkeä, että välillä piti lisätä pataan uutta vettä, perunoita ja muikkuja. Savumuikku on sekin kyllä hyvää. Isähän savusti harva se päivä. Vaan kylläpä sen muikun voi valmistaa vaikka hiilloksella. Muistatko, kun tehtiin veneretki saareen ja kypsytettiin kalat hiilloksella? Mutta kuule, jos tänä syksynä saadaan muikkuja, niin otetaan sen verran reilusti, että voidaan pakastaa ja paistaa talvella vaikka pannulla. Kyllä muikku vakuumissa säilyy varmasti hyvänä pakkasessa muutaman kuukauden. Joskus voisi kyllä koittaa, miten muikku onnistuisi kaasugrillissä…”

 

Viimeisenä töihin lähtiessäni kuulin: ”Muikusta saa mätiä ja eikös siinä ole vitamiinejakin. Olikos se nyt A- vaiko D-vitamiinia?”

 

Ja niinhän siinä kävi, että puolisko löysi puhelimensa valikosta puhelinnumeron puolitutulle nuottakalastajalle ja tilasi seuraavalle mökkireissulle satsin muikkuja. Ne käytiin poimimassa kalastajan kotitalon rapulta menomatkassa. Siitäpä käynnistyivät meidän ikiomat muikkutalkoomme. Puolisko rakensi mökkituvan pöydälle kalanperkuulinjan. Hän avasi muikun vatsan ja otti mädin talteen. Minä sain jatkaa siitä eteenpäin ja irrottelin muut sisälmykset ja pesin maksan irti selkäruodosta. Neljä kiloa muikkuja oli tarkalleen 84 kalaa. Niistä saatiin lypsettyä liki puoli kiloa herrain herkkua, eli muikunmätiä. Sitä purkitettiin pienen pieniin pakastepurkkeihin kerta-annoksiksi. Aika reilu annos laitettiin suolan ja sipulin kanssa tarjolle ruisleivän kera sukulaiskahveilla. Ja hyvinhän herkku maistuikin. Siinä kuistikahveilla kuultiin taas uusia muikkureseptejä. Lasipurkissa tomaattikastikkeen kanssa valmistettava ”purkkikala” kuulosti sekin tosi hyvältä. Meidän 84 muikkuamme jaettiin 12 kalan ryhmiin. Neljä satsia vakumoitiin ja pakastettiin, kolme ryhmää savustettiin.

 

Kylläpä vain savumuikku oli minustakin niin hyvää, että tällainen kotimaisen muikun ylistys tuli kirjoitettua.

 

Allakan tekijä on erehtynyt

 

Muutaman kerran aiemmin ole aprikoinut tätä ja nyt olen asiasta aikamoisen varma – allakan laatija on erehtynyt. Eikä vain vähän- niin, että sekunnin lisääminen maailman aikaan riittäisi. Sillä laillahan aikaa täsmäytettiin viimeksi uudenvuoden aattona vuonna 2016. Nyt ollaan hatelikossa oikein kunnolla.

 

Koulussa opetetaan lapsille, että vuosi jakautuu neljään vuodenaikaan ja jokaiseen vuodenaikaan kuuluu kolme kuukautta. Usein asiaa vielä havainnollistetaan ja mieleenpainamista autetaan kuhunkin vuodenaikaan sopivilla väreillä. Kevätkuukausiin liitetään mielellään ruohon vihreä, kesään auringon keltainen, syksyyn ruskansävyinen oranssi ja talveen lunta muistuttava vaaleansininen. Kevätkuukausina esitellään maalis-, huhti- ja toukokuu, kesäkuukausiksi sanotaan kesä-, heinä- ja elokuuta. Syksynä tunnetaan syys-, loka ja marraskuu, talvea meillä Suomessa ovat sitten joulu-, tammi- ja helmikuu.

 

Opetammeko me vanhaa tietoa, vai mistä on kyse!? Ainakaan täällä etelärannikolla ei vielä nyt lokakuun alussakaan olla syksyssä, vaan mennään meteorologien määritelmän mukaan ihan täyttä kesää. Meteorologit nimittäin määrittelevät vuodenkierron termisillä vuodenajoilla.  Meteorologien mukaan on kesä, kun vuorokauden keskilämpötila on yli 10 astetta, syksyssä ollaan kun vuorokauden keskilämpötilat ovat 0 asteen ja +10 asteen välissä. Talvi puolestaan tulee, kun vuorokauden keskilämpötila pysyy nollan alapuolella ja kevättä mennään, kun se taas kipuaa nollan ja kymmenen lämpöasteen välille.

 

Lasten näkökulmasta asia voi toki olla toisinkin. Kysyin oppilailta, onko heidän mielestään jo syksy, vai vieläkö on kesä. Väriopin sisäistäneet pienet koulukkaani valistivat minua, että syksyhän nyt on, koska puiden lehdet ovat keltaiset. Tähänkin minun on tietysti opettajana helppo yhtyä, vaikka auton lämpömittari lokakuun ensimmäisenä päivänä näyttikin vielä ihan kesäisiä lukemia ja kertoi iltapäivän lämpötilaksi +17,5.

 

Vaan kylläpä vielä sittenkin tekisi mieli vängätä ja väittää sitkeästi, että kesä on vielä meneillään. Lämpötilan lisäksi on muitakin perusteita. Onneton viherpeukalo kun olen, kasvatan vain ja ainoastaan kesäkurpitsoita ja voin raportoida kotipihan satotilanteesta vain siltä osin.  Mutta kyllähän sen nyt nimestäkin kuulee, että kyseessä on kesävihannes. Ja satoa se puskee aina vain. Lokakuun alussa kohopenkillä vieraillessani nappasin matkaan kolme kesäkurpitsaa, joista yksi oli varsinainen jytky. Höyläsin jytkystä jatketta lasagneen ja pienemmät raastoin mehevään vegaaniseen suklaakakkuun. Nämä eivät todellakaan olleet mitkään vihoviimeiset kesäkurpitsojen iltatähdet. Pikkuruisia alkuja näytti olevan vielä lukuisia, eikä kukintakaan ollut ohi. Pakkanen ei ollut kompostipenkissä kasvihuoneen kulmalla vieraillut – kas termistä kesäähän tässä mennään. Tätä menoa kestetään kotoisissa luomu-zucchineissa hyvinkin marraskuulle.