Etäohjeilla

Aika laajasti tunnetaan ja tiedetään, että puoliskon matkatyö on kaiken aikaa ollut meidän perheemme arkea. Työ on vienyt puoliskoa ensin matkan päähän perheestä täällä koto-Suomessa ja heittänyt sitten ulkomaille - ensin itään Venäjän maan kohteisiin ja sitten vuorostaan vuosiksi länteen, Ruotsiin. Viime vuodet tuo levottoman veren syntymälahjaksi saanut puolisko on ajellut lenkkiä Suomesta Puolaan ja paluumatkassa vielä rinkiä ympäri Suomen. Kierrosten välissä kotona seisahtuessaan ja huilatessaan puolisko on ollut aikaansaava suunnittelija ja rakentaja - niin talossa kuin pihalla. Rapakiven torpassa ja tontilla on monta paikkaa puoliskon kätten jäljiltä.

Jos jossain Rapakiven systeemissä on pulmaa taikka suoranaista vikaa, eikä pulmasta selvitä vähin vaivoin ja  paikalla olevin voimin, otetaan aina ensimmäiseksi yhteyttä puoliskoon. Ihan sama, onko hän sitten Puolan Suwalkissa taikka Suomen Sallassa.  Kerron tässä ihan vain pari tuoreinta esimerkkiä:

Viikko sitten sunnuntai-iltana ihmettelimme esikoisen kanssa kummallista häiriötä vesisysteemissä. Vettä tuli keittiön hanasta, wc:n hanasta, samoin kuin kodinhoitohuoneen hanasta ja vieläpä pesuhuoneen käsienpesualtaan hanasta, mutta ei tippaa enempää suihkuhanasta. Kovasti meitä kummastutti, miten systeemi blokkasi vain yhden sisähanan toimintojen ulkopuolelle. Suihkuun teki jo mieli, mutta hanasta ei kerta kaikkiaan vain tullut vettä.

Soitimme siis Puolaan. Puolisko kuunteli murheen, teki muutaman tarkentavan kysymyksen ja antoi toimintaohjeet. Hänen mukaansa vika voi olla vain ja ainoastaan kaksitoimisessa hanassa, jota harvoin käytämme muutoin kuin suihkuhanana. ”Jospa nappula, josta hanan voi vaihtaa valuttamaan alas, on jumissa. Koetapa vaihtaa vaihtajaa nopeasti ylös alas.” Toimin ohjeen mukaan ja kas - hanahan suostui taas yhteistyöhön. Vettä saatiin suihkustakin! Etäohjeella saatiin suihkuhana kuntoon, ihan ilman putkimiehen vaivaamista.

Kesällä oli sovittu, että puolisko vastaa erilaisten vesisysteemien sulkemisesta ennen pakkasten tuloa. Niin kuin aina, pakkasten tulo yllätti sittenkin - paitsi autoilijat, myös allaspumppujen omistajat. Ja tietenkin silloin, kun puolisko oli reissun päällä ja poissa kotoa. Ensimmäisen pakkasyön tullessa en itsekään ollut vielä valoisan aikaan kotona, vaan syyslomareissulta palailemassa. Pohjois-Karjalasta kotiin ajellessa seurasin auton lämpömittarista lämpötilan laskua illansuussa hämärissä ja Loviisan lähestyessä. Meri ei enää tuntunutkaan turvaavan yölämpötilan pysymistä plussan puolella. Puolisko oli tavaranvientireissulla jossain Sallan ja Kemin välillä, joten työreissuun piti taas avun puutteessa tavoitella.

What’s appi tavoittikin. Ohjeet paluupostissa tulivat täsmällisesti: ”Avaa kaarisillan luukku, vedä narusta pumppu pois altaasta ja tyhjennä pumppu, ota se sisään. Irrota letkuliitosten t-kappaeet ja valuta vedet letkuista.” Lokakuisen illan pimeydessä ja taskulampun valossa tein työtä käskettyä.  Kun narulla kuiville kiskottu  uppopumppu ei meinannut irrota letkuista millään, jouduin ottamaan äänipuhelun Suomen Lappiin. Puolisko, joka on järjestyksen ihminen, neuvoi missä kohtaa verstaan hyllyllä on laatikollinen kuusiokoloavaimia, joita sopisi käydä kokeilemaan letkua kiinni pitävän klemmarin avaamiseen. Ensimmäisellä avaimella klemmarin ruuvi jo avautuikin ja pumppu saatiin pelastettua sisälle pakkasilta suojaan.

Olisihan näillekin pikkujutuille tullut hintaa, jos olisi pitänyt putkimies tilata. Alkuun olisi mennyt ammattimiehelläkin aikaa vian arvailuun ja pumpun paikan etsintään.

Järkytys

Avasin viikonloppuna tietokoneeltani iltapäivälehden etusivun. Silmilleni räpsähti saman tien kaksi aivan  järkyttävää uutisotsikkoa. Ne olivat siinä ihan päälletysten. Toinen kertoi, kuinka poliitikko nosti yhtä aikaa sekä kansanedustajan sopeutumiseläkettä että palkkaa. Toinen kertoi ”ideologisesta työttömästä”, joka nostaa korvauksia vuodesta toiseen ja jolla ei ole aikomustakaan mennä töihin.

Olen aivan pöyristynyt tuollaisista väärinkäytöksistä!  Kuulostaa siltä, että meillä on meno kuin Kreikassa. Kreikan talouden ajautuessa kriisiin kuulimme kummia uutisia. Kerrottiin, että Kreikassa maksetaan eläkkeitä jo ammoin kuolleille, verovirasto on korruptoitunut ja valtion palkkalistoilla on liki viidesosa maan väestä.

Miten meillä voi nostaa palkkaa ja etuutta yhtä aikaa? Eihän sen pitäisi olla mahdollista. Miten sellaista tohtivat tehdä näkyvät poliitikot? Heidänhän pitäisi olla esimerkkeinä tavalliselle kansalle. Tuollainen julkea ahneus pistää oikein pahemman kerran vihaksi!

Entäs sitten tuo ”ideologinen työttömyys”?  Ossin jälkeen heitä on ilmoittautunut lehdistölle useita. On ymmärretty, että tämä on jonkinlainen trendi. Mistä tämä kertoo? Katsovatko ihmiset, että heillä on oikeus jonkinmoiseen ”kansalaispalkkaan”, jota meillä ei virallisesti ole?  Ovatko korvaus-  ja tukijärjestelmämme liian hyvät, kun ideologisilla syillä on vara jäädä kotiin?  Miten nuo ihmiset voivat nostaa itsensä sillä tavoin jalustalle, että he kykenevät sanomaan pokkana: ”tavallinen työ ei ole minua varten”.

Yrittäjäperheessä kasvaneena ja yrittäjän kanssa naimisissa olevana en ymmärrä alkuunkaan tuota jonkun paremman työn kotona odottelua. Jos tavalliset työt eivät ole sopivia, sitten pitää luoda itse itselleen se sopiva ja mielekäs työ ja rakentaa siitä leipäpuu. ”Kyllä tekijälle aina töitä löytyy”, tiedetään Suomessa jo vanhastaan ja näyttää se olevan totta tänäkin päivänä.  Tavallisen työn pitää kelvata. Siitä työstä käsin on sitten paljon helpompi ponnistella eteenpäin, kun on jo kiinni jossain työssä ja on näyttöä työhaluista.

