Perusopetuksesta

Olen aloittanut koulunkäyntini Kiteellä 1971 peruskoulussa. Kitee oli peruskoulun kokeilukunta ja siellä oltiin uuden äärellä jo tuolloin. Opettelimme lukemaan Aikamme aapisesta ja kirjoitimme "kaunoja" Näin me kirjoitamme -kirjaan. Matematiikassa meillä oli alkioita ja joukko-oppia, josta aika pian peruskoulun vakiintuessa luovuttiin. 1988 elokuussa aloitin jo valmiina yliopistoputkesta putkahtaneena opettajana työskentelyn peruskouluissa Saaren pitäjässä, Etelä-Karjalassa. Seminaarin käyneet työkaverini päivittelivät: "Että ehdittiin tämäkin nähdä - joku peruskoulun käynyt on jo työelämässä."  Siitä pitäen olen katsellut koulua ope-vinkkelistä. Omien lasteni peruskouluvuodet ajoittuvat välille 1994-2012. Voin siis sanoa, että aika lailla tarkkaan ja monelta kantilta olen seurannut peruskoulun kehittymistä vuodesta 1971 aina tähän päivään.

Paljon on koulussa vuosien saatossa muuttunut, mutta maailma koulun ympärillä on muuttunut sitäkin vauhdikkaammin. Nyt oli selkeä uudistamisen tarve ja aika.

Uudistuksessa on paljon hyvää. Tämän ajan lapsiin ei voi enää suhtautua - niin kuin koulukkaisiin suhtauduttiin 1970-luvulla - autoritäärisesti. Lapset eivät myöskään ole pieniä aikuisia, mutta he ansaitsevan kunnioittavan ja arvostavan suhtautumisen - ihan omina itsenään.  Kuiva kirja ei välttämättä ole tämän ajan lapselle kiinnostava ja mukaansatempaava oppimateriaali. Toiminnalliset menetelmät ja sähköiset materiaalit ovat tervetulleita nykyiseen koululuokkaan. Erityisopetuksesta tuttuja konsteja kokeilemalla oppimisesta tai pelien ja leikkien kautta oppimisesta tuodaan nyt uudella volyymilla luokkaan kaikkien iloksi. Ryhmätöistä puhuttiin jo 1970-luvulla, mutta asiaan paneudutaan nyt aivan uudella innolla. Johan jokainen aikuinen on omalla kohdallaan oivaltanut, miten tärkeää tiimityö on - sooloilijoita ei työpaikoilla kaivata.

Nyt on hoksattu myös sellainen tosiasia, että oppimista tapahtuu muuallakin kuin luokkahuoneessa. Siksi oppimisen tilanteita järjestetään aiempaa innokkaammin siellä, missä oikeasti tapahtuu. Ajatus sinänsä on hyvä ja oikea, mutta niin kuin aina, uuden käyttöönotossa  tapahtuu ylilyöntejäkin. Joissakin kouluissa vanhempainyhdistykset ja opettajat ovat innostuneet teemapäivistä, opintoretkistä ja vierailuista jopa niin, että oppilaat ovat kuulemani mukaan kaipailleet tavallista koulupäivää. Sellaista vanhanaikaista, että ollaan omassa tutussa luokassa ja opiskellaan kirjasta hiljaa omalla paikalla istuen.

Voi hyvinkin olla, että uusi peruskoulu parantaa oppilaiden koulussa viihtymistä. Uskon vakaasti, että se tarjoaa hyviä vaihtoehtoisia tapoja oppia ja yhä useampi saavuttaa näin ollen hyvät tiedot ja taidot. Pari murhetta minulle kuitenkin vielä jää.

                                               

Ensimmäinen on lapsiryhmien ikuisuusongelma, kiusaaminen. Viimeisen vuosikymmenen aikana lanseerattu Kiva-ohjelma ei ratkaissut kaikkea, vaikka se ilmitulleisiin ongelmiin kelpo apu onkin. Entäs se kaikki piilossa tapahtuva kiusaaminen? Mitä tehdään silloin, kun kiusaaminen tapahtuu kännykällä tai tietokoneella erilaisilla sivustoilla? Kotona ei välttämättä asiasta tiedetä eikä ehkä ehditä selvitellä, mutta ei se oikein kuulu koulullekaan.  Koulussa voidaan toki katsella Kiva-videoita ja raamittaa jo tapahtuneen seurantaa, mutta ongelman kokonaan pois kitkeminen on vaikeaa, koska kiusaaminen muuttaa koko ajan muotoaan ja hakee uusia kanavia.  Uskon kuitenkin, että kiusaamisen vastaisessa toiminnassa koulun hengellä ja ilmapiirillä on ratkaiseva merkitys. Koulussa, jossa lapsia kohdellaan arvostavasti ja kunnioittavasti ja jossa aikuistenkaan välillä ei ole jännitteitä, oppilas tuntee olonsa vapautuneeksi ja turvalliseksi. Sellaisessa paikassa ei liene enemmälti polttoainetta kiusaamiselle.

Toinen huoleni on uuden peruskoulun tavoitetaso. Pelkään, että tavoitetaso laskee, kun oppilas asettaa itse tavoitteensa ja työskentelee sitä kohti. Olen siinä mielessä vanhan kansan opettaja, että tavoittelen oppilaitteni kanssa vankkoja lukemisen ja laskemisen taitoja. Rohkenen vaatia opettelua ja harjoittelua taidon saavuttamiseksi. En usko, että tulevaisuudessakaan pärjää pelkällä tabletin repussa kantamisen taidolla. Sillä, että osaa tarvitessaan hakea tiedon netistä. Välineaineet, äidinkieli, matematiikka ja vieraat kielet ovat välttämättömyys myös tiedonhaussa. Näiden osaaminen on varmasti jatkossakin tarpeellista.  Välineaineiden opettamiseen tarvitaan osaavia opettajia, ei vain "oppimisen seuraajia" ja "rinnalla kulkijoita".

Päivähoidosta

Parhaillaan poristaan paljon päivähoidon merkityksestä. Puhutaan ammattilaisten tekemän varhaiskasvatuksen paremmuudesta kotihoitoon verrattuna.  Keskustelussa käytetään suuria sanoja. Suorastaan tulkitaan tutkimustuloksiakin omaa näkemystä ja tavoitetta tukevaksi.  Väitetään tutkimusten osoittavan, että mitä nuorempana lapsi menee päivähoitoon, sen pidemmälle hän aikuisena kouluttautuu.  Tosi asiassa vanhempien sosioekonominen taso ennustaa lasten tulevaa koulutustasoa paljon selkeämmin.  Kansankielellä sanottuna; nuoret urasuuntautuneet vanhemmat kokevat työnsä tärkeäksi ja vievät jälkikasvunsa pieninä hoitoon, jotta pääsevät pikemmin kiipeämään uraputkessa.  Heidän lapsensakin aikanaan kouluttautuvat pitkälle.  Joku asiantuntija sanoi hienosti, että nyt politikoidaan lasten tarpeilla, jotta äidit saataisiin töihin.

Nyt onkin sellainen asia, johon minulla on näkemystä ja, johon rohkenen ottaa kantaa.  Omat lapseni ovat kokeilleet kaikki päivähoitomuodot ja sivusta olen saanut seurata täydet kolme vuotta  lastenlasten kotihoitoa.

Esikoinen aloitti yksityisellä perhepäivähoitajalla puolivuotiaana, koska minun piti saada opiskeluni pikimmiten päätökseen ja joutua töihin tienaamaan.  Siitä alkoi esikoisen hoitoarki.  Kokemuksia kerättiin perhepäivähoidon lisäksi myös ryhmäperhepäivähoidosta ja pienestä päiväkodista. Keskimmäinen sai kasvaa kotona senaikaisen äitiysloman loppuun ja aloittaa perhepäivähoidon lapsiryhmässä suunnilleen kymmenkuisena.  Kuopuksen kohdalla tehtiin mukapehmeä lasku päivähoitoon.  Hän aloitti kahdella lyhyellä päivällä perhepäivähoidossa seitsenkuisena ja jatkoi kokopäiväisesti sitten kymmenkuisesta eteenpäin.  Kuopuksen täyttäessä kaksi ja keskimmäisen neljä, he siirtyivät päiväkotiin.

Minulla ei ole mitään pahaa sanottavaa lasteni hoitopaikoista ja arvostan suunnattomasti kohdallemme osuneiden hoitajien omistautumista tärkeälle työlleen.  Tämänhetkisellä ymmärrykselläni en kuitenkaan pitäisi niin kiirettä lapsen hoitoon viemisellä.  Arvostaisin kiireetöntä kotioloa.

Piltti täytti juuri kolme vuotta ja hän on saanut olla pienen ikänsä kotona.  Hän on oppinut vuorottelemaan pienessä, perheen kokoisessa ryhmässä.  Hän pitää tarkkaan huolta vaikkapa suihkuvuoroista; ”Nyt on äitin vuoro, sitten Piltin vuoro.”  Hän osaa jakaa.  Piirrellessämme hän jakaa auliisti värikyniään; ”Haluutko punaisen? Tossa sulle!”  Leikkikentällä toisten lasten kanssa hän toki on täysin ymmärtämätön vieraiden lasten ilkeillessä.  Kerran isommat eivät laskeneet Pilttiä liukumäkeen, mutta Piltti teki odotellessa muuta ja tuumi: ”Kohta on Piltin vuoro.”

Jos Piltti olisi harjoitellut suuressa päiväkotiryhmässä, hän ei ehkä luottaisi, että vuoro tulee kohta.  Hän saattaisi kiilata jonon eteen varmistaakseen paikkansa.  Hän ei ehkä jakaisi luottavaisesti tavaroitaan, koska hänellä saattaisi olla kokemus siitä, että joku ottaakin omaksi, eikä anna tarvittaessa takaisin.  Todennäköisesti hänellä olisi tietoa kiusaamisen lainalaisuuksista.  Joku olisi tönäissyt tahallaan kumoon ja toinen olisi napannut lapion rukkaskädestä hiekkalaatikolla.  Miten onnellista, että nämä opit ovat vasta tulossa.

Alle kolmivuotiaalla ei ole mitään kiirettä päivähoitoon.  Pidetään huoli siitä, että vanhemmilla säilyy kotihoidon mahdollisuus. 

Sidonnaisuudet

Kansanedustajien on ilmoitettava taloudelliset sidonnaisuutensa, merkittävät lahjaeränsä jne.  Näiden sidonnaisuuksien julkistamisesta on tehty aloite kunnallistasollakin. Mikä ettei! Minusta on rehtiä ilmoittaa, mihin päin on sidoksissa, vaikka tarkoitus tietenkin on toimia niin, etteivät sidonnaisuudet vaikuta. Kurja niitä kuitenkin on jälkeenpäin selvittää, niin kuin nyt on tapahtunut pääministeri Sipilän tapauksessa.  

Sen puoleen, tuo taloudellinen sidonnaisuus on minusta vähän hankala käsite.  Sidonnaisuus tarkoittaa omistuksia ja hallituspaikkoja yrityksissä. Niitä minulla ei ole. Mutta sidoksissa voi minusta olla toisinkin.

Ymmärsin olleeni taloudellisesti sidottu ja sidoksissa silloin, kun olin taannut lähiomaisen yritysvelkaa ja jouduin konkurssin tullen muiden takaajien mukana maksumieheksi. 1990-luvun laman aikaan suojeltiin pankkeja ja yksityisen takaajan asema oli aivan onneton. Velkajärjestelylaki oli lapsenkengissä. Omavelkainen takaaja oli hölmöyttään ansaan langennut viaton uhri, vailla minkäänlaista suojaa. Vaikka kaltaisiani takaajia oli Suomessa paljon, hiljaista ääntämme kuultiin vasta vuosien kuluttua. Asiasta tehtiin myös fiktiivinen tv-sarja ("Ilman kavaluutta"), joka viihteen keinoin vihjaisi suurelle yleisölle, miten aivan tavallisista tunnollisista ihmisistä saattoi tulla suuren velan maksajia. Ehkä silläkin saatiin asialle ymmärtämystä. Lakia kehitettiin vaiheittain. Minäkin pääsin viimein viidentoista vuoden kuluttua velkajärjestelyyn ja maksoin sitä hiukan vajaan viisi vuotta. Koin olevani tunnelissa, jonka päässä häämötti pieni kynttilä. Maksoin, ja jaksoin tuon tunnelin päässä häämöttävän valon turvin. Vapauduin taloudellisesta taakasta päivänä, jona täytin 45 vuotta. Vasta sitten pääsin kartuttamaan niitä "merkittäviä omaisuuseriä".

Ainoa viranomaisten tarkoittama merkittävä omaisuuserä minulla - niin kuin niin monella suomalaisella - on omakotitalo. Senkin omistussuhteista pankinjohtaja on varmasti sitä mieltä, että ainakin puolet kuuluu vielä pankille.  Olen laskenut, että jos saan elää oikein vanhaksi, ehdin maksaa Rapakiven torpan omaksi. Työikä ei siihen kyllä riitä.

Taloudellinen sidos minulla on myös Loviisan kaupunkiin, joka maksaa minulle kuukausittain palkkarahaa. Pyrkimykseni on olla koko rahan edestä hyödyksi palkanmaksajalle. Ymmärrän tehtäväni erityisopettajana kuitenkin niin, että palvelen lapsia ja perheitä ja teen oman osani siinä, että oppilaani saavat mahdollisimman hyvät valmiudet elämään.

Itse pidän tärkeimpänä omaisuutenani perhettä. Sitkeästi vierellä kulkevaa, ymmärtävää puoliskoa ja kolmea aikuista lasta, ynnä ihania lapsenlapsiani. Perhe on yhteiskunnan perusyksikkö ja perheessä luodaan pohja kaikelle. Perhe antaa lapsille juuret ja siivet. Juuret - sen tiedon, mihin "yksikköön" perheenjäsen kuuluu ja missä hänellä on aina paikka. Siivet - sen luottamuksen ja uskalluksen, jonka varassa voi lähteä elämään omaa ja omannäköistä elämää.

Kunnian ja omantunnon kautta, Riina.

Esteettömyys

Esteettömyydestä puhutaan paljon. Hyvä, että puhutaan, sillä jokaisella tulee olla yhtäläiset oikeudet päästä toimimaan ja osallistumaan omien mieltymystensä ja halujensa mukaan. Esteettömyydestä puhuminen uhkaa liian monesti jäädä puheeseen portaista ja kynnyksistä. Esteitä on muitakin.

Loviisassakin on esteettömyydestä puhuttu. Onpa asian tiimoilta tehty jonkinlaista empiiristä tutkimustakin. Muistan paikallislehdessä olleen kuvan apteekin rappusista, jotka rajoittavat  pyörätuoliasiakkaan sisäänpääsyä.  Apteekki lupasi kiertää esteen palvelemalla asiakasta vaikkapa omaan autoon. Siksipä apteekin kohdalla onkin monta liikuntaesteisten parkkipaikkaa.

Rappupulmia pitäisi ratkoa monen muunkin kauniissa, kauan sitten rakennetuissa rakennuksissa toimijan. Kirkkoja ajattelen ihan etunenässä. Varsin riuska avustaja tarvitaan vaikkapa kauniiseen Ruotsinpyhtään kirkkoon pääsemiseksi. Ensin on vastassa mäki ja sitten vielä portaat. Molempien esimerkkirakennusten, apteekin ja Ruotsinpyhtään kirkon,  rakentamisen aikaan puhuttiin varmaan enemmän  esteettisyydestä kuin esteettömyydestä.

Muutaman viimeisen vuosikymmenen ajan on rakentamisessa unohdettu esteettisyys melko perusteellisesti. Enimmäkseen on rakennettu koristelemattomia laatikkomallisia halleja. Esteettömyys on sentään yleensä muistettu. Tai ainakin yritetty muistaa.

Viime viikolla kiinnitin huomiota esteettömyysasioihin. Totesin, että toiminnallisia esteitä on muillekin kuin pyörätuolia käyttäville. Tein havaintoja neljässä paikassa, jossa asioin.  Este voi olla pienikin puute pituudessa. Yhtä lailla este voisi olla vaikka maahanmuuttajan kielitaidon puute. Nämäkin asiat olisi hyvä voida ottaa huomioon.

Ruokakauppaan sisäänpääsy on helppoa. Auton saa lähelle ja tasamaalle parkkiin. Ovi avautuu suhahtaen, eikä sitä tarvitse kiskoa auki omin voimin. Ostoskoreja ja -kärryjä on monta mallia. Niistä sopii  valita käsivarrella kannettava tai perässä vedettävä koppa. Kärryissä voi valita ainakin kolmesta mallista. Lapsenlapsen kanssa saatetaan tarvita autokärry. Yleensä ajelen perinteisellä syvällä kärryllä, mutta olenpa kokeillut jo nk. mummokärryä, jossa pohja on perinteistä mallia ylempänä ja kumartelua tarvitsee tehdä vähemmän. Haasteita havaitsin juustohyllyllä ja pakastekaapilla. Täältä kymmenen senttiä yli puolentoista metrin korkeudesta ei ylähyllylle jemmattua soijajätskiä vaan onnistu saamaan. Sama juttu juustohyllyllä. Ylähyllyn chili-paprikajuuston saamiseen joutuu pyytämään apua.  Pakastekaapin kohdalla on usein muovinen korokejakkara, mutta sen käyttämiseen on henkinen kynnys. Tarkkaan joutuu nimittäin miettimään, miltä se nyt näyttää, jos pyöreähkö täti kiipeilee kaupassa jakkaralle hame päällä ja saa varvistaa vielä sittenkin. Ihan vain jäätelön himon iskiessä. Vähemmän esteettistä, sanon minä.

Ruokakaupassa seurasin maahanmuuttajapariskuntaa, joka koetti selvittää pakkauksen kyljen teksteistä, mitä makkara sisältää. Ei tainnut olla heille tuttuja kieliä pakkauksessa. Asioimisen este sekin!  Pitäisikö kaupoissa olla automaatteja, jonka alle tuotteen viemällä saisi käännettyä tekstit halutulle maailman kielelle? Voi toki olla, että se laite pitäisi keksiä ensin....

Sekatavarapuodissa pituusrajoitteisuus tulee esteeksi vaateosastolla. Kovin on hankala saada niitä yläkerroksen puseroita ja jakkuja, vaikka osastolle on varattu heinähangon tapaisia  apuvälineitä. Siellä ylärivillä asiointi on hankalaa. Muutaman yrityksen jälkeen postimyynti alkaa houkuttaa kovasti.

Onneksi oli niitäkin kohteita, joissa pieni pituusrajoitteeni ei muodostunut esteeksi.  Apteekissa koen saavani hyvää palvelua, vaikka on ne portaat ja ovikin pitää kiskoa itse auki. En sentään tarvitse itse kiipeillä etsimässä verenpainelääkettäni korkeista kaapeista ja laatikostoista. Sama oli huomio A-marketissa. Punaisten juomien kyykkyhyllyllä kiittelin melko terveitä polviani. Kyykkääminen sujuu sentään kiipeilyä ja varvistamista helpommin.

Toinen näkökulma

Joskus tarvitaan tuttuihin asioihin uusi näkökulma. Uudesta kulmasta katseleminen herättää huomaamaan tutunkin asian toisella, tuoreemmalla tavalla. Minä katselen maailmaa täältä 160senttimetrin korkeudelta ja yleensäottaen kotiini sekä elämääni melko tyytyväisestä vinkkelistä.

Nyt olen tehnyt tuttavuutta kotiini vähän minulle vieraammasta näkökulmasta. Olen katsellut Rapakiven torppaa selinmakuulta olohuoneen sohvalta, elikkäs tautivuoteelta. Ja hitsi että ovatkin näkymät olleet keuhkokuumepotilaan silmin vähän vähemmän tyydyttävät.

Ensinnäkin keljuttavat nämä etäisyydet. Makuuhuoneesta päivävuoteeseen olohuoneen sohvalle on varmaan kolmekymmentä "mummo lumessä"-tyyppistä askelta. Se on niin pitkä matka, että jos rompsu unohtuu yösängyn viereen, niin kyllä sen saa joku muu sieltä minulle olohuoneeseen jälkitoimituksena toimittaa.  Vessaan on muuten siitä sohvalta likimain sama määrä askelia. Kehno!

Sitten jurppii tämä siivouksen taso. Rapakiven emäntä on mielestään siisti ihminen ja puhuu paljon siivoamisesta. Eri juttu sitten, mitä hän siivoilee. Sohvalta hän ei ainakaan zoomaile siivoamaan ryhtyessään - se on tullut aivan selväksi. Kermanvärisen tiilitakan kylki on aika nokinen. Koska lie putsannut sitä!? Ja tokkopa lie koskaan imuroinut takan takana leviävää lohkokivipintaista seinää?! Varmaan on hämähäkinverkkoa siinäkin. Taivahan talikynttilät - katto!  Selinmakuulta katsoessa tulee mieleen, että eipä ole emäntä kertaakaan pyyhkinyt kuultovalkoiseksi maalattua kattoansa. Kyllä sekin varmasti on nokeentunut, kun takka on jonkun kerran tupsauttanut savua sisään syksyllä lämmityssesonkia aloitellessa.  Näitä katsellessa ei potilaalla ole yhtään levollinen olo. Tekemistä olisi, kun vaan olisi voimia tekemiseen!

Siinä pään nojaillessa violettiin tyynyyn ja violetin viltin peittäessä jalat kiinnittyvät silmät violettiin mattoon ja lilanvärisiin verhoihin. Apua! Tämä violetti on niin nähty ja "last season". Tarkemmin ajatellen tätä violettia sisustusväriä on katseltu koko seitsenvuotisen Rapakivessä asumisen ajan.  Nyt riitti! Eikö se seitsemän vuotta ole ohjeellinen työpaikan vaihtamisen välikin? Kyllä varmasti yhtä lailla sillä syklillä sopii uudistaa kotinsa väritystä.

Onneksi voimat riittävät tablettitietokoneen kannatteluun. Selinmakuulta voi tilata mattoja ja verhoja, tyynynpäällisiä ja torkkupeittoja. Kaipa sitä jo siihen mennessä, kun posti on saanut toimiteltua tilaukset lähipostiin, löytyy Rapakiven mummolta sen verran voimia, että jaksaa siivota torppansa ja sisustaa uusiksi harmain tekstiilein.