Kurkistuksia tulevaan

 

 

Uuden vuoden kynnyksellä moni tekee taikoja tai koettaa arvuutella tulevaa vaikka tinaa valamalla. Minä koen saaneeni tällä viikolla kolme kurkistusta tulevaisuuteen.

 

Eilen olin kaupassa. Fibro kolotti lonkissa, enkä olisi millään jaksanut seistä kassajonossa. Nojailin kärryyni ja katselin ympärilleni. Huomasin pariskunnan, jossa setä työnsi vaimoaan pyörätuolissa ja täti edellään ostoskärryä. Kuvittelin oitis taustat ja osasin nähdä meidät puoliskon kanssa siinä tilalla. Jospa silläkin tädillä olivat lonkat kipeät, mutta hän koki kuitenkin olevansa perheen ruokavastaava ja halusi itse tehdä ostopäätökset, eikä niin ollen voinut vain laittaa setää kauppalapun kanssa yksin ostoksille? Jospa sekin setä on niin kiltti, että halusi pyörätuoliin tukeutuen auttaa vaimoaan kauppareissulla? Kekseliäs ratkaisu tuo karavaani. Pistän muistiin, että noinkin voi toimia.

 

Eräänä aamuna puolisko tuli aamukahville ja alkoi kertoa, miten hän oli yöllä unissaan rakentanut yksiakselista kolmipyöräistä kulkuneuvoa seuraavaan Star Wars -elokuvaan. Niin oli tarkka visio, että vielä hereilläkin olisi voinut piirustukset härveliin tekaista. Seuraavana päivänä tuli puheeksi, miten luistelu olisi mukavaa, mutta ylipainon vuoksi kaksiteräiset luistimet taaperoiden malliin olisivat niin paljon toimivammat. Miksei niitä kaksiteräisiä ole aikuisille? Ja kas - kohta hän olikin jo tutkinut netistä, että retkiluistimen teriä myydään irrallaan ja äkkiäkös niistä hitsaisi ketterät kaksiteräiset, jotka voisi kiinnittää vaikka karvacrockseihin!? Tätäkö se tulee olemaan – puoliskon eläkkeelläolo?! Innovaatio päivässä ja parhaassa tapauksessa toinen vielä yöllä!?

 

Tv:n ja lehtikolumnien totinen koomikko Markus Kajo esittäytyi Kodin Kuvalehdessä. Hän kertoi erityislaatuisista aivoistaan. Hän kuvaili jutussa monia erityisherkkyyksiään. Sitä, kuinka raskasta on palautua äänten aiheuttamasta kuormituksesta ja sitä, miten koettaa hiljentää satunnaisia ajatuksia heittävät aivonsa yöksi. Paras oli kuitenkin Kajon oma kiteytys: ”Kun on sellainen ’päävärkki’ kuin minulla, on joskus hyvin yksinäistä, mutta usein hauskaa. Tylsää ei ole koskaan.” Se pitää takuuvarmasti paikkansa meilläkin. Nyt ja vasta.

Uutta kohti

 

 

Tuskin on joulusta päästy, kun jo aletaan varautua uutta juhlaa varten. Vuoden vaihde, uusi vuosi on tulossa. Aivan hetki sitten käännyttiin isojen odotusten ja ilotulitusten kanssa 2000-luvulle ja nyt starttaa jo vuosi 2022. Mitähän se tuo?

 

Ensi vuonna tulemme asuneeksi Loviisassa 30 vuotta. Jokohan vihdoin alamme puhua itsestämme loviisalaisina, emmekä aina selitä, että Pohjois-Karjalastahan me olemme kotoisin, mutta asuneet täällä jo vuodesta 1992.

 

Meillä suuri muutos on se, että puolisko – ikänsä reissutöissä maailmalla resunnut – pysähtyy nyt kotiin. Tähän harjoitteluna on toiminut parin vuoden koronajakso, jolloin työ on muovautunut etämoodiin. Mutta nyt työtä jatkavat muut ja puolisko saa keskittyä ukin rooliin ja oman terveytensä hoitamiseen. No okei – aina uutta luomaan tottuneita aivoja ei onnistu sammuttamaan. Mökkirantaan on suunniteltu taas toteuttamista enemmän kuin mihin omat voimat ja aika tulevat riittämään.

 

Loviisan suhteen tulevaisuus näyttää mukavalta. Kauan hiljaisena uinunut kuningattaren kaupunki on nostanut päänsä pystyyn ja rakentaa uutta julkikuvaa. Some- ja aikakauslehtinäkyvyydestä on pidetty huolta ja Loviisa on päässyt mukavasti Suomen kartalle. Asuntomessut rakentuvat ilta-auringon puoleiselle rannalle ja pian pääsevät vanhoista taloista kiinnostuneiden lisäksi myös uudisrakentamisesta haaveilevat katselemaan rakennusideoita tai jopa koteja täältä.

 

Politiikan isommassa kuvassa huolettaa ison itäisen naapurin uhoilu ja etupiiriajattelu. Kyllä meidän suomalaisina on nyt oltava tarkkoina ja uskallettava hakea pienelle maallemme tukea. Enää ei arvaa vaan jäädä odottamaan ja katselemaan. Vaikka presidentti Niinistöllä onkin hyvät suhteet ja taito löytää sopivat sanat Veli Venäläisen kanssa keskustellessa, täytyisi koko maailman jo avata silmänsä. Koronan jälkeinen uhka ei taida ollakaan uusi virus vaan laajentumishaluinen naapuri.

 

Koronan suhteen uskallan olla jo toiveikas. Tanskassa ja Norjassa rohjettiin arvella, että lievempää tautimuunnosta aiheuttava ja voimallisesti tarttuva omikron-muunnos olisi signaali taudin lievenemisestä ja laantumisesta. Minä haluan uskoa tähän. Jospa tuleva vuosi toisi jo uskalluksen ja mahdollisuuden matkustamiseen.

 

 

 

 

 

 

Joulu saapuu jokaiselle

 

 

”Kiirettä, huisketta, salaisuuskuisketta - sitäkö joulu on?” kysellään laulussa. Monenlaista puuhaa ja huiskettahan sitä joulunalusaikaan kuuluu ja salaisuuksiakin koetetetaan paketteihin ja pussukoihin piilotella.

 

Meillä ollaan koko sakki jouluihmisiä. Jokainen vähän omalla laillamme toki. Puolisko ja esikoinen pitävät lahjapuuhista, minä sen lisäksi myös kodin koristelusta valoilla ja jouluisilla asetelmilla. Joulunalusaikaan kuuluvat myös monet jouluiset tapahtumat myyjäisistä joulupolkuihin ja konsertteihin.

 

”Piparin tuoksua, tonttujen juoksua – sitäkö joulu on?” Lapsenlasten vuoksi saamme hömpöttää joulua ihan täysillä ja kuukausikaupalla. Kotitonttu Tahvo vinkkaa meille harva se viikonloppu jouluisia puuhia askarteluista kuusen hakuun. Me toteutamme yhteisiä tekemisiä Tahvon toiveiden mukaan. Joulusiivouksen viikonloppuna Tahvo usutti meidät kesken siivouksen kuusen hakuun ja ehdotti ulkoruokintaa siivouksen lomaan. Eipä siinä muu auttanut, puolisko laittoi tulet grilliin ja grillasi makkarat ulkosalla.

 

Tahvosta on tullut meille jo niin tuttu, että hän uskaltaa näyttäytyäkin meille jostain turvalliseksi kokemastaan paikasta. Jokunen vuosi sitten hän lymyili puuliiterissä ja saimme kurkkia punanuttua rakoliiterin hirsien välistä. Parina viime vuonna Tahvo on kiivennyt ulkosalla valaistuja riukutikkaita myöten Rapakiven torpan katonrajaan ja kuunnellut sieltä talonväen touhuja.

 

Näiden hömpötysten lomassa valmistuvat vähitellen myös joulun ruoat ja torpan parempi joulusiivous.

 

”Lapsenko juhlaa paljon kun tuhlaa – sitäkö joulu on?” Meille ei joulu tule ostamalla. Toki lahjoja annetaan, mutta ei niihin isoja rahoja upoteta. Haluaisin myös, että lahja olisi sen verran tarpeellinen, että se tulee käyttöön, eikä jää nurkkaan pölyttymään. Monesti olen hankkinut lahjatavaraa pitkin vuotta, silloin kun on sopivasti kohdalle osunut. Eihän esimerkiksi kynttilälyhdyssä ehdi ”parasta ennen”-päiväys mennä, vaikka sen ostaisi seuraavaa joulua silmällä pitäen jo tammikuun alesta.

 

Toivotan kaikille lukijoilleni omannäköistä joulun juhlaa! ”Joulu saapuu jokaiselle, lapselle ja aikuiselle. Sydämiimme joulun lahja seimen luona annetaan.”

Myssyfarmille

 

 

Tänä syksynä on kuultu kummia. Pöytyällä toimiva villalangasta pipoja neulottava yritys on päässyt maailman maineeseen eli Vogueen. Maatilan sivuelinkeinosta liikkeelle lähtenyt firma on laajentunut huimasti. Pipot neulotaan eläkeläismummojen kodeissa ja mummojen tahtiin. Jotta homma pidettäisiin yhtenäisenä, järjestetään farmilla silloin tällöin ”kokoontumisajot” eli ompeluseurat.

 

Myssyfarmin pipot neulotaan kotimaisen lampaan villasta. Farmi myy valmiiden pipojen lisäksi myös lankapaketteja pipoja ja muita neuletuotteita varten. Peräti 80 eläkeläismummoa on firman leivissä ja lisää on kuulemma jonossa odottamassa vuoroaan päästä kilkuttelemaan puikkoja.

 

Aika mainio konsepti! Käsin neulottu työ on ilman muuta arvokkaampi kuin teollinen koneneulottu tuote. Käsin neulottua on aiemmin saanut hankittua lähinnä vain myyjäisistä. Tässä on ollut selkeä tuotteistamisen paikka. Työvoima ei tarvitse tiloja, kun työ tapahtuu mummojen omissa kodeissa, omissa keinutuoleissa ja omalla ajalla. Jos työergonomia neulojamummon mielestä vaatii keinutuolin tai jalkopäästä nostettavan nojatuolin, sekin on neulojan oma asia. Siitäkään ei tarvitse välittää, soitteleeko mummo siinä samalla puhelua lapsenlapselleen vai katseleeko peräti vanhoja kotimaisia elokuvia tv:stään. Aivan sama, kunhan homma hoituu ja pipoja valmistuu!  Eläkeläismummo saa pientä jatketta eläkkeeseensä siitä samasta hyvän mielen työstä, jota hän tekisi luultavasti muutenkin. Nyt on varmistettu, että puhdetöille on ottajia, eikä kaikkea tarvitse neuloa jemmaan piironginlaatikkoon.

 

Aivan kaikkia mummoja tämä pipotehtailu ei tietysti sykähdytä, mutta minulle se kolahti. Kun levottomat kädet vaativat joka tapauksessa jotain puuhaa, voi siinä samalla olla myös tuottelias. Ennemmin minä kilkutan puikkoja omaksi ja muiden iloksi kuin puristelen stressipalloa, joka sekin toki saattaisi säästää kunsienpureskelulta Areenan dekkarisarjoja katsellessa.

 

Saatanpa ottaa selvää, miten tuonne ilmoittautumisjonoon pääsee. Joudan hyvinkin olemaan jonossa sen vajaan viisi vuotta, joka eläkepäiviin vielä on.

Onni on...

 

 

Miten tulinkin taas pohtineeksi onnellisuutta. Ei ole ensimmäinen kerta – tiedän. Toivon, että kertaus on opintojen äiti - tässäkin. Ehkä tähän teemaan johdatti tällä kertaa kotimainen tv-viihde. Tai siis se, jota viihteeksi sanotaan, mutta joka monesti aiheuttaa katsojassaan enemmän ahdistusta ja myötähäpeää kuin viihtymisen tunnetta.

 

Tv-ohjelmissa ja naistenlehtien jutuissa tunnutaan tämän tästä tavoiteltavan jotain onnellisuuden porrasta, jolle voi sen saavutettuaan asettua tyytyväisenä paistattelemaan ”onnen auringossa”. Ajatelkaapa nyt vaikka noita kaikkia parisuhde-realityohjelmia, joissa kysellään tämän tästä ja taajaan: ”mitkä sun fiilikset on?” Entä, jos ahdistaa, puristaa tai ei nyt vain juuri sillä hetkellä tunnu kovin auvoiselta!? ”Ehkäpä tämä ei ole sitä, mitä lähdin ohjelmasta hakemaan?”  ”Ehkä nyt jo pitäisi tuntua joltain, että tämä olisi sitä, mitä haetaan?”  Kuka sen tietää!?

 

Tuo median luoma mielikuva onnellisuudesta on suorastaan vaarallinen. Moni nuori – ja vanhempikin - varmaan tavoittelee jonkinlaista onnen utopiaa ja joutuu pettymään elämässään.  Pettymään saattaa joutua jopa monta kertaa, ennen kuin rohkenee tehdä luovaa yksityisajattelua ja uskaltaa tunnistaa todellisen pienissä asioissa piileskelevän onnen.

 

Minusta onni on pieniä murusia arjen keskellä. Ei se ole mikään staattinen tila. Jos olisi, niin eihän se enää onnea olisikaan! Siitähän tulisi arkea, eikä sitä enää onneksi tunnistaisi. Onni on sitä, mikä erottuu pienenä kultahippuna arjesta. Se on sellaista, jossa sielussa läikähtää iloinen tunne ja mieleen tulee ajatus: ”tämä minun täytyy painaa mieleen!”

 

Onni on aurinkoinen pakkaspäivä. Onni on oppilaan kiva ja nokkela kommentti. Onni on lapsenlapsen sutkautus. Onni on onnistunut tontturivi uudessa neulemallissa. Onni on lämmin kotoinen sauna pahasti palellun pakkaspäivän jälkeen. Onni on terve päivä. Onni on leppoisa ruokahetki.

 

Onnen vastakohta ei ole epäonni. Se on katkeruus taikka kielteisyys. Ne kaksi ovat tehokkaimmat onnen ja onnellisuuden tappajat.

 

Toivotan kaikille lukijoilleni rohkeutta tunnistaa onnen pienet pipanat arjen harmaudesta ja kykyä säilöä ne muistiin otettavaksi esille ja uudelleentarkasteluun tarvittaessa.

Auvoisaa adventin aikaa

 

 

Adventti tarkoittaa tulemista.  Adventtiaikaan odotetaan joulun tulemista ja valmistaudutaan jouluun. Adventista alkaa myös uusi kirkkovuosi. Kuorolauluvuosina tuli kirkkovuoden kulku selväksi. Jotain uutta ja iloista alkoi aina adventin Hoosianna-laulusta.

 

Huomaan itsenikin maallistuneeni, mutta minusta tuntuu, että ympäröivä yhteiskunta on maallistunut vieläkin enemmän. Joulun odotuksessa korostuu entisen antamisen ilon sijaan lahjojen saamisen tärkeys. Lahjojen tuntuu pitävän olla vuosi vuodelta kalliimpia ja hienompia. Joulun perinteinen sanoma unohtuu ja hautautuu ostamisen alle. Tässä voisi todellakin perustellusti käyttää sanaparia ”kaupallisuuden alttari”. Joulun odotuksen tuntuu käynnistävän parin viikon mittaiseksi alennusmyyntiajaksi laajentunut Black Friday. Moni varautuu ostamaan joululahjansa silloin suurten alennusten toivossa. Ensimmäisen adventin seutuun käynnistyy toki myös kodikkaampi myyjäistraditio. Siellä pääsevät leipojat ja käsityöläiset kauppaamaan tuotteitaan ja sieltä moni hankkii perinteisiksi joulumuistamisiksi koettuja kakkuja, kransseja ja villasukkia.

 

Lapsille adventin aika tarkoittaa lähinnä lupaa alkaa availla joulukalenterin luukkuja. Perinteistä ja aitoa kuvakalenteria tuntuu nykyään löytyvän enää partiolaisten myynnistä. Pikkuruisia suklaafiguureja sisältävät kalenterit alkavat nekin olla jo aika pliisuja. Kalliita tavarakalentereita on joka lähtöön. Legoja, Playmobil-hahmoja, Barbi-tavaraa, Ryhmä Hau -krääsää, Pokemon-teemaa sisältäviä kalentereita on pilvin pimein. Vauva voi aloittaa Piltti-kalenterista, teinille voi hankkia vaikka kosmetiikkakalenterin ja kalamiehelle kalastajan joulukalenterin. ”Rahalla saa ja hevosella pääsee” oli nuorisohokema minun teiniaikanani. Se sopisi tähänkin aikaan. Joulukalenteriin saa helposti uppoamaan 30-40 euroa.

 

Minua ilahduttaa suuresti se, että saan opettaa uskontoa ekaluokkalaisille. Sain kaivaa esille perinteisen puisen nelihaaraisen adventtikynttelikköni. Sytytimme kynttilän ja lauloimme ”Nyt sytytämme kynttilän”. Saamme yhdessä sytyttää joka perjantai ennen joulua yhden valkoisen kynttilän lisää. Tavara-ajassa saan opettaa kynttilän liekin tuomaa rauhaa ja ohjata hiljentymään.

Lapsilauantai

 

Meillä vietetään aina mökkikauden ulkopuolella lapsilauantaita. Lapsilauantai tarkoittaa sitä, että saamme lapsenlapset päiväkylään vieraaksemme. Joskus kaikki neljä, joskus vähemmän. Tämä tapa on saanut alkunsa ihan puhtaasti meidän halustamme saada puuhata lasten kanssa, mutta se tuntuu sopivan myös lasten vanhemmille. Heille jää silloin muutaman tunnin aika siivoukselle, polttopuuhommille tai vaikka pensselin heilutukselle. Lapsetkaan eivät vaikuta järjestelystä kärsivän, vaan kysyvät usein videopuhelussa jo viikolla ”koska tulemme teille?”

 

Lapsilauantain formaatti alkaa nyt olla valmiiksi hiottu. Mummo hakee murut aamupäivällä, sitten kun kummassakin talossa on herätty rauhassa ja syöty aamupala. Ukilla ja mummolla on suunniteltuna yksi puuha eli aktiviteetti. Aktiviteetit vaihtelevat vuodenajan ja sesongin mukaan. Skaala on laaja. Saatetaan  sienestää, askarrella, pelata, leipoa, laskea mäkeä, retkeillä tai touhuta vaikka joulutouhuja. Joulupuuhasesonki alkaa varsin hyvissä ajoin, sillä meillä on apuna kotitonttu Tahvo, joka vinkkaa puuhia lokakuulta alkaen.

 

Aktiviteetin jälkeen syödään yhteinen lounas. Koskaan ei esiinny nirsoilua tai konstailua ruokapöydässä, vaan peruna- porkkana- ja lihapohjainen maalaiseväs uppoaa aina. Tosin taajaan höysteenä tarjoiltu sienisoosi saa olla vain ukin ja mummon herkku, mutta se ei haittaa.

 

Lounaan jälkeen rauhoitutaan pelien äärelle. Mummolan pelikaapista saa hakea palapelin tai lautapelin ja pelikaveri järjestyy aina. Mummo on innokas pelaaja. Jollei peli satu nappaamaan, voi ruokalepoa viettää myös ukin kanssa lasten Netflixin äärellä. Late Lammas on pian kaikkien muidenkin kuin ukin suurin suosikki. Myös duplopöytä löytää joka kerta leikkijänsä.

 

Lapsilauantain päättää välipalahetki. Silloin kokoonnutaan taas yhteisesti pöydän ympärille ja maistellaan mahdollisesti leivontahetkessä syntyneitä herkkuja tai muuta aikuisten päiväkahville tyypillistä hyvää. Välipalan jälkeen aletaan suunnitella jo kotimatkaa.

 

Mummolle ja ukille jää lapsilauantaista joka kerta hyvä mieli ja paljon jutun juurta. Viikonloppu ja vielä alkuviikkokin muistellaan, miten Piltti sanoi sitä, Pirpana touhusi tätä ja Poikasetkin jo osasivat ja uskalsivat yhtä ja toista.

 

 

Väri punainen

Olen jo jonkun aikaa tiennyt, että punainen lasi on kirkasta ja muita lasivärejä kalliimpaa. Tämä johtuu kuulemma siitä, että värin valmistamiseen tarvitaan arvokasta seleenirubiinia. Lisäksi punainen väri vaatii lasinvalmistusprosessissa myös ylimääräisen kuumennuksen. Näistä syistä punainen Mariskooli on muita kalliimpi, samoin punainen Kivi-tuikku ja Aalto-vaasi.

 

Nyt aloin jo epäillä, että samaa seleenirubiinia tarvitaan myös punaisen villalangan värjäämiseen, sillä tontunpunainen 7 veljestä -sukkalanka tuntui loppuneen Suomen maasta tyystin. Kartoitin paikalliset puodit ja verkkokaupat Novitan omasta nettikaupasta Adlibrikseen ja muihin neuleharrastajien puoteihin. Laihat olivat tulokset. Nallea oli punaisena, muttei 7 veljestä.

 

Vanhankylän isosta Tokmannista sain kaksi kerää, jotka olivat keskenään aivan eri sävyä. Jämistä ei siis voisi miksata kolmannen sukkaparin varren alkua. Huonosti oli tainnut onnistua Mister Tokmannilla Novitalla tinkiminen, tuumasin.

 

Verkkokaupoista ”Seiskaveikkaa” näytti olevan varastossa vain Kärkkäisellä, mutta puoti on meillä boikotissa. Samassa Rapakiven torpassa kanssani asuvat periaatteen miehet muistuttivat heti stereona, että meillähän ei ”natsimarketista” osteta. Jos boikotoivat Juha Kärkkäistä isot tavarantoimittajat Finlaysonista ja Fiskarsista alkaen, boikotoimme me pienet ostajatkin. Joku roti se on oltava siinäkin, mitä arvoja kauppias pitää esillä ja mitä toimia rahoittaa.

 

Etsintää piti jatkaa ja huudella hätäapua jo Facebookissakin. Ihan päällimmäiseen hätään sainkin ostettua kaksi kerää tonttusukkalankaa tästä omalta kylältä ja se helpotti poltetta jo pikkuisen. Sitten löytyi lankaerä Pohjanmaalta Kokkolan HalpaHallista. Ei ollut meidän miehilläkään mitään babtisti Yliseltä ostamista vastaan – ihan kurillani tarkistin omistajan taustoja netistä. Niinpä tein tilauksen sunnuntai-iltana. Torstaina saapui odotettu paketti!

 

Voihan se toki olla, että koronan buustaama neulontabuumi on lisännyt neulelankojen menekkiä niin kovasti, etteivät kehräämöt ja värjäämöt pysy ollenkaan tahdissa! Ehkä lasin ja villalangan värjäykseen käytetään eri aineita – tiedä häntä! Joka tapauksessa minulla on nyt harrastemateriaalia hetkeksi.

Sisäinen sisustussuunnittelijani

 Vähänkö olen innoissani!? Suorastaan hyppelen tasakäpälää! Olen vapauttanut sisäisen markopaajaseni ja löytänyt meiltä Rapakiven torpasta uuden huoneen!

 

Rapakiven torpassa on ollut kaiken 11 vuotta kodinhoitohuone. Sellainen ympäriinsä kaakeloitu eteisestä takapihalle johtava kapea huone, jonka varrelle on ripoteltu toimintoina niin pyykin pesu kuin kuivauskin ja vielä liinavaitteitten säilytys. Nyt olen ymmärtänyt, että meillä on tälle tilalle tätä nykyä ihan muita tarpeita.

 

Olisihan se nyt niin kätevää, että vaatteet löytyisivät suihkusta tullessa tuosta huoneesta, eikä tarvitsisi haahuilla pyyheliinaan verhoutuneena aulan poikki ja oman makuukammarin komerolle etsimään päällepantavaa. Eivätkö ne lakanat ja pöytäliinat sentään ole hieman harvemmin haettuja kuin vaikkapa alusvaatteet ja t-paidat?

 

Siitä se ajatus sitten lähti. Kodinhoitohuoneesta tulee pukeutumishuone!

 

Nyt myönsin itselleni vihdoin senkin, että näin vanhemmiten on mukavampi pukeutua istualtaan. Ainakin sukkien jalkaan kiskomiseen tarvitaan jakkara. Siispä tulevaan pukeutumishuoneeseen kaivattiin näppäränkokoisia, mutta tukevia tuoleja. Ne tulla tupsahtivat tarjolle tuttavan muuttopoistoista, ihan kuin tilauksesta. Kaksi valkoista keinonahkapäällysteistä pikku tuolia.

 

Samalla päätettiin korjata ikuisuusongelma nimeltä ”puolipitoisten vaatteiden kasat”.  Puoliskon kasa on ollut iät ja ajat eteisen sohvan päässä ja minun kasani kodinhoitohuoneen pöydällä – kumpikin ikävästi näkösällä, mutta muutakaan paikkaa ei ole keksitty. Eikä sen paikan löytämiseen lopulta ihmeitä vaadittu. Kunpahan etsittiin uudet paikat saunapyyhkeille ja sovittiin, että entinen  kodinhoitohuoneessa ollut pyyhenaulakko on jatkossa puolipitoisten osoite – pari koukkua kummallekin.

 

Vielä kun kuljetin muutaman varjossa viihtyvän viherkasvin tupapuolelta vähävaloisemman pukeutusmishuoneen puolelle, oli illuusio uudesta huoneesta aika valmis. Joululomalla vien projektin loppuun ja vaihdan lakanapinot ja pöytäliinarullat meidän kamarimme komeroihin ja tuon  käyttövaattemme pukeutumishuoneen kaappeihin.

 

Mikä parasta, tämä remppa ei tullut kalliiksi. Pyyhekoukut maksoivat vajaan kolme euroa, eikä vaihdosta koidu muita kuluja.

 

Eläköön luova ajattelu!

Uutispätkän innoittamana

 

 

Tiedostan, että tällä kirjoituksella saatan menettää toisen teistä lukijoistani. Ihmettelen ääneen - silläkin uhalla.

 

Katselin tässä eräänä iltana uutisia ja hämmästelin jonkun pitäjän tuulivoimaloita vastustavia asukkaita. Toki tiedän samaa lajia kansalaisia olevan joka kunnassa, meilläkin. Siis niitä tuulivoiman vastustajia. Tuolla paikkakunnalla tuulivoimalat olivat tulossa 770 metrin päähän taloista. Yhtä huoletti lapojen aurinkoisena kesäpäivänä aiheuttama välkähtely ja toista talon arvonalenema. Toki meluhaittakin tuli mainituksi. Ihan meilläkin tuttuja teemoja.

 

Jotenkin jälleen kerran mietin asiaa omalle kohdalle. Sillä laillahan se helpoimmin suhteutuu. 770 metriä tuntuu minusta sentään aika pitkältä matkalta. Meillä on taatusti lähempänä monenmoista teollista toimintaa ja ampumaratakin. Mäen alla, osapuilleen 200 metrin päässä, on merikontteja käsittelevä firma ja monta muuta teollisuuslaitosta. Tottakai sieltä kuuluu työpäivinä ääntä. Sehän on aivan luonnollista, kun töitä tehdään ja  asuinalueemme sijaitsee teollisuusalueen takana. Mäen alla on myös kalanjalostustehdas. Sieltä pukkaa toisinaan niin hyvä savukalan tuoksu, etten todellakaan tohdi valittaa, vaikka vesi kielelle herahtaakin. Linnuntietä ei ampumaradalle ole kuin nipin napin tuo 700 metriä. Kesäisenä iltana sieltä kuuluu pauke, mutta mitä se haittaa!? Tiedämme, että ampumaradalla on sinne tarkoitettua toimintaa.

 

Toisaalta meillä Loviisassa maristaan siitäkin, ettei paikkakunnalla ”ole muka mitään”. Ei työtä tarjoavia toimijoita, eikä veroeuroja tuovia yrityksiä. Aika hankala tänne on asettua, kun ei ole riittävästi valmiiksi kaavoitettuja teollisuustontteja näkyvästi tyrkyllä. Paikkakunnalle sijoittumista haittaa eritoten kaiken kyseenalaistava julkinen keskustelu. ”Ei” lentokentälle. ”Ei” tuulivoimalle. ”Ei” venäläiselle hakukonejätille. ”Ei”sille, tälle ja tuolle. Asuntomessujakin yritetään kampittaa vielä nyt, vaikka ne ovat hyvää vauhtia toteutumassa ja olisi aika kaikkien puhaltaa yhteen ja samaan hehkuvaan hiileen.

 

Asuntomessut ovat nyt se ”kekäle” ja sen syttymistä kunnon liekkiin meidän on yhdessä vaalittava ja tavoiteltava. Meillä ei ole varaa missata enää tätä mahdollisuutta.

Taajama-asuminen

Olen pikkuhiljaa tulossa siihen ymmärrykseen, ettei taajama-asuminen ole meitä varten. Tai oikeammin, me emme ole taajama-asumista varten.

 

Meillä on ihana, lämmin ja viihtyisä talo metsikön laidassa, päättyvän tien varrella. Meillä on mukavat naapurit ja kaikki on sitä myötä paremmin kuin hyvin.

 

Olen kuitenkin miettinyt, että taajama-asuminen taitaa passata parhaiten silloin, kun koti on lähinnä nukkumista varten. Naapurin lähellä pienellä tontilla asuminen toimii, kun suurin aiheutettu melu on ruohonleikkurin pörinä kesäiseen aikaan ja maksimissaan kerran viikossa. Eipä taajama-asukkaan sovi roskatakaan enempää kuin sen, minkä Rosk`n rollin pönttöön siivosti sopii.

 

Me emme aina tuohon muottiin sovi. Puoliskon ja esikoisen töistä tulee melua ja roskaa. Rompettakin on tontilla aina aika lailla. Luultavasti jokunen peräkärry hipoo jo naapurin tonttia. Naapurit joutuvat tietysti katsomaan ikkunoistaan meidän rojujamme ja kuuntelemaan työn aiheuttamaa ajoittaista melua. Kertaakaan ei kukaan naapuri kyllä ole pahaa sanaa sanonut!

 

Viime viikonlopun pihansiivous vaan herätti minut pohtimaan, mikä sitten olisi meille paras asumismuoto. Tulin pian siihen ymmärrykseen, että ihan parhaiten meitä palvelisi maatilan pihapiiri. Siis sellainen, jossa ei olisi karjaa eikä peltoa, mutta kaikki maatilan rakennukset käyttökelpoisessa kunnossa. Saisimme romppeillemme siistiä säilytystilaa, koneille ja peräkärryille katoksen ja miesten töille oikeaa työtilaa. Mielikuvissani mietin jo, että tupapuolellakin saisi mielihyvin olla tupa ja olohuone erikseen. Tuvassa leipoisin, säilöisin, neuloisin ja kutoisin kangaspuilla – maalaistalon malliin. Siellä fiinimmässä olohuoneessa käytäisiin sitten vain vieraiden kanssa hienostelemassa.

 

Me puoliskon kanssa olemme kasvaneet kumpikin maalaistaloissa. Me olemme sisäistäneet sieltä työnteon mallin ja arvomaailman. Työtä pitää tehdä ja oikea työ on mieluusti ruumiillista työtä tai ainakin sellaista, josta on tuloksena jotain näkyvää ja konkreettista.

 

Datša ei tähän toiveeseen vastaa, sillä siellä piharakennuksia on kovin niukalti, mutta jos – lukijani - tiedät jossain olevan myynnissä maatilan pihapiirin hyväkuntoisilla rakennuksilla, laitahan ihmeellä viestiä tulemaan.

Niin muuttuu maailma, Eskoseni

 Ennen tätä tautiaaltoa - jonka nimeä en halua enää lausua, saati kirjoittaa – puhuttiin siitä, miten maailma oli pienentynyt. Kaikki oli helposti ja näppärästi tavoitettavissa. Viikonlopuksi saattoi lennähtää huvittelemaan ja herkuttelemaan Prahaan, Berliiniin tai Barcelonaan. Pidemmät lomat voi viettää vaikka Amerikan road tripillä, tai pohjoisen pallonpuoliskon koleaan aikaan vaikkapa Thaimaassa.

 

Tauti pakotti meidät kaikki ympäri maailman zoomaamaan koko elämämme ihan lähelle, omien varpaiden juureen – kotimaahan ja kotiin. Joillekin se on ollut suunnaton ilo ja uuden löytämisen mahdollisuus, joillekin ehkä varsin vaikea paikka. Jollain lailla elämän meno ja rytmi saattoi palata jopa 50 vuotta taaksepäin, jonnekin 1970-luvulle. Elämä oli lähes puolitoista vuotta kotosalla, menot olivat perheretkiä luonnossa, juuri kukaan ei matkustanut lentäen.

 

Nyt kun rajoituksia poistetaan ja yritetään palata vähitellen entiseen, se ei olekaan aivan helppoa. Hiukkasen hirvittää tavata ihmismassoja ja luopua maskista. Meitä on varoiteltu niin kovin paljon, että varoituksen sanat kaikuvat korvissa ja paluu normaaliin tuntuu pitävän tehdä vähitellen ja varoen.

 

Viikko sitten piipahdin rokotettuna ja maski naamalla pääkaupungissa ja se tuntui kyllä ihan entisen ajan Keski-Euroopan matkalta. Hyvänen aika sentään! Tapasin vallan livenä kolme eri puolilla Suomea asuvaa ystävääni. Olimme kokoontuneet yhteen pitkästä aikaa. Yövyimme hotellissa, söimme ravintolassa ja kävimmepä vielä kahvilassakin! Helsingin ihmisvilinässä näin niin paljon ihmisiä, etten kai koko tautiaikana. Kävelykadulla liikkuvia ihmisiä viihdytti katusoittaja – aivan kuin Krakovassa tai missä tahansa eurooppalaisessa kaupungissa. Kahvilan valkoista pianoa soitteli ihka oikea pianisti ja saimme siemailla teetä ja kahvia herraskaisesti musiikin tahtiin. Ja entä sitten teatterikokemus! Kahteen vuoteen ei ole ollut mahdollisuutta päästä nauttimaan teatterista ja vahinkoa otettiin nyt takaisin kerrassaan Aleksanterin teatterin musikaalin merkeissä. Johan tämmöisestä poikkeuspäivästä oli maalaismummo niin ylikierroksilla, että hyvä kun malttoi yöksi nukkumaan rauhoittua!

 

Miksi suotta matkata maailmalle – maailma on täällä!

Datsan syyskuulumiset

 

Kesäkausi 2021 on paketoitu ja Datša laitettu talvilepoon. Pumppu on nostettu lammesta ja tuotu kotiin lämpimään talvisäilöön, pihakalut pakattu saunakamariin, seuraavaa talvea odottavat polttopuut peitelty vesivanerilevyillä ja pressuilla. Tuvan uunin pelti on jätetty hiukan auki, jotta ilma kiertää.

 

Tänä hervottoman helteisenä ja puoliskon osalta myös turkasen kiireisenä kesänä ei Datšalla paljon rakenneltu. Pikkuruiselle valmiina hankitulle ja paikalle kokonaisena tuodulle aittamökille tekaistiin pilariperustus ja sekin oli helteessä tuskan takana. Lyhyillä viikonloppukäynneillä keskityttiin lähinnä nauttimaan edellisen kesän aikaansaannoksista, tuvan prinsessaportaista ja saunan suuresta terassista. Tuvan portaiden aamukahvitasanteella istuskeltiin monesti paitsi kahvilla, myös ruokailemassa tai ihan vain maisemaa katselemassa. Saunan terassilla järjestettiin pieneksi perinteeksi muodostuneet juhannuskestit. Saimmehan jo kolmatta kertaa peräkkäin kutsua sukua kylään juhannusaattona kello 13.

 

Tänä vuonna marjastus ja sienestys jäivät edelliskesää huomattavasti pienempään rooliin. Kuivuus verotti vadelmasaalista, mutta onneksi pakastimessa on vielä jäljellä aika monta rasiaa edellisen ennätyskesän 22 vadelmalitrasta. Kantarelleja saatiin vain aivan alimmasta sieniesiintymästä lammen rannalta, rinteessä ei kantarelli hellekesänä viihtynyt.

 

Polttopuusouvia oli aivan naurettavan vähän. Vasta viho viiimeisellä reissulla klipsuttelin yhden kelomännyn klapikoneella pilkkeiksi. Se ei toki haittaa, sillä talven yli peiteltäväksi jäi vielä 11 kuution vetoista klapisäkkiä, joten seuraavankin talven lämpö Rapakiven torpassa Tesjoella on jo turvattu.

 

Kuluneesta kesästä jäi erilaisia muistoja. Lapsenlapsityttöset olivat matkassamme muutaman kerran ja saimme käynnistettyä oman mökkiluontokirjan teon. Projekti jäi hieman vaiheeseen, sillä kasvisto on yhä  prässissä mummon päiväkirjan välissä uunin pankolla. Siitä sopii jatkaa heti ensi keväänä. Aivan erityinen ilo oli sekin, että saimme viimeisellä mökiltäpaluureissullamme tuoda klapisäkillisen keskimmäisen takkapuiksi. Kuulemma tämä lokakuun alussa annettu joululahja lämmitti ihan siinä missä villasukatkin.

Omatoimiterapiaa

 

Tavallisen, edes pitkäksi kertyneen, työpäivän rasituksiin ei tarvita terapiaa.  Kiusaus ostaa suklaapatukka kotimatkan kauppareissulla voi toki olla verensokerin laskiessa melkoinen. No, pikkuruisella Susu-patukalla voinee palkita itseään tuolloin tällöin - kunhan ei vallan tavaksi tule.

Kokonainen työviikko kääntyy mukavasti viikonlopun moodiin, jos viikon uurastuksen voi päättää kivan kaverin kanssa teehetkeen ja kanelipullaan kahvilassa kotimatkalla.  Sinne huuhtoutuvat työasiat, ja viikonlopun askareet valtaavat ajatustilaa.

Jos sitten työmaalla on huolta tai harmia – jopa suoranaista hatutusta – tarvitaan terapian tapaisia kotikonsteja.

Syttyruusujen tekemisen olen havainnut erittäin hyväksi ja toimivaksi keljutuksen poistajaksi.  Munakennon repiminen toimii kuin ainakin nyrkkeilysäkin muksiminen.  Räväkkä ja rivakka repiminen on uskomattoman tehokasta apua patoutumien purkamiseen.  Kun revitystä munakennosta sitten omissa käsissä muokkautuu kaunis ja tarpeellinen syttyruusu, valmistuu päässäkin ajatus; ”ehkä tästäkin harmista koituu vielä jotain hyvää”.

Mutta sellaista työharmia ei olekaan, johon ei sukkapuikkoterapia auttaisi.  Sukkapuikkoja ei käytetä woodoo-neulojen tapaan tökkimiseen, vaan niillä neulotaan sukkaa – raitaista tai kuviovartista, lyhyttä ja pitkää, ohutta ja paksua.  Lankaan nivotaan paljon kauniita ajatuksia sukan saajasta ja saajalle.  Tutkimuksissa on kyetty todentamaan neulomisen myönteiset vaikutukset verenpaineeseen, mielentilaan jne.

Äärimmäistilanteessa, joita onneksi ei onneksi vastaan tule edes joka vuosi, tarvitaan jo ostosterapiaa. Ostosterapia on luonnollisesti näistä terapiamuodoista kallein.  Silloin ei enää riitä Susu-patukka tai teekupponen, vaan tilanne saattaa vaatia vallan Tokmanni-reissua.  Ihan pahimmillaan ei Tokmannin kukka- taikka kynttilälyhtyosastoilla ole minkäänlaista itsehillintää, vaan kaikelle tuntuu olevan tarvetta, tilausta ja ostamisen oikeutus. Yllättävän ketterästi sitä onnistuu uskottelemaan itselleen, että pahaan mieleen tarvitaan kukkia, uusia tyynyjä, kynttilöitä ja herkkuja. Jos ei paha mieli ostamalla poistu, niin ainakin harmituksen kohde voi vaihtua – että meninkin hassaamaan!

Vahinko ei tule kello kaulassa

 

 Minä olen sellainen arjen toheltaja. Tällä tarkoitan sitä, että tohellan tahattomasti ja tavattomasti ihan ilman virallista diagnoosia. Minulle sattuu kommelluksia tämän tästä, vaikka kuinka koetan keskittyä olennaiseen ja parhaillaan käsillä olevaan. Avaudun tässä nyt tuoreimmasta sattumuksesta.

 

Töissähän täytyy olla maski kasvoilla. Siihen on nyt totuteltu pian vuosi. Teetä hörpätäkseen maski on kuitenkin syytä poistaa naamalta. Maskia ei saisi laittaa esimerkiksi pöydälle, joten olen havainnut kätevimmäksi roikottaa maskia teenjuonnin aikana vasemmasta korvasta, toisesta kumilenkistä. Jos muki on oikeassa kädessä, homma toimii. Päivänä muuanna muki oli vasemmassa kädessä ja maski roikkui tavan mukaan vasemmasta korvasta. Teepussin pahviläpyskä, se jossa lukee Earl Grey, oli huomaamattani tarttunut maskin kuminauhaan. Kun laskin mukin alas, läiskähti kuminauhasta roikkuva teepussi keskelle vatsaa. Aikamoisen kuuma ja kovin märkä sävähdys vatsalla havahdutti ihmettelemään tapahtunutta.

 

Päällä olevaa puseroa on huomattavan hankala pestä. Koetin kyllä. Iso tumma läiskä keskellä mahaa kiinnittää takuulla jokaisen koulukkaan huomion, sen tiedän. Ymmäsin, että tahrasta olisi päästävä eroon, jollen halua käyttää jokaisesta oppitunnista aikaa sattumuksen selittämiseen. Tänä aikana, kun jokaisesta oppitunnista leikataan aikaa käsien pesuun, ei minulla todellakaan ole kiinnostusta lyhentää oppimisen aikaa moisilla jaarituksilla.

 

Opettajilla ei ole opettajainhuoneessa varavaatelaatikkoa. Tarpeen kyllä olisi!  Sattuuhan siellä varmaan joskus ruokailussa, kuvistunnilla tai jossain muussa vauhdikkaammassa toiminnassa vahinkoja muillekin – luulisin.

 

No, hätä keinot keksii! Eihän siinä muu auttanut kuin piipahtaa vessassa kääntämässä pusero takaperin. Luojan kiitos, osuikin olemaan t-paita eikä paitapusero! Märkä tahra jäi näin näppärästi selän puolelle ja peittyi villatakin alle. Pienempi harmi se nyt oli kiskoa kaulaa kiristävää puseron kaulusta alaspäin. Yksikään oppilas ei kysellyt, mahtaako opella olla pusero takaperin.

 

Jep jep – vahinko ei tullut kello kaulassa tälläkään kertaa, mutta hätä keinot keksii ja usein kun sattuu, niin siihen tottuu.

Lapseksi jälleen

 

Sitähän sanotaan, että vanhemmiten ihminen muuttuu jälleen lapseksi. Olenkohan minä jo matkalla siihen suuntaan, kun olin sieniretkellä aivan yhtä innoissani kuin mukana olleet pikkutytöt, lapsenlapseni?

 

Aurinkoisena syyslauantaina pakattiin auton takapaksiin monta erikokoista ämpäriä. Vanhasta kokemuksesta viisastuneena huolehdittiin mukaan myös hirvikärpäshuput ja hirvikärpäshupparit. Niine hyvinemme suuntasimme sieniretkelle tuttuun metsään.

 

Automatkaa oli sen verran, että menomatkalla ehdimme luoda ryhmätyönä sienilaulun.  Nyt arvaan, miten lauluntekijöiden biisileireillä toimitaan. Luulen nimittäin, että toiminta menee samaan tapaan kuin meilläkin. Yksi tuumaa olevansa ”niin menossa sieneen” ja toinen alkaa rallatella kaikkea, mitä metsästä voikaan poimia. Kolmas hoksaa, että ”mä olen niin menossa sieneen” voidaan luikauttaa aina väliin kertosäkeen tapaan. Ja siinähän se sienilaulu sitten onkin. Sanat tässä, sävelenä toimii sellainen kalevalainen simppeli ”jollotus”. ”Karvalaukku, suppilo, mustikka ja kantarelli… Mä olen niin menossa sieneen! Herkkutatti, mustarousku, puolukka ja hapero… Mä olen niin menossa sieneen!”

 

Metsässä leikittiin, että ollaan ostoskeskuksessa. Asioitiin suppilo-osastolla ja rouskukaupassa. Suppilo-osastolla näytti taas tänä syksynä olevan reilusti tavaraa tarjouksessa. Pienin sieniretkeläinen oppi tunnistamaan suppilovahveron. Hän poimi keltavartisia sieniä kuin kukkia keräten niitä kimpuksi käteen, ennen kuin raaski laskea sienet varovasti pikkuämpäriin. Minä taas intouduin riipimään sieniä ämpäriini ilman sieniveistä kuin mikäkin ”tarjoushaukka” - sen kummemmin metsässä putsailematta. Ahneus kostautui; jouduin siistimään saaliini sammalesta ja neulasista kotona. Putsaamiseen meni aikaa ainakin kolmen vartin verran. Vasta sitten saattoi herkut laittaa pannulle ja pääsi jalostamaan saalista sienipiirakaksi ja sienisoosiksi. Mutta kylläpä tulikin hyvää!

 

Rouskukaupassa asioi kaikkein innokkaimmin ekaluokkalainen. Karvalaukut, haaparouskut ja mustarouskut osataan tunnistaa ja niitäkin metsästä tänä syksynä löytyy hyvin. Pienin sieniretkeläinen tuumasi vaaleanpunaisia karvalaukkuja katsoessaan: ”Kyllä nyt kasseja riittää!”

Riippuu näkökulmasta

 

Olen jo vuosia asunut kolmisin puoliskon ja esikoisen kanssa – huushollin ainoana naisena. Tyttäret ovat aikoja sitten muuttaneet omilleen ja huolehtivat omista kodeistaan. Jatkuvasti minua jaksaa hämmästyttää se, miten erilaisena koti näyttäytyy miehelle ja naiselle. Ja alleviivaan vielä, että meidän pojat - isä ja poika – eivät totta vie ole laiskoja. Näkemys kotona puuhattavista askareista vain on heillä perinteisen miehinen.

 

Kun naisihminen tulee töistä kotiin, on ensimmäisenä ajatuksena perheen ruokahuolto. Kelloa vilkuillen ja omaa nälkää kuunnellen, kulkee ajatus valonnopeudella pakastimen, jääkaapin ja kuivaruokakaapin kautta; ”mistähän sitä  nopsimmin rakentaisi ’iltasen’ perheelle.” Miehillä sen sijaan näyttää kotiuduttuaan olevan kiire erilaisiin tietokoneella tehtäviin hommiin. Eivätkä he kyllä tilaa evästä Woltista tai lähipizzeriasta, vaan puuhaavat siellä ihan omien intressiensä parissa.

 

Kun nainen menee kodinhoitohuoneen kautta suihkuun tai saunaan, laittelee hän siinä samalla reissulla pyykkiä koneeseen/ pyykkiritsalle kuivumaan/ kuivana kaappeihin. Miehet eivät noita askareita huomaa tai katsovat hommansa hoidetuksi, kun toimittavat suihkureissullaan omat pyykkinsä pyykkikoriin.  

 

Astianpesukoneen kanssa myönnän olevani nipo. Miehet toimittavat kyllä astiansa koneeseen – ja vaikka olenkin kovin kiitollinen siitä, etteivät astiat loju tiskipöydällä, vaan ovat jo koneessa – järjestän kipot ja kupit tavan takaa uudelleen. Kas kun lasit peseytyvät paremmin sillä oikealla reunalla ja kupit taas  mahtuvat niin näppärästi vasemmalle laidalle. Tiskikoneen alakerrassakin on minusta aivan selkeä järjestys;  kattiloille ja lautasille on omat hyvät paikkansa – eikä niitä parane vaihdella. Aivan mieluiten tietenkin laitetaan samanmoiset lautaset perätysten, jotta ne voi kerätä puhtaana nippuun ja nostaa kaappiin.

 

Mutta ehkäpä se edelleenkin on kyse ”äitien käsistä”. Kuopus (nykyään 25-vuotias) oli 5-vuotias lanseeratessaan kuolemattoman lauseensa äitien käsistä. Niistä, joilla voi tehdä kaikenlaista, mihin hänen herkät lapsenkätensä eivät pystyneet. Ilmeisesti sama koskee myös miesten käsiä; niillä ei vain pysty tarttumaan tiskiin taikka pyykkiin.

Sääntö-Suomen sisäistäneenä

 

 

Suomea sanotaan – ihan syystäkin – Sääntö-Suomeksi.  Meillä noudatetaan EU:sta annettuja ja kotimaassa keksittyjä sääntöjä niin tunnontarkasti, että välillä ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa.

 

Meillä esimerkiksi sureksitaan ruokahävikkiä, mutta ei pystytä myymään taikka jakamaan ylimääräruokaa eteenpäin erinäisten uudelleenlämmittämistä tai säilytyslämpötilaa koskevien sääntöjen vuoksi. Meillä täytyisi sertifioida metsät, jotta mustikat ja puolukat kelpaisivat luomumarjoiksi. Pohjoiskarjalaiset villivadelmani eivät siis ole luomua.

 

Meillä loukkaannutaan vähemmistöjen puolesta niin turkasesti, että muutetaan ammoin lanseerattuja tuotemerkkejä Neekerin suukkoja, Eskimo-jäätelöitä  ja Geisha-patukoita. Olen ilman muuta sitä mieltä, ettei vähemmistöjä saa sorsia, mutta joku arvo pitäisi olla tuotemerkeilläkin.

 

Tupakan ja viinasten mainonta on niin tarkasti säänneltyä, että lakupiiput rinnastetaan tupakkatuotteisiin ja  Laitilan mainossiilosta piti poistaa kukon kuva. Sekin on aika kummaa, että liköörikonvehtien tai tulitikkujen ostajan pitää varautua papereitten tarkistamiseen.

 

Korona-aika on saanut päättäjät tehtailemaan uusia sääntöjä sillä tahdilla, ettei tavallinen kansalainen ole puolina aikoina pysynyt perässä. Ravintoloiden aukioloa on säädelty ihan yksi risti kaksi -järjestelmällä. Samoin on tapahtumien istumapaikkasäännöksiä muokattu niin taajaan, ettei järjestäjillä ole ollut aikaa edes kylttejä painattaa, vaan on pitänyt teipata istumapaikkoja käyttökieltoon milloin milläkin säännöllä.

 

Yksi kummajainen Sääntö-Suomessa ovat kaavamääräykset. Meillä seisoo omassakin kunnassa rakennuksia tyhjillään odottamassa kaavamuutosta.  Sellainen täytyy nimittäin tehdä, ennen kuin julkiseksi tilaksi tai vaikka koulutilaksi kaavoitettu rakennus voidaan myydä muuhun käyttöön. Suomesta tiedetään tapauksia, joissa vaikkapa hotelli on ehditty jo muokata palveluasunnoiksi, mutta sitä ei voida ottaa käyttöön, koska tontti on kaavoitettu hotellikäyttöön.

 

Mutta kyllä sitä vaan on Rapakiven muorikin niin sääntöorientoitunut, että laatii sääntöjä jopa itselleen. Uusin sääntö kuuluu näin: ”Puikkoihin ei saa tarttua, ellei ensin ole tehnyt edes pientä lenkkiä”.

Vessajuttuja

 

Kun Rapakiven torppaa 11 vuotta sitten rakennettiin, oltiin köyhääkin käyhempiä, juuri velkajärjestelystä vapautuneita. Tarvikkeita haalittiin sieltä sun täältä. Enimmäkseen tietenkin sieltä, mistä halvimmalla saatiin. Taisipa olla niin, että wc-pöntöt tuotiin tuolloin puoliskon työreissulta Venäjältä, peräti Pietarista saakka. Kyllä ne kumminkin olivat vesiklosetit ja vallan valkoista posliinia.  Kerron tässä teille, että merkki ei tokikaan ollut Ido, eikä edes Gustavsberg.

 

Pesuhuoneen pytyn huuhtelusysteemi hajosi tunnetusti jo asennusvaiheessa. Joku  saattaa vielä muistaa, että poimin huuhtelusäiliön  varaosat Koskenkylän kylätien ojasta, johon joku oli nakannut minun mielestäni tutun näköisen wc-kalusteen. Joku syyhän sille tietysti oli, että se pytty oli ojaan joutanut. Eivät ne sisäkalutkaan kunnossa olleet. Kaiken 11 vuotta tuo meille erinäisistä osista yhdistelty pöntteröinen on valuttanut kallista kunnallista vettä säiliön läpi, vaivihkaa liruttaen. Nyt tuo vuoto sitten yltyi. Samaan aikaan kävi myös päävessan pönttö koukkuilemaan, eikä se mokoma antanut huuhteluun koko luvattua vesimäärää. Tästä tietenkin seurasi se, että joka käyntikerralla piti huuhdella kahteen kertaan. Luulemme, ettei se ihan halpaa hupia ollut sekään. Tällä kuitenkin mentiin olosuhteiden pakosta koko kuuma kesä.

 

Kun meikämummo asiaan tarpeeksi suivaantui, löysin netistä edulliset vessapönttöjen  ostoskanavat. Esikoinen hoiti hankintani kotiin. Puoliskolle jäi sitten se ”pikku juttu”, eli asennus. Pönttö kerrallaanhan ne piti tietenkin purkaa, että torpassa sentään säilyi mahdollisuus vessailuun, eikä tarvinnut mennä naapureihin kolkuttelemaan.

 

Eipä se ollut Rapakivessä vessanpönttö aivan standardin mukaan asennettu, vaan alimmainen supistus oli osunut asentaessa ylösalaisin. Liitännät jouduttiin näin ollen tekemään nyt uusiksi. Onneksi puoliskolla on tunnetusti MacGyverin taitoja ja tämäkin pulma tuli selätettyä. Nyt on meillä – itse asiassa ensimmäistä kertaa ikinä -  kaksi toimivaa wc-istuinta. Tuo läpi liruttava pesuhuonevessa on ollut tietenkin kaiken aikaa vain pelkkä hätävara.

 

Kyllä tästä tilanteesta nyt osataankin iloita. Pienet asiat ovat usein yllättävän suuria!

Vielä on kesää jaljellä?

 

”Vielä on kesää jäljellä, vielä tulee kauniita päiviä…” laulaa Mamba. Ja voihan se hyvin niin ollakin.  Harva se vuosihan meillä on lämpimiä loppukesän päiviä ja lauhoja pimeitä ”eteläeurooppalaiseen tuntuisia iltoja”.

 

Huolimatta ennätyksellisestä hellekesästä, on viime aikoina päässä soinut jo muita biisejä. Vaikkapa Juicen Syksyn sävel ”Katu täyttyy askelista, elämä on kuolemista…” Koulut ovat alkaneet ja kadut täyttyneet askelista. Luonnossa kukkein kasvu on jo ohi ja kasvustojen kuolema jo liki. Tove Jansson alun perin sanoittama Syyslaulukin (Höstvisa) tuntuu sopivan tunnelmaan, kun pilvet riippuvat liki Rapakiven matalan torpan peltikattoa ja päivät ovat yht äkkiä pimeitä ja sateisia: ”Kotimatka pitkä niin, ei vastaantulijaa. Illat sammuvat kylmään hämäryyteen. Jo tule lohduttamaan, synkkä mieli pujahtaa, syksyiltani yksinäisyyteen…”

 

Hellekesä oli liikaa suomalaiselle, mutta aivan vielä elokuun puolivälissä ei olisi toivottu syyssateita ja syksyn myrskyjä ja myräköitä. Vastahan tästä on muutama viikko, kun minäkin helteeseen hikeentyneenä  tilasin tuulta ja sadetta. Ja nyt on sellainen olo, että joku ilkkuu meille helteeseen tyytymättömille heti elokuussa. Aivan kuin viestittäisi, että jos ei kerta helle kelpaa ja tuulta ja sadetta toivotaan, niin täältä pesee ja linkoaa! Loppuviikolle annettiin varoituksia puuskittaisesta tuulesta ja kaatosateesta - peloteltiin vettä satavan jopa 50 mm päivässä. Radiouutisissa varoiteltiin, että vesi hankaloittaa tieliikennettä, koska vesi ei ehdi valua tieltä pois ja asvalttiin painuneet urat täynnä vettä aiheuttavat vesiliirron vaaran.

 

Vaan onhan tässä syksyssä niin paljon hyvääkin! Sade ehtii toivottavasti auttamaan sienisadon joutumista ja täyttämään kesällä kuivuneet kaivot. Hämärät illat antavat ilman muuta oikeutuksen kausivalojen virittelyyn sisälle hämäriin nurkkiin ja ulos kuisteilla ja terasseille. Kynttilät saa nyt kaivaa esille vaikkapa sähkökatkon varalta ja ihan pian voi jo alkaa suostutella takkaa uuteen lämmityskauteen.

 

Elämä on koulun alkamisen myötä palaamassa turvallisiin raameihin ja rutiineihin. Olihan se jo aikakin! Ihan hyvä, että se villi ja vapaa kesämeno – ”pellossa eläminen” -loppuu.

Ulkomailla

 

Edellisestä ulkomaanmatkasta on lähes kaksi vuotta. Lokakuussa 2019 kävimme koulujen syyslomasen aikaan Puolan Krakovassa ja sittemmin olen ollut varsin tunnollisesti kotona. Googlen lähettämissä liikkumisen kuukausiraporteissa on esiintynyt vain kaksi paikkaa; Loviisa ja Kesälahti. Heinäkuussa oli  kaksi poikkeusta säännöstä – piipahdukset  asuntomessuilla Lohjalla ja taidenäyttelyissä Mänttä-Vilppulassa.

 

Nyt alkoi matkakuume olla vallan mahdoton. Puolisko oli päässyt tekemään pari rahtarireissua ja tutustumaan uuden ajan matkustuskuvioihin. Niinpä hän rohkeni ottaa minut mukaan repsikaksi tavaranhakureissulle Tallinnaan.

 

Ihanhan se ulkomaanmatka noin pitkän tauon jälkeen jännitti! Hyvä että sai yöllä nukuttua. Pohjois-Karjalan isännät lähtivät 1970-80 -lukujen taitteessa eväiden kanssa Kanarialle ajatellen, ettei niistä paikallisista ruoista tiedä. Samantapainen oli meidänkin ajatuksemme; eväät matkaan, kun ei niistä laivaravintoloista tiedä – ties vaikka taudin saisi! Kotoiset vaasalaiset ruispalat Elmu-kelmussa ja teetä termosmukissa tuntui turvalliselta vaihtoehdolta.

 

Tallinnan matkat olivat ennen pandemia-aikaa arkistuneet paikallisen bussimatkan tapaisiksi. Nyt tuntui lyhyessä laivareissussa taas olevan glamouria. 8-kannen kahvilasta olisi merinäkymää jaksanut tuijotella kauemminkin kuin kaksituntisen matkan ajan.

 

Olen saanut olla terveenä koko pandemian ajan, enkä niin ollen ole tullut käyneeksi koronatestissä ennen tätä reissua. Semmoinen hinku ja polte oli päästä jonnekin passia esittelemään, että suostuin maksamaan pikatestistä, joka tehtiin laivan kannelle viritetyssä pikatestipisteessä.

 

Tallinnan ostoskeskukset mahdollistivat turvavälin pitämisen, sillä siellä haahuili vain murto-osa entisten aikojen asiakkaista. Maskit taisivat olla vain suomalaisten tunnusmerkki.

 

Iltapäivän kääntyessä illaksi lähdimme suuntaamaan hotellille. Kaksi tuttua hotellia oli laittanut lapun ovelle; ”Olemme suletud.” Ilmanko ei ollut tullut vastausta sähköpostikyselyyn! Sitten tehtiin pikainen mobiilivaraus sataman Seaport-hotelliin. Respassa ihmettelivät, miten varaus saattoi tulla läpi, kun hotelli on täysi. ”No, saatte paremman huoneen!” Kyllähän meille se ilmastoitu perhehuonekin kelpasi!

Mökkitie

 

Meidän mökkitie on oikeastaan kolme tietä. Näin opastin lapsenlapsia, jotka jo Pyhtään Finlandia-kahvilan kohdalla alkoivat kysellä ”Joko kohta ollaan perillä?”

 

Ensin ajetaan tuttua ”seiskatietä” Haminaan saakka. Sitten siirrytään Haminan ja Taavetin väliselle ”mutkatielle”, joka puolitoista vuotta sitten tapahtuneen peltipoliiseilla paaluttamisen jälkeen on varsin hidas ja tarkkaa vakionopeudensäätimellä ajoa vaativa osuus. Sitten päästään ”kuutostielle”, jota sitten riittääkin koko matkan Pohjois-Karjalan perille asti.

 

Mökkimatka on turhan pitkä – ainakin, kun katsoo polttoainelaskua tänä kesänä, jolloin mökille on ajettu joka perjantai ja sieltä palattu joka sunnuntai. Päästömorkkista helpottaaksemme toteamme, että näkyy sinne ajavan muitakin. Tie on täynnä muulloinkin kuin juhannuksena. Matka sujuu ihan kivasti Ruokolahden rajalle asti, jonne tie on nykyään kaksi kaistaa leveä. Kaksikaistaisella osuudella ainoana harmina ovat puoliskon mielestä olleet komeat veneet, joita ihmiset vetävät trailereillaan puoliskon venekuumetta härnäten.

 

Ruokolahden rajalta liikenne alkaa jonoutua. Jono tiivistyy Särkisalmelle, josta osa liikenteestä erkanee Punkaharjulle ja Savonlinnaan. Viimeisen 35 kilometriä saa toisinaan ajella aika rauhassa.

 

Olen pannut merkille, että tänä kesänä liikennettä on huomattavasti enemmän kuin viime kesänä, jota sitäkin kehuttiin kotimaan matkailun huippukesäksi. Aiemmin itärajaa pitkin kulkevalla kuutostiellä näkyi melko paljon kyrillisin kirjaimin koostettuja rekkareita. Tänä kesänä niitä ei ole juuri näkynyt. Viimeksi palatessani bongasin kolmen sadan kilometrin matkalla kolmet pitkät rekkarit.

 

Olen huomannut, että etelään päin tultaessa osuu usein tukkirekan peesiin. Joskus niitä on kaksikin peräkkäin ja silloin on viisainta rukata kiireensä siihen malliin, että ehtii ihan sovinnolla ajella rekkojen tahtiin. Loppujen lopuksi ne ovat menossa vain Imatralle tai korkeintaan Joutsenoon. Pohjoiseen päin mennessä edelle osuu usein tyhjä tukkirekka, kotimatkalla sellutehtaalta. Aina niillä rekoilla on hytin takana puutavaranosturi ja sen kyljessä lukee ”Kesla”. Siitäkin tulee niin hyvä mieli. Sellaisia tärkeitä kapineita tehdään mökkikunnassamme Kesälahdella.

Perhepuulaaki

 

Perhettä on verrattu tiimiin taikka joukkueeseen. Tässä vaiheessa ihmisen ikää perhe on jo melkoinen puulaakisarja, jossa pelaajia tuntuu olevan joka joukkueessa liian vähän ja yksi pelaaja joutuu pelaamaan tarpeen mukaan useampaakin pelipaikkaa. Tutuinta minulle on tietysti tämä äidin/ tyttären/ vaimon rooli ja tarkastelen tilannetta tässäkin vain siltä pelipaikalta.

 

Tässä meidän perusperheessämme elää tätä nykyä vakituisesti kolme henkeä. Iloksemme olemme saaneet joukkueeseen kesäajaksi täydennyspelaajan kuopuksen muodossa. Huushollin vanhimpana naisihmisenä olen saanut olla milloin keskikenttäpelaajana, milloin huoltajana tai piskuisen joukkueeni ärhäkkänä valmentajana. Huoltajahommat muonittajana ja kuljettajana ovat tuttuja, mutta henkisen valmennuksen rooli on aika uusi. Huomaan, että tiimissäni kaivataan napakkaa ja suorastaan kovasanaista ohjausta erityisesti, jos kyseessä on hoitoon ohjaus ja puolensa pitäminen. Mutta eivätkö ne jääkiekkovalmentajatkin puhu joukoilleen varsin suoraan? Niin sitä minäkin uhkasin lähteä lääkärireissulle mukaan, jollei tiimiläiseni lupaa pitää puoliaan ja vaatia lähetettä erikoislääkärille. Toisen tiimiläiseni mukana lääkärissä käynkin ja nyt tarvittiin vieläkin järeämpää puhetta. Uhosin siis kyseen olevan hänen hengissä pysymisestään ja sain kuin sainkin luvan lääkäriajan varaamiseen.

 

Puulaakimme seniorijoukkue  pärjää vielä loistavasti kaksin, joten sinne ei tarvitse paljon paukkuja säästellä. Päivittäinen puhelinkontakti riittää pitämään meidät molemmin puolin tietoisina siitä, missä mennään. Huomaan kuitenkin ystävistäni, että monella juuri tämä seniorijoukkueen huoltajana toimiminen vaatii paljon ja työllistää kovasti. Meillä yhteistyö ja avunanto toimii vielä vahvasti kumpaankin suuntaan.

 

Puulaakimme juniorijoukkueen valmennus on antoisaa puuhaa. Keinot ja konstit ovat tuttuja ja helppoja. Tutkimista, ihmettelyä, kokeilua ja oivaltamisen riemua koetaan jok’ikisellä valmennuskerralla. Juniorijoukkueen kapteenin kanssa käydään päivittäisiä sparrauspuheluita samaan tapaan kuin seniorijoukkueen kanssa. Henkinen taustatuki on tärkeää ja se toimii tämänkin tiimin kanssa molempiin suuntiin.

 

Yhteispelissä on voimaa!

 

 

 

 

Vuodenaikojen vaihtelu

 

Minä olen aina sanonut pitäväni vuorollaan jokaisesta vuodenajasta – vaihtelunhaluinen ihminen kun olen. Mutta olen minä niin lyhytjännitteinen, että tykkäisin vaihtelusta vielä sen kulloisenkin vuodenajan sisällä.

 

Juu, ymmärsit oikein – olen lopen kyllästynyt hirmuhelteeseen.

 

Minusta tuntuu, että helle alkoi silloin, kun koulu loppui ja tätä yhtä ja samaa! suomalaiselle aivan liian kuumaa keliä on piisannut likipitäen siitä saakka. Talomme suunnitellut insinööri on tehnyt aikoinaan kardinaalimokan ja jättänyt tuuletusluukut suunnittelematta. 160-senttistä 3-lasista sisään aukeavaa ikkunaa ei noin vaan auota – edes helteellä. Avattavissa on kaksi pikkuikkunaa, WC:n ja pesuhuoneen ikkunat.

 

Kaikki käytettävissä olevat helteentorjuntakonstit on kokeiltu. Pikkuruinen ilmalämpöpumppu puhaltelee viilennystä minkä ehtii, mutta sen teho ei riitä kuin hädin tuskin olohuoneeseen. Koko torpan viilentämiseksi on järjestetty iltaisin läpiveto WC:n ja pesuhuoneen räppänöiden kautta. Kovin paljon se ei auta ja nukkumisen mahdollisuuksia on pitänyt koettaa parantaa moninaisin kotikonstein.

 

Jossain vinkattiin ihon viilennykseksi ja nukahtamisen avuksi märkää kangasta, vaikkapa ohutta huivia. Minä tyttö se teen kaiken aina reilumman jälkeen, joten kastelin parisängyn tuplaleveän aluslakanan ihan kunnolla. Se olikin näppärä, sillä vielä aamuyön tunteina riitti lakanassa kosteita kulmia päälle käänneltäväksi.

 

Puolen päivän etsinnän jälkeen sain hankittua yhden jalalla seisovan tuulettimen makuuhuoneeseen. Nyt on nukkumista haitannut kuumuuden lisäksi myös taukoamaton hurina. Tuuletin ei viilennä, kunpahan vain liikuttaa sitä 30-asteista sisäilmaa. Viilennystoiminto saadaan lukemani mukaan aikaiseksi sillä, että laitetaan tuuletin puhaltamaan kohti märkää pyyhettä. Testattiin puoliskon juuri pesukoneesta tulleilla märillä collegeshortseilla. En tunnistanut viilenemisilmiötä. Varmaan pitää tosiaan olla froteepyyhe. Käyköhän Muumi?

 

Italialaiset olivat antaneet iltapäivälehden juttuun helteensietovinkin: ”kannattaa syödä paljon jäätelöä”. Testattu on. Kovin on lyhyttä valiolaisen jäätelön vaikutus – pitänee olla aitoa italialaista gelatoa.

 

Sadetta ja tuulta tänne, please!

 

Retkeilyn viehätys

 

Muistatko, kun lapsena tehtiin retkiä?  Ei siihen tarvittu pitkiä matkoja taikka kalliita huvipuistorannekkeita.  Riitti, kun oli mehua pullossa ja pari ruisleipäviipaletta voipaperissa, niin jo vain voitiin lähteä retkelle läheiselle kalliolle taikka metsäaukiolle. Ulkona luonnossa syöminen riitti retkeksi. 

 

Perheenäkin liikuttiin retkeillen.  Eihän 1970-luvulla maalaistalosta koko perheen kaukomatkoja tehty.  Pakattiin evästä oranssiin kernipintaiseen kylmälaukkuun ja hurautettiin yhden yön reissulle vaikkapa Puumalan kauniita vesistömaisemia katselemaan. Saatettiin vuokrata leirintäalueelta pikkuruinen mökki yösijaksi tai sitten nukuttiin autossa.  Sen ajan “piilofarmariin” pötkähti nelihenkinen perhe kesäyöksi ihan mainiosti. 

 

Kun omat lapseni olivat pieniä, talous oli niin tarkalla, että ABC:t ja niiden noutopöydät eivät tulleet reissuilla kysymykseenkään. Evästermoksiin oli kätevä pakata mukaan lämmin ruoka.  Lihapullakastike ja uudet perunat ruokatermoksessa haudutettuna on meidän perheen kesäretkien päällimmäinen makumuisto. Tutuiksi tulivat kertakäyttögrillitkin.  Sellaisellahan kokkasi valkoisessa styrox-kylmälaukussa kuskatut makkarat ja lihapiirakat vaikka levähdysalueella, joilla vielä 1990-luvulla usein oli pöydät ja penkit evästelijöiden iloksi.  

 

Nyt retkeilen lastenlasten ja sinisen kylmälaukun kanssa.  Kesän alussa sain lapsilta retkitoiveiden listan.  Tarkoin harkitun ja täysin toteuttamiskelpoisen luettelon mieluisista kesäkohteista.  Nyt on käyty Tykkimäessä, mummon mökillä, Parikkalan Patsaspuistossa, Kappelin puistossa ja Ruukin rannassa. Kiramon uintiretkeltä palattaessa lapset laativat takapenkillä uuden listan entisten jo toteutettujen jatkoksi.  Eipä minulla ole mitään sitä vastaan, että toteutamme lisälistankin, sillä lista alkoi: metsäretki, Onneli ja Anneli -puisto, uusi reissu mummon mökille... 

Oikein mielellään laittaa mummo mansikkamehua kannuun ja tekee muutaman maksamakkaravoileivän ja saattaapa ottaa kylmälaukkuun mukaan myös keksipaketin tai vesimelonia viipaleina.  Ja taashan me retkeillään - kivasti ja edullisesti, lähelle ja pikkuisen kauemmas. Kautta vuosikymmenten retkeilyssä on säilynyt oma viehätyksensä!