Kesän kulttuuriretki on tehty jo alkukesästä

 

 

Minulla on ihana naisporukka, jonka kanssa tapaamme osapuilleen puolivuosittain. Osan kanssa on tunnettu 58 vuotta ja loppujenkin kanssa 46 vuotta. Usein retkiimme sisältyy kulttuuria, niin tänäkin kesäisenä viikonloppuna, kun tapasimme Valkeakoskella.

 

Pääkohteemme oli Aira Samulinin elämästä kertova musikaali Valkeakosken Apianniemessä. Tämä kesäteatteriin tehty esitys esitettiin ammattilaisvoimin ja kylläpä siinä olikin näkemistä ja kokemista. Airan elämäntarina oli naistenlehtipohjalta jossain määrin tuttu, mutta uuttakin tietoa toki tuli. Musikaaliin oli löydetty tarinaa eteenpäin vievät ja kuvattuun aikakauteen sopivat kappaleet. Tanssin grand old ladya kuvaavassa musikaalissa oli luonnollisesti paljon tanssia, steppinumerosta tangoon ja diskoon. Koreografiat tansseihin oli luonut tv:stäkin tuttu Jani Rasimus. Ihan pikkuisen saimme yleisössäkin osallistua tanssitunnille!

 

Toiseksi kohteeksi valikoitui vähän vahingossa Visavuori. Mutta olipa se hyvä vahinko! Saimme tutustua kahden taiteilijan tuotantoon samalla käynnillä. Helsingin Sanomien pilapiirtäjä Kari Suomalaisen isoisän, kuvanveistäjä Emil Wikströmin taiteilijakoti ja ateljee olivat kiinnostavaa nähtävää. Helsingin rautatieaseman lyhdynkantajapatsaiden ja vaikkapa Elias Lönnrotin muistomerkin luojan koti ja työtila kertoivat paljon henkilöstä kansallisten aarteiden taustalla.

 

Samalle Visavuoren alueelle oli saanut paviljonkinsa myös tyttärenpoika Kari Suomalainen. Helmikuun alussa oli paviljongissa avattu Karin pilakuvista – tai Päivän kuvista, kuten hän itse sanoi – koottu näyttely ”Sairas maailma”. Näyttelyssä oli kuvia 1960-luvulta saakka. Kuvia ja tekstejä tutkiessa ei voinut välttyä ajatukselta, ettei entisistä ole opittu mitään. Samat teemat ovat päivän polttavia aiheita edelleenkin. Puhuttelevin oli ilman muuta Karin tammikuussa 1973 piirtämä kuva, jossa rauhankyyhky katseli pilalle pommitettua maisemaa ja tuumi, ettei ainakaan ole pesän paikoista puutetta. Saman kuvan voisi nyt liki 50 vuotta myöhemmin liittää Ukrainan sotaan. Rauhankyyhkyn soisi löytävän pesäpaikan pikaisesti Donetskissa, Luhanskissa, Krimillä ja kaikilla muilla Ukrainan Venäjän hyökkäyssodasta kärsineillä alueilla.

 

 

Viime vuosina olemme saaneet useita uusia tuttavuuksia

 

 

Mummoni nyökkäsi keinussaan iltauutisten alkaessa Arvi Lindille ja vastasi uutistenlukijan tervehdykseen: ”Hyvää iltaa!” Tokihan Arvi tuntui tutulta, kun hän tuli tupaamme joka ilta. Aivan samaan tapaan tulevat tämän tuosta visiitille nämä uudemmatkin tuttumme.

 

Kamalan hienoja titteleitä heillä muuten! Ei ihme, ettei ole tämmöinen tavallinen mummo tiennyt moisia instansseja ja vakansseja olevankaan. Eikä ihme sekään, että heidän ammattinimikkeissään käytetään kirjainlyhenteitä, kyllä ne niin kimurantteja ovat!

 

Ensin saimme tutustua Salmisen Mikaan ja Järvisen Askoon. Leppoisia ja luotettavan oloisia miehiä molemmat. Mika on Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen terveysturvallisuusosaston johtaja ja tutkimusprofessori. Hän on myös virologi, mikä tuntuu tarkoittavan sitä, että hän tuntee virukset ja niiden käyttäytymisen. Häntä on haastateltu viime vuosina suomalaisissa tiedotusvälineissä ahkerasti ja hänestä on tullut julkkis. Naistenlehdetkin ovat olleet kiinnostuneita Mikan harrastamisista ja perheestä sekä vapaa-ajan vietosta. Asko puolestaan on Helsingin ja Uudenmaan ison sairaalan ylilääkäri, linjajohtaja ja  infektiosairauksien asiantuntija. Hänkin on vieraillut uutterasti olkkareissamme ja kertonut tyynen rauhallisesti faktaa ensin koronasta ja nyt jo apinarokosta.

 

Tänä keväänä on yhteiseen tuttavapiiriimme liittynyt Aaltolan Mika. Hän puolestaan on Ulko- ja turvallisuuspoliittisen instituutin johtaja, politiikan tutkija ja dosentti. Petäjäveden poikia muuten! Hän on hoitanut niin tunnollisesti Venäjän ajattelun avaamista meille suomalaisille, ettei ole malttanut sittenkään jäädä kotiin vauvaa hoitamaan, vaikka vasta 53-vuotiaana sai esikoislapsensa ja oli niin kovasti suunnitellut pitävänsä vauvavapaata. Tämä Mika on nykyään niin suosittu, että kansa haluaa häntä jo presidentiksi, vaikkei hän itse ole tainnut vihjata moisista haluista ollenkaan. Poolopaita ja pikkutakki ovat Mikan tuntomerkit.

 

Tämän kevään uusia tuttavuuksia ovat myös Maanpuolustuskorkeakoulun sotataidon laitoksen herrat. Uutterimmin on taidettu tavata Kajanmaan Petteri, joka on eversti ja tuon äsken mainitun laitoksen johtaja. Petteri jää tosin lyhyehköksi tuttavuudeksi, sillä hän on lähdössä ulkomaille, tarkemmin sanottuna Belgiaan. Hän lähtee sinne varmistamaan Suomen Nato-yhteensopivuutta. Pätkääkään ei epäilytä, etteikö Petteri hommasta selviäisi. Sen verran jämy kaveri on.

 

Taidanpa minäkin jo moikata näille tutuilleni, kun seuraavan kerran nähdään.

Olemme onnistuneet luomaan mökkirutiineja

 

 

Kauan meillä menikin, ennen kuin mökkeily rupesi sujumaan tuttuja turvallisia, rutiininomaisia tapoja noudattaen. Paljon vähemmän tarvitsee kinata, kun asiat sujuvat yhteisen konseptin mukaan.

 

Kotoa startataan perjantai-iltapäivällä mahdollisimman hyvissä ajoin, eli mieluiten kolmen pintaan. Tunnin päästä ollaan Taavetissa, jossa on menomatkan ainoa paussi. Taavettiin mennessä on suunniteltu viikonlopun syömiset - lihaa vaiko kalaa -  ja tehdään ruokahankinnat. Sitten hurautetaan yhtä soittoa  kuutostietä Datšalle asti. Paitsi siinä tapauksessa, että puolisko keksii jotain aivan välttämätöntä hankittavaa Puuilosta, jolloin voidaan poiketa vielä Lappeenrannan puodissa.

 

Perjantaina ei saunota. Riittää, että saadaan ruoat kylmään ja leivinuuni lämpiämään. Sitten voidaankin jo istahtaa prinsessakuistille suunnittelemaan lauantain puuhia. Siinä on suunniteltu niin kuivuneiden puiden kaatamiset kuin saunan välioven korjaaminen tunkkia apuna käyttäen. Siinä on myös ihmetelty teeren kukerrusta ja kuulosteltu Joensuuhun menevän junan kaukaista kolketta.

 

Lauantaihin herätään leivinuunin muurin takana sijaitsevasta kammarista hyvin nukkuneina. Sittenkin, vaikka aurinko armas pyrkii paistamaan silmiin jo viidestä alkaen. Puuhakas lauantai käynnistyy pannukahvilla ja kauraleivällä. Lauantain puuhat keskeytyvät tyypillisesti sukulaisvieraiden kanssa juotuihin päiväkahveihin. Sitten saatetaan jatkaa vielä pikkuinen rupeama saunan lämpiämistä odottaessa. Leppoisan puusaunan löylyissä rentoutuvat puuhatessa kipeytyneet lihakset ja puhdistuu työn nostattama hiki.

 

Sunnuntaiaamupäivällä käpsehditään vähän haikein mielin paikkoja siihen kuntoon, että voidaan jättää mökki omilleen. Huolehditaan viimeiset tiskit ja roskat, keräillään pyykit ja tyhjät vesiastiat matkaan. Ja usein - juuri kun sunnuntain iltapäivän aurinko lämmittäisi ihan parhaimmillaan – on vain repäistävä itsensä irti mökkimoodista ja startattava kotimatkalle.

 

Kotimatkan alkajaisiksi pysähdytään Parikkalan Patsaspuiston kupeessa olevassa lettukahvilassa herkuttelemassa mansikkahillolla ja kermavaahdolla kuorrutetuilla letuilla. Lettuhetki päättää mökkiviikonlopun. Siitä alkaa siirtyminen arkeen. Toisinaan on kotimatkalla vielä toinenkin pysähdys – ainakin mikäli kylmälaukussa on eväsleipiä, joiden väliin on pakattu viimeiset jämät mökillä savustetusta lohesta. Taavetin välillä nautimme vielä viimeisen makumuiston mökiltä.

 

Aivan kuin lapselle, luovat rutiinit turvaa myös aikuiselle.