Yhdestoista poikkeus

Amerikan Yhdysvalloissa on perustuslaki vuodelta 1787. Vuosien varrella siihen on sorvattu 27 lisäystä. Minusta tuntuu, että amerikkalaisissa elokuvissa vedotaan mitä kummallisemmissa asioissa aina perustuslain lisäykseen. Lisäyksellä on säädetty aseenkanto-oikeudesta, orjuuden lakkauttamisesta, presidentin virkakausien rajaamisesta kahteen ja vaikkapa varapresidentin oikeuksista presidentin erotessa kesken toimikauden. Perustuslain kahdeksas lisäys kieltää kohtuuttoman suuret takuut ja sakot sekä kohtuuttomat ja julmat rangaistukset. Tämä tietysti hämmästyttää maassa, jossa kuolemanrangaistus on edelleen voimassa osassa osavaltioita.

Suomen perustuslaki on saatu sovitettua kolmeentoista lukuun. Muutossäädökset on kyetty ujuttamaan lain sisään, eikä niitä luetella lain lopussa erillisinä lisäyksinä, vaikka yhtä lailla elävä asiakirja meidänkin perustuslakimme on.

Hankala taitaa kuitenkin meidänkin perustuslakimme ja sen tulkinta olla, sillä tuntuu että ihan tämän tuosta joku lakiuudistus törmää perustuslakivaliokunnan kannanottoon. Koronalakien säätämisessä on nähty monta farssia, kun on koetettu säätää pikaisesti jokin tarpeellinen lakimuutos ja lakiesityspaperia on jouduttu kuljettamaan moneen kertaan edestakaisin ja uuteen valmisteluun. Ravintolarajoitusten ensimmäinen versio rajoitti valiokunnan mielestä liikaa elinkeinonvapautta, lähtömaatestausajatus rajaturvallisuusasetuksessa sen sijaan puuttui liikaa perusoikeuksiin. Aivan samaa heiluriliikettä on nähty myös Sote-lakien säätämisessä.

Nyt on keskusteltu viikkokausia liikkumisrajoituksista. Terveysviranomaiset katsovat, että tartuntojen vähentämiseksi ja sairaaloiden toimintakyvyn varmistamiseksi pitäisi ihmisten välisiä kontakteja rajoittaa vielä lisää. Hallitus on sorvannut liikkumisrajoituksia viikko kaupalla ja yötä myöten. Nyt käsillä olevassa ja aika laajaa yhteisymmärrystä nauttivassa esityksessä on 11 lievennyskohtaa. Erityisesti pidän tuosta yhdennestätoista liikkumisrajoituksen poikkeuksesta, jonka mukaan liikkua saa ”omistuksessa tai pysyvästä hallinnassa olevalle vapaa-ajan asunnolle”. Onhan se nyt ihan toista kuin viimekeväinen mantra: ”Nyt. Ei. Ole. Aika. Mennä. Mökille.”

 

Kohtaanto-ongelma

 

 Kohtaanto-ongelma on sivistyssana, jonka sisältöä olen viime viikkoina pohtinut aika lailla. Sanakirja määrittelee sanan merkityksen ”työvoiman osaamisen ja tarjolla olevien osaamista edellyttävien työtehtävien väliseksi kuiluksi”.

 

Vanhastaan tunnettu tosiasia on se, että esimerkiksi niillä paikkakunnilla, joilla on opettajankoulutusta, ei kaikille halukkaille riitä töitä. Sitten on samaan aikaan lukuisia paikkakuntia, joille ei meinataan saada koulutettuja työntekijöitä. Ilmiö on tietysti sama joka alalla.

 

Nyt on saatu alulle merkittäviä teollisuushankkeita Pohjois-Suomeen, jossa töistä on ollut pula ja iso osa väestä on joutunut muuttamaan töiden perästä etelään. On havahduttu hätäilemään, mistä saadaan työntekijät uusiin tehtäviin. Koko maan elävänä säilyttämisen näkökulmasta työpaikkojen luominen on ensiarvoisen tärkeää, mutta samaan aikaan on epävarmaa, ovatko uudet työtehtävät niin vetovoimaisia, että ne houkuttavat paluumuuttoon.

 

Sama kohtaanto-ongelmahan meillä on Loviisassakin. Yhtä aikaa on paljon avoimia työtehtäviä ja lukuisia työttömiä työnhakijoita. Hankittu koulutus tai osaaminen osuu olemaan eri alalle kuin tarjolla olevat työtehtävät.

 

Huimin esimerkki kohtaanto-ongelmasta oli Kelan kesätyö Joensuussa. Tarjolla oli viisi kesäpestiä ja halukkaita hakijoita peräti 836. Kuinka ikinä käsitellä moista hakijamäärää ja mistä koskaan voi löytyä työ noille 831:lle ylijäävälle tarjokkaalle?

 

Mielelläni yleistäisin kohtaanto-ongelma -sanan käytön muuallekin kuin työmarkkinoille. Eivätpä kohtaa ruoka ja syöjätkään. Olen neuloessani tuijotellut Areenasta sarjaa ”Voiko tätä syödä?” Sarjassa haetaan ratkaisuja tulevaisuuden ruokaongelmiin. Ehkä enemmän kuin niitä ratkaisuja, ohjelma tarjosi ajattelemisen aihetta. Löytyykö ratkaisu kasveista vai laboratorioista jää ilmeisesti tulevaisuuden näytettäväksi.

 

Pienessä mittakaavassa elintarvikkeiden kohtaanto-ongelmista kertoo hävikkiruoan määrä ja sen kierrättämiseen tähtäävät toimet. Erilaiset järjestöt tekevät arvokasta työtä kerätessään hävikkiruokaa ja ohjatessaan sitä tarvitseville. Ruokaa meillä täällä maailman onnellisimmassa maassa riittää, kunhan se vain saadaan ohjattua ja kanavoitua tarvitsijoille.

Nuorisokodista mummolaan

 

Kun muutimme Rapakiveen kymmenen vuotta sitten, meidän mukanamme muuttivat vielä kaikki omat lapsemme. Omaa nuorisoa oli kolmen poppoo ja seuralaisia ynnä kavereita vaihteleva määrä. Pihalla oli rivissä skoottereita ja polkupyöriä ja eteisen lattialla ristikollaan monen monta kokoa lenkkareita. ”Kappaleruokaa” oli hankala varata, sillä syöjien määrä ei ollut vakio ja kasvuiässä olevilla saattoi toisinaan olla oikeinkin iso nälkä. Tämä ”nuorisokotiaika” ei Rapakivessä kestänyt kauan, sillä pian kotimme alkoi muokkautua mummolaksi. Ja mummolana talomme on tunnettu jo seitsemän vuoden ajan.

 

Mistä mummolan sitten tunnistaa? Sehän näkyy kaikkialla!

 

Heti ulko-ovella on tarjolla puuhaa liukureista saippuakuplapurkkeihin.  Tuulikaapissa on yksi naulakko muita alempana. Siihen on hyvä ripustaa haalariväen vermeet roikuksiin. Wc:ssä on potta ja korokejakkara. Korokejakkaralle ei mummolla taikka ukilla ole asiaa sittenkään, vaikka pitäisi saada jotain peilikaapin päältä. Koroke on pienille käsienpesijöille. Naulakossa on tietyssä naulassa aina puhdas käsipyyhe pikkuihmisille.

 

Tuvassa on keinuorava. Sellainen puinen, jonka mummo muistaa nuoruuden kesätyöpaikasta Kansallispankista 1980-luvun alusta ja onnistui yhyttämään paikalliselta kirpparilta. Tuvassa on paljon muutakin mummolaa. Siellä on nukkevauva kätkyssä viltin alla hoitajien hoidettavaksi ja duplopöytä palikoineen kehittäviä rakenteluja varten. Nurkasta löytyy korin täysi muutakin leikkitavaraa - leikkiastioita ja pikