Tosielämän Pikku Myyt, Eemelit ja Pepit

 

 

Minulla on siitä ihana työ, että olen saanut koko ikäni touhuta lasten kanssa, liki satujen maailmaa. Viime aikoina olen pohtinut muutamaa satuhahmoa. Heidän hahmonsa ovat niin hyvin rakennettuja, että ne ovat aivan ajattomia eivätkä vanhene lainkaan.

 

Tove Janssonin Pikku Myy on kipakka ja napakka pikkutyttö, joka lähtee mekon helmat heiluen, nuttura tutisten ja kengänkannat kopisten hoitamaan milloin mitäkin asiaa. Hän tunnistaa vääryydet ja epäkohdat, eikä suvaitse niitä. Päättäväisesti hän vaatii asioihin korjausta.

 

Astrid Lindgrenin Vaahteramäen Eemeli on poika, jolle sattuu ja tapahtuu koko ajan. Ei hän ole laisinkaan ilkeä, mutta toimii usein jo ennen kuin miettii seuraukset loppuun asti. Oikeasti Eemeli on hyväsydäminen. Hän haluaa näyttää pikkusiskolle Marjolahden ja hinaa siskon lipputangon nokkaan. Samanmoisia hyväntahdon eleitä hän tekee milloin Liina-piialle, milloin vanhemmilleen. Vanhemmat eivät aina ymmärrä taikka jaksa vilkasta esikoistaan, mutta onneksi Eemelillä on yksi, aina tueksi asettuva aikuinen - Aatu-renki. Hän vie Eemeliä uimaan ja ratsastamaan ja juttelee kuin vertaiselleen. Sillä kasvun tuella Eemeli jaksaa ja niinhän sitä sanotaan, että yksikin tukeva aikuinen riittää.

 

Astrid Lindgrenin Peppi puolestaan omaa mahtavan mielikuvituksen ja itseluottamuksen. Hän kertoo kavereilleen ja vaikkapa sosiaaliviranomaisille mitä uskomattomampia tarinoita vanhemmistaan ja yksin asumisestaan. Itseluottamuksen ja kekseliäisyyden avulla hän selviytyy niin lattianpesusta, ”kertomustaulusta” kuin hevosen nostamisestakin. Vaikka aikuiset ja lapsetkin katsovat Pepin touhuja huuli pyöreänä, Peppi saa jokaisen vakuutettua.

 

On mahdollista, että näille lapsille saattaisi tosielämässä löytyä jokin kirjainyhdistelmä, mutta jokainen heistä ansaitsee tulla nähdyksi oman vahvuutensa kautta. Pikku Myy on määrätietoinen ja aikaansaava, Eemeli hyväsydäminen ja yritteliäs, Peppi ratkaisukeskeinen ja pärjäävä.

 

Työssäni näen päivittäin muutaman Pikku Myyn, monta Eemeliä ja jokusen Pepin. Tiedän, että heitä ei tallota lattian rakoon eikä sivuuteta soppajonossa taikka työpaikan rekrytoinnissa. He ovat selviytyjiä, arjessa pärjääviä luottotoimijoita.

Hyvien liikenneyhteyksien varrella

 

Oletkos muuten tullut ajatelleeksi, että tuokin sanaliitto on eri aikoina tarkoittanut eri asioita? Hyvät liikenneyhteydet ovat olleet vähän milloin mitäkin.

Kun puoliskon kantaisät asettuivat 1600-luvun lopulla asumaan Karjalan Pyhäjärven Sorsasaareen, he olivat valinneet paikan varmasti hyvien liikenneyhteyksien varrelta. Pyhäjärveltä saattoi tehdä kalakauppaa ja turkiskauppaa niin Savon kuin nykyisen Venäjänkarjalankin suuntaan.

Kun me osapuilleen kolmesataa vuotta myöhemmin asetuimme asumaan Loviisaan, oli puolisko piirtänyt karttaan ympyröitä sekä 60 että 100 kilometrin säteellä siten, että harpin keskipiste oli aina Loviisassa. Hän oli todennut Loviisan olevan kaikin puolin hyvien kulkuyhteyksien varrella. Kovin monta keskeistä kauppapaikkaa ja ”menomestaa” asettui noiden ympyröiden sisälle.