Ihmettelen nuorehkoa 30-vuotiasta naista, joka kertoo lehtiuutisessa, ettei ole tehnyt työtä koko aikuisikänään ja lukiokin jäi kesken jo alkumetreillä. Eikö hänellä ollut ketään, joka olisi tukenut ja kannustanut koulunkäyntiin ja opiskeluun oman mielekkään työuran löytämiseksi? Missä olivat koulun keskeytyessä vanhemmat, missä etsivät nuorisotyöntekijät, missä ammatinvalintapsykologit? Meillä on kodin tueksi yhteiskunnallisia rakenteita, joiden tehtävänä on poimia nuori pois syrjäytymisvaarasta, mutta eiväthän nekään tietysti pysty toimimaan ilman nuoren omaa halua ja yhteistyötä.

Olen ylpeä kuopuksestani, joka lähetti viime viikolla kopion pienehkön metallialan yrityksen kanssa tekemästään työsopimuksesta. Yliopistossa opiskeleva tyttäreni haluaa hankkia pikkuisen lisätienestiä ja aikoo jatkossa työskennellä päivän viikossa metallialan yrityksessä viimeistelyhiontaa tehden. "Noin sitä pitää!" ajattelin, kun sain selvitettyä, ettei kyse ollut äkillisestä alanvaihdoksesta. - Tavallinen työ kelpaa ja tekevälle löytyy töitä!

Laskemisen pakko

Minulla on semmoinen hassu tapa, että kaikkea pitää laskea. En usko, että kyse on sentään mitenkään pakkomielteisestä toiminnasta. Ehkä taustalla on pikemminkin suorittamisen tarve. Tarve saada asioista mitattavia suoritteita.

Jokainen varmasti laskee kahvinsuodattimeen mittaamansa kahvimitalliset, se kuuluu asiaan. Jokainen laskee askeleensa silloin, kun mittaa matkaa summittaisesti askelmitalla. Jokainen laskee myös kerroksia neuloessaan sukkaa, lapasta tai muuta sellaista, jota tehdään ohjeen mukaan ja tavoitteena on saada tehtyä kaksi samanlaista kappaletta.

Minä lasken halkoja, kun pinoan niitä sylyksittäin liiteriin. Kerään käsivarrelle joka kerta vaikkapa kaksitoista halkoa ja kiikutan liiteriin. En tokikaan laske, kuinka monta sylystä kannan, kumpahan joka sylyksessä yhtä monta halkoa. Kesällä pihakiveystä tehdessä kannoin kiviä latojalle. Joka kerralla toin neljä kiveä. Saatoin joutessani asetella kiviä jo neljän nippuihin, joita sitten kiikutin kohteeseen. En todellakaan tiedä, kuinka monta kiveä pihaan ladottiin tai montako kiveä kaiken kaikkiaan kannoin, mutta joka tapauksessa vein aina neljä. Enempää en olisi kerralla jaksanutkaan ja vähemmän takia ei minusta kannattanut kävellä.

Perjantaina keräsin satokauden viimeiset kesäkurpitsat. Kilomääristä ei ole tietoa, mutta kappalemäärä on tarkkaan selvillä. Kahdeksankymmentäkuusi (86) oli saalis. Aika paljon minusta. Luku on varma, sillä olen pitänyt asiasta tilastoa kalenterini sivuilla.

Tänään tein pikkuisen kivituhkahommaa. Kuskasin kivituhkaa kottikärryllä talon päätyyn ja tasoitin maastoon polkua, niin että jatkossa pääsen talon ympäri kottikärryn tai vaikkapa ruohonleikkurin kanssa. Jokaiseen kärrylliseen lapioin kaksitoista lapiollista kivituhkaa. Kärryllisiä kertyi päivän rupeamalla yhteensä kahdeksan. En pysty sanomaan, millainen kilo-, litra- tai kuutiomäärä hiekkaa siirtyi, mutta kärrylliset voin raportoida puoliskolle maailmalle. Suorite sekin.

Kun leivon tai laitan ruokaa, lasken siinäkin, Tiedän tiedottaa, montako pullaa taikka jauhelihapihviä tein, vaikkei sillä määrällä mitään väliä olekaan. Tässä ei minusta ole varsinaisesti kyse siitäkään, että ”laiska töitään lukee”. Ehkä kyse on siitä, että päivätyöni on kovin vaikeasti mitallistettavaa ja mitattavaa. Voin toki laskea oppitunteja tai tapaamiani oppilaita, mutta eivät ne työn määrää, tehoa taikka vaikuttavuutta mittaa. Luultavasti arjen asioiden laskeminen on siksi minulle palkitsevaa.

Automyyjänä

Aika monta kertaa olen kertonut ”suakkunan” auton ostamisesta, mutten vielä kertaakaan auton myymisestä. Nyt on siis aika!

Reilu kuukausi sitten iski taas se pahalaisen tauti - se, josta ei selviä ilman turkasen kallista lääkettä, eli uudempaa autoa. Tauti vaatii aina pikaista lääkintää. Aikaa lääkkeen odotteluun ei juuri ole. Kun silmää ja kukkaroa miellyttävä lääke on löydetty, pitää toimia pikimmiten.

Tällä kertaa tauti iski kotimatkalla Euroopasta, koulutyön alkamisen viikolla. Onneksi poikkeuksellisen lievänä versiona, joten reagointiaikaa oli reilut kaksi viikkoa. Elokuun lopulla löytyi sitten lääkkeeksi tutunmerkkinen ferrarinpunainen ja aika vähän ajettu namu, joka - yksinkertaisesti - oli pakko saada.

Kuukauden sisäänajon jälkeen tiesin jo, että namusessa on paljon hyviä ominaisuuksia, mutta jotain toki menetän. Menetys on suorituspuolella. Ymmärrän tietysti ajatella niin, että se mikä suoritusnopeudessa hävitään, se sakkokertymässä voitetaan. Edellinen ”Pasaati” oli meinaan sen verran ”tykki” menopeli että sillä ehti sakkorysään aivan turhan usein. Tällä uudemmalla ja pienimoottorisemmalla Passatilla se ehtiminen on toivoakseni hieman hitaampaa.

Vaan auton myymisestähän lupasin pakista. Siispä aiheeseen: Puolisko kuvasi entisen menopelin joka kulmalta  ja jakoi kuvat alan nettijulkaisuissa. Kuviin hän oheisti tietenkin - ylläripylläri - minun puhelinnumeroni, koska kaikissa papereissa olen autojeni hallitsija. Voi hyvänen aika, mikä kilinä alkoi käsiveskassani tuon ilmoituksen jakamisen jälkeen! Jouduin jakamaan herroille ostajille jonotusnumeroita, jotta ostointoisten kesken säilyi edes jonkinmoinen työ- ja ostorauha.

Asiantuntevasti osasin keskustella ostajakandidaattien kanssa jakopään hihnan vaihdon tarpeesta ja kytkimen kunnosta. Tiesin tehdyt huollot ja osasin kuvailla varustetasoa.

Ensimmäinen ”tosiostaja” oli luvannut tulla lauantaiaamuna. Perjantaina iltapäivällä ostaja kuitenkin soitti ja ilmoitti, että hän olisikin halukas tulemaan saman tien. No, mikäs siinä. Tunnin matkan aikana ehtii toki tyhjentää ja siistiä auton ”säälliseen” kuntoon - joskaan ei puunata ja fixata esittämään muuta kuin mitä on todellisuus. Onni on on pussiton imuri, johon voi imaista sepelin ja lehtiroskat auton pohjalta. Onni on Lihakunnan muovilaatikko, johon voi tyhjentää parkkikiekot, itsepalvelupesulasta annetut ikkunapyyhkeet, kännykkälaturit ja Baltian maiden kartat auton ovitaskuista ja hanskalokerosta. Auto saatiin kuin saatiinkin luovutuskuntoon siinä tunnissa, jonka hakijan matka kesti. Jopa kauppakirja oli valmiiksi tulostettu ja nimiä vailla.

Koeajon jälkeen ostaja oli huolissaan vain siitä, ettei myynti-ilmoituksessa oltu kerrottu kuudennesta vaihteesta, sähköisestä käsijarrusta, parkkitutkasta ja mukaan annettavista omilla vanteilla olevista talvirenkaista. ”Eihän siinä ilmoituksessa kerrottu juuri mitään”. Yhtään ei ollut nokan koputtamista betoniporsaan puraisusta apukuskin puoleisen takaoven alalaidassa. Pienet ruosteläikätkään eivät haitanneet. Ne kaikki oli toki rehdisti kerrottu jo myyntikuvissa.

Helppohan hyvää on myydä. Rahat siirtyivät valvovan silmäni alla ostajan tililtä minun tililleni.  Sinne lähti 328000 kilometriä ajettu auto Korialle kohti uusia seikkailuita.

Tv-kommentaattorina

Joskus olen kommentoinut tv:n tarjontaa ja nyt on taas aivan pakko tarttua tähän aiheeseen.

Enimmäkseen tuntuu olevan niin, että vanha fysiikan sääntö - ”se mikä voimassa voitetaan, se matkassa hävitään” - toimii tv-ohjelmatarjonnassakin. Siis se mikä määrässä uusien kanavien myötä voitetaan, se tarjonnan laadussa reilusti hävitään. Kotimaiset tv-yhtiöthän eivät enää vuosiin ole satsanneet laadukkaisiin omiin tuotantoihin, vaan ostavat maailmalta sekundasarjoja ja formaattioikeuksia mitä kummallisempiin muka-tositeeveesarjoihin.

Muka-tositeeveellä tarkoitan toinen toistaan räävittömämpiä sinkkusaaria ja paratiisirantoja. En ole noita ohjelmia jaksoakaan katsonut, koska minusta jo ohjelmaideat ovat aivan mauttomia. Miksi viedä nuoria pareja viettelysten ja kiusausten pariin testaamaan suhdettaan, miksi juottaa ilolientä ja katsella miten sinkut taikka varatut sen jälkeen sekoilevat?

Muutamaa kotimaista sarjaa sentään seurailen. Niitä jo vanhoja tuttuja ja kovin harmittomia, Huutokauppakeisaria, Maajussin morsianta ja Ensitreffejä alttarilla. Niissä ei ketään juoteta, vaatteet pidetään päällä ja touhu on muutenkin kotoisan ja turvallisen oloista. Hiukan tietysti soisin noiden formaattien vuosien kuluessa jalostuvan, mutta mikä minä olen neuvomaan. Ehkäpä nämä ohjelmat toimivat työpäivän jälkeiseen pääkopan tyhjennykseen juuri ennalta-arvattavuutensa vuoksi.

Lopuksi kerron vielä uutuuslöydöstäni, isot kehut ansaitsevasta Meidän tarina -ohjelmasta. Tätä ohjelmaa ei rummutettu kuukausia etukäteen ja ennakkovinkkaukset olivat tiukasti totuudessa pysyviä. Ohjelmaideasta paljastettiin etukäteen lähinnä vain, että tunnetut pariskunnat meikataan ensin n. 25 vuotta nykyikäänsä vanhemmiksi ja sitten vanhennetaan vielä 30 vuotta lisää. Ohjelma on kovin vähäeleinen, mutta todella syvällinen ja koskettava.  Juontaja istuu vieraineen studion nojatuoleissa. Juontaja Jenni Pääskysaari keskustelee pariskuntien kanssa joka välissä. Hän saa luotua uskomattoman hyvän luottamuksen vierailevien pariskuntien kanssa. Hän saa kysyttyä vaikeitakin asioita. Hän laittaa ihmiset pohtimaan, tilannettaan kuvitteellisessa tulevaisuudessa 65- ja 90-vuotiaina. Hän kysyy senkin, mitä monikaan ei ole uskaltanut pohtia edes itsekseen. Hän liikuttaa ja liikuttuu itsekin. Suosittelen!