Kesä – mikä ihana tekosyy

Kesä oikeuttaa puuhaamaan sitä ja tätä, yhtä ja toista. Kesällä kaiken ei tarvitse olla niin vakavaa, totista - saati ryppyotsaista. Oikeat ja asialliset puuhat voi tehdä kesätahdilla, lomalaisen tapaan.  Kerronpa pari esimerkkiä.

Puuhasin pari päivää syttyruusuja. Somia sytykkeitä, jotka ovat meillä talviseen takanlämmitysaikaan tuiki tärkeitä apuvälineitä. Viritin homman ulos kuistille viileään varjoon, otin pöydälle tablettitietokoneen ja katselin samalla Areenasta vanhaa sarjaa nimeltä ”Seitsemän”. Sarja oli minulle entuudestaan tuttu, joten ei haitannut vaikkeivät silmät aina ruutuun päin olleetkaan. Sarja kertoo vauhdikkaan tarinan rivitaloväen lottovoitosta.  Ruusupuuha oikeutti hömppäsarjan katselun keskellä päivää ja toisaalta katseltava ohjelma naulitsi minut paikalleni, ruusuaskartelulle. Kokemukseni mukaan nimittäin kaltaiseni levottoman ihmisen on hyvä puuhata paria asiaa yhtä aikaa, silloin keskittyminen on jotenkin helpompaa.  Tämän kesän polttopuupuuhat teen Datšalla, jossa on runsaasti talvella kaadettuja puita – valkorunkoisia koivuja, vihertäväkuorisia leppiä ja pari vanhaa vaahteraakin. Klapikone on viritetty penkille avoimelle paikalle ja pölkyt löytyvät vierestä. Tuuli viilentää puuhaajan otsaa ja vie mennessään loitommalle itikat ja muut kiusankappaleet. Voin valita katselenko pölkkyjä halkoessani lammen lintuja, vai rusketanko sittenkin selkää. Puuha edistyy joka reissulla jonkin verran ja jokainen klapi vie asiaa eteenpäin. Pakkotahtia ei ole.

”Joutilaalle jottain” sanottiin meilläpäin, kun haluttiin kuitata toisen tekemiset jotenkin merkityksettömiksi. Sellaisiakin – aivan joutilaita puuhia – sopii askaroida kesällä. Kyllä niilläkin joku aivoja lepuuttava ja mieltä   lomauttava merkitys varmasti on, vaikkei vanha työorientoitunut väki sitä lie aina osannut sitä nähdäkään. Uskon, että aika pienellä googlen kaivelulla löytyisi nippu tutkimuksia, joissa osoitetaan tyhjänpäiväisen puuhastelun tärkeys.

Netissä pyörivät lukuisat testit lienevät juuri tuommoista joutilasta ”jotain”. Koneeni selainhistoriasta näen testanneeni ainakin sitä tiedänkö tarpeeksi rahasta ja tutkailleeni millainen kesänviettäjä olen. Rahasta tiedän testin mukaan paljon ja olen kuulemma ”tarkka taloustalentti”. Osasinhan valita edullisimman tuotteen kilohinnan perusteella, osasin kilpailuttaa asuntolainan ja ymmärsin mistä koron korko muodostuu. Palauteruutuun - jos testissä sellainen olisi ollut - olisin mielelläni kuitannut hankkineeni oppini kokemuksen kautta, enkä taloustieteen luennoilla. Kesänviettäjänä olen testin – ja omien havaintojeni -  mukaan ”kotoilija”. Jep, jep! Nautin kesästä kodin puuhissa. En välttämättä pidä synonyymeinä sanoja ”kesäloma” ja ”lomamatka” – leppoisa kotiolo se vasta parasta lomaa onkin!

Avoin kirje Datšalta

Viime aikoina ovat niin kutsutut avoimet kirjeet tulleet muotiin. Opettaja Arno Kotro kirjoitti sellaisen opetusministeri Li Anderssonille. Viikonlopun öiden yli nukkumisen ja perusteellisen pohdinnan jälkeen Li vastasi Arnolle samalla lailla - avoimella kirjeellä. Nyt näkyy Kirkko ja kaupunki -lehden päätoimittaja kirjoittaneen avoimen kirjeen Päivi Räsäselle. Odottelemme tietenkin Päivin vastausta. En ota kantaa heidän kirjeidensä sisältöihin, vaan muotoon. Kirjeen voi siis näköjään osoittaa jollekulle ja laittaa sen samoin tein julkiseen jakoon. Niinpä minäkin lähetän näin juhannuksen tietämissä avoimen kirjeen täältä Datšalta.

Heippa!

Kirjoitan tätä Datšan tuvasta juhannuksenalusviikolla. Datša sijaitsee nipin napin Pohjois-Karjalassa, läänin rajalta on tänne tarkalleen kymmenen kilometriä. Kesä on tullut Pohjois-Karjalaankin, vaikka keväällä lapsenlapset takatalviviikonlopun kuvia nähdessään ihmettelivät: ”Koska se kesä tulee Karjalaan?” Nyt kukkua helskyttelee käki, ja kukkivat lupiini, päivänkakkara ja koiranputki – ihan niin kuin juhannuksen aikoihin kuuluukin.

Täällä sattuu ja tapahtuu. Lokkiperhe oli tehnyt pesänsä meidän laiturinnokkaan ja emo onnistui hautomaan sinne munimansa kolme munaa poikasiksi meidän Loviisassa kotipuolessa käydessämme. Poikasten kuoriuduttua emme päässeet laiturille lainkaan. Lokkiemo, -isä ja ”kummi” vahtivat poikasten pesimärauhaa niin huolella, että meidän oli anottava lyhytaikaista turvapaikkaa seitsemän kilometrin päästä – siis suihkuvuoroa sukulaistalosta. Nyt tiedämme että lokki saa hoideltua poikaset parissa viikossa uimareiksi. Tänään tullessa pesä nimittäin oli tyhjä ja poikaset uimasilla. Laiturin pesun olivat jättäneet minulle. Sanottava on, että se oli varsiharjahommaa – konttaamaan en olisi laiturille lähtenyt.

Luonto-ohjelmaa täällä on seurattavaksi enemmänkin. Vastarannalle nimittäin on pesiytynyt suht koht harvinainen kokosukeltaja, mustakurkku-uikku. Enhän minä sitä olisi tunnistanut, mutta mökkinaapuri opasti. On pesinyt tällä lammella kuulemma monta kesää. Ilmanko oli meidänkin Datšan ikkunan pielessä kiikarit käyttövalmiina.

Hommaa täällä on riittämiin. Datša on nyt maalattu sisältä – tupa, kammari, eteinen ja vinttikammari. Lasikuisti oli muita tiloja paremmassa maalissa, joten sinne en aio pensseleineni enkä teloineni mennä. Ulkopuolen maalaus annettiin vieraalle tekijälle ja maalaria odotellaan ensi viikolla. Puoliskolla on pihan ja rannan muokkaus hyvällä menolla. Nyt tällekin tontille sopii jo tuuli – ja sehän vie mennessään itikoita ja paarmoja.

Datša on osoittautunut olevan sijainniltaan huomattavan keskeinen. Kutsuimme juhannusaatoksi muutamia päiväkahvivieraita. Kuinka ollakaan – iloksemme kaikille sopi! Toista se on, jos kotiin Loviisaan kutsuu; aina valittelevat sukulaiset pitkää matkaa.

Tervetuloa piipahtamaan, kun täälläpäin liikut!

Katri

Vieraslajeja sivuten

Meikämummo, alkuaan maalaistalon tyttö, on taas kerran ihmeen äärellä. Tällä kertaa hämmästelen suhtautumista vieraslajeihin.

Meille muualta tuotu kurttulehtiruusu on havaittu kammottavaksi tuholaiseksi Suomen rannikoilla ja saaristossa. Siitä on päästävä äkkiä eroon. Keinoja kaihtamatta on kurttulehtiruusua kitkettävä ja raikottava, ettei se mokoma vaan tuhoa enää alkuperäistä kasvustoamme. Myynti on kielletty jo kesäkuun alusta ja siirtymäaikaa on annettu vaivaiset kolme vuotta. Sinä aikana tuo viheliäinen kasvi on saatava pois maastamme.

Valkoposkihanhet saapuvat nykyään maanviljelijöiden pelloille valtaisina laumoina syksyin keväin syödä napostelemaan. Eivät nekään aivan kotoperäisiä lintuja ole. Viljelijät kärsivät sadon menetyksistä, mutta lintuihin heillä ei suojelun vuoksi ole lupa koskea. Valkoposkihanhelle on Suomen Birdlife määritellyt hinnaksi 336€. Viljelijöiden on siksi Suomessa tyydyttävä vain kattamaan pöydät koreiksi hanhille. Samaan aikaan Virossa ja Ruotsissa valkoposkihanhea saa metsästää. Kanta on Suomessakin elinvoimainen, eikä uhanalainen. Voisiko kantaa jo hieman rajoittaa?

Merimetsoparvet ovat tuhonneet saaristoa ulosteillaan. Ne repivät verkkoja ja rysiä ja syövät kalaa kalastajien pyydyksistä ja kalankasvatuslaitoksilta. Merimetso halutaan nähdä Suomen omana lajina, vaikka niitä ei välillä liki sataan vuoteen nähtykään. Nyt tämäkin kanta on elinvoimainen, mutta silti merimetsoa suojellaan ja sen tappamisesta on säädetty 235€ maksu.

Eläinten oikeudet ovat olleet kauan tapetilla ihan syystä, mutta nyt aletaan mennä jo ylilyönteihin. Ylilyöntinä pidän edellisten esimerkkien lisäksi - ja aivan erityisesti - vaatimusta kalojen ja onkimatojen tappamisesta. Ymmärrän vielä ison hauen tai lohen tappamisen heti, mutta järvisuomessa syntyneelle mieleen nousee kuva muikkujen välittömästä hengiltä päästämisestä ja sehän on aivan naurettavaa. Kuka muka istuu veneessä vasaran kanssa ja nakuttelee hengiltä - sanotaan nyt vaikkapa – 20 000 kpl rysään saatuja pikkumuikkuja? Kappalemäärä ei liene liioiteltu, sillä pikkumuikkuja sopii kiloon hyvinkin 20 kpl ja päivän rysäsaalis voinee hyvänä muikkukesänä olla jopa tuhat kiloa. Kastemadon kohdalla jään miettimään, millä sen elävän edes päiviltä päästää. Kokemukseni mukaan katkaistu mato luikertelee molemmista päistä.

Maalaistalon tyttönä ajattelen, että luonnon monimuotoisuudesta on pidettävä huolta, mutta minkään lajin ei saa antaa tehdä tuhoa ihmisen elinkeinoille. 1970- ja 80-luvuilla susi- ja karhukannat olivat pienet, eikä niitä saanut metsästää. Kun kannat sitten vahvistuivat ja eläimet alkoivat syödä maanviljelijöiden lampaita ja säikytellä lapsia koulutiellä, alettiin myöntää susien ja karhujen kaatolupia. Samaan tapaan näen nyt valkoposkihanhien ja merimetsojen metsästämisen tarpeen. Hallittu kannan karsinta on kaikkien etu.