Tänä kesänä olemme hahmottaneet, että meidän Datšamme – vajaan hehtaarin kokoisen lammen rannassa nipin napin Pohjois-Karjalan puolella – taitaa sekin olla monien kulkuyhteyksien varrella. Kuutostien kulkee mökistä kilometrin verran lännen puolella, Karjalan junarata saman verran idän puolella. Maantien ääniä emme kuule, junan kolkkeen kyllä. Kesälahden suuret, puhdasvetiset ja kalaisat järvet sijaitsevat nekin meidän kahtapuolen. Mökin mukana tulleet kalastusoikeudet ovat Puruveteen, mutta vene on toistaiseksi puoliskolle tutumman Pyhäjärven rannassa.

Sota Ukrainassa ja siihen liittyvät ilmatilan sulkemiset on aiheuttanut sen, että Kiinan suihkukoneet lentävät Pyhäjärven ja meidän mökkilampemme yllä. Monta kertaa päivässä saamme bongata suihkukoneen vanan taivaalla ja Flightradarista tiedämme, että koneet tulevat ja menevät Kiinasta ja Kiinaan. Eräänä päivänä köllöttelin lautalla riippumatossa lukemassa, kun idän suunnasta tulla sätkytteli helikopteri. Ponnistauduin kirjan maailmasta puoli-istuvaan asentoon tarkastamaan koneen maakoodia. Onneksi oli OH, eikä RA. Venäjän helikopterin lentäessä niin matalalla olisin jo säikähtänyt.

Sadan metrin päässä mökiltä on kännykkämasto, joka mahdollistaa meille supan pohjalle kelpo teleyhteydet. Vaan entäs, jos sitä käytetäänkin myös vakoiluun? Mitä kaikkea meistä maailmalla tiedetään, vaikka aivan hissukseen on koetettu touhuilla pikkulammen rannassa?

Päätöksenteosta ja viestinnästä

 

Elokuun toisen päivän vastaisena yönä sain viestin Kymenlaakson hyvinvointialueelta. Polvileikkaus on kuulemma 1.10. Leivän päälle ei tästä pitäen saa laittaa muuta kuin salaattia, tomaattia ja kurkkua. Muitakin painonpudottamisohjeita lupailtiin. Aivan selkeä ja kirkas viesti astraalitasolla suoraan uneeni. Niin on sujuvaa toiminta uudella hyvinvointialueella.

Kelalla puolestaan on rattaissa hiekkaa ja kapuloita. Kelassa ei saada päätöksiä valmiiksi. Toiminta on taantunut tuntuvasti 1980-luvun lopusta, jolloin meillä edellisen kerran on ollut enemmälti asiointia Kelan kanssa.

1980-luvulla Kelalla oli toimisto joka kunnassa, virkailijat neuvoivat ja palvelivat ja asiakas tunsi tulleensa kuulluksi ja autetuksi. Nykyään ei toimistoja juuri ole, vaan asiat on tarkoitus hoitaa sähköisesti. Puhelutkin ohjautuvat johonkin valtakunnalliseen numeroon, eikä soittajalla ole tietoa, missä päin Suomea puheluun vastataan. Viranomaiskontaktia ei pääse muodostumaan, sillä asiaa hoitaa kuka kulloinkin.

Puolisko lähetti 18.4. eläkepaperit Kelaan. 18.7. rohkenimme ottaa kontaktipuhelun, koska kolme kuukautta oli täynnä, eikä päätöstä kuulunut. Moninkertaisen tunnistautumisprosessin jälkeen puhelinneuvoja lupasi ”kiirehtiä asiaa”. Kiirehtimisen ansiosta paperit otettiin esille ja jo saman päivän iltapäivällä tuli täydennyspyyntö. Puolisko täydensi pyydetyt ja viikon päästä tulikin pyyntö eläkehakemuksen lähettämisestä, ”jotta asiaa päästäisiin käsittelemään”. Monta kuukautta aiemmin jätetty hakemus ei jostain syystä ollut kelpoinen. Ymmärsimme, että jonkin ruksin paikkaa tulisi siirtää. Onneksi hakemus oli tallennettuna omallakin koneella ja modifiointi kävi nopsasti.

En ole lainkaan huolissani puoliskon tilanteesta. Työeläkeyhtiö on päätöksen tehnyt ja tulee se päätös jonain päivänä vielä Kelastakin. Olen huolissani niistä monista, jotka eivät jaksa tai pysty pyristelemään Kelan rattaissa. Ei ihme, että kesällä uutisoitiin ihmisiltä jäävän hakematta tukia, joihin heillä olisi oikeus, kun homma on niin takkuista. Suren yksin asuvan ja vaikka jaksamisen kanssa kipuilevan eläkkeelle hakijan tilannetta. Millä hän hankkii ruoan ja lääkkeet tai maksaa vuokran, kun Kelan rattaat rahisevat ja lonksuvat aivan turkasen hitaasti?

Ulukomua

 

Jo vanhastaan suomalaiset ovat osanneet kunnioittaa korkeampiaan. Kunnioitukseen on aina sisältynyt ripaus pelkoa. Kunnioitusta on osoitettu vaikka niin, ettei turhaan lausuta nimeä. Metsäsuomalaisilla oli näin muodoin monta nimitystä Jumalalle ja vaikkapa karhulle. No, metsäsuomalaisilla jumalia oli aivan monikossa alkaen Ahdista ja Tapiosta, mutta vielä kristinuskoon siirryttäessä sanottiin mieluummin Taivaan isä taikka Luoja. Karhua arvostettiin ja pelättiin, sillä sitä pidettiin jättisuurena kertasaaliina – jos kohta kotieläimiä tappavana petonakin. Siksi Otso, Kontio ja Nalle olivat sopivan kunnioittavia nimityksiä.

Toisaalta sanonta ”rakkaalla lapsella on monta nimeä” pitää paikkansa sekin. Monilla vanhemmilla on omille lapsilleen vaikka kuinka monta lempinimeä. Osalla lempinimistä torutaan lempeästi, toisilla napakammin – joku nimi on se, jota lapsi ymmärtää viimeistäänkin totella. Suurin osa lempinimistä on tarkoitettu hemmotteluun ja hyvänä pitämiseen.

Meillä suomalaisilla kansana on aina ollut suuri pelonsekainen kunnioitus itäistä naapuria kohtaan. Sama se on ollut vaikkapa Baltian kansoilla. Lapsuudessani rautaesirippu oli sen verran julma, ettei meillä itärajalla asuvilla ollut mitään tietoa rajantakaisesta. Minulla on sellainen mielikuva, että olimme aina selkä idän suuntaan ja katse länteen. Hetki tässä harjoiteltiin muuta asemointia, mutta vuoden 2014 Krimin valtaus alkoi availla silmiä. Muistan virolaissyntyisen tuttavani sanoneen tuolloin: ”Olisivat vaan antaneet Ison Karhun vielä nukkua! Ei olisi pitänyt herättää Isoa Karhua.” Ajatus siis oli vielä silloin, että joku ärsytti ja pakko oli lähteä Krimin kimppuun. Kevään 2022 hyökkäyssodan käynnistäminen Ukrainassa avasi varmasti jokaisen silmät näkemään, missä suunnassa syyllinen on. Norsupyssyllä lähdettiin kärpäsjahtiin, eikä mittakaava ollut millään lailla perusteltavissa.

Nyt ollaan ainakin itärajalla taas siinä ajatuksessa, ettei itäisen naapurin nimeä sovi turhaan lausua. Se johtuu vähintäänkin pelonsekaisesta kunnioituksesta, jollei ihan rehellisestä pelosta. Niinpä, kun meille laitettiin mökkipihalle tolppaan tusinan verran tienviittoja osoittamaan tärkeitä paikkoja, en rohjennut kirjoittaa idän suuntaan mitään valtionimeä, vaan neutraalisti ”Ulukomua”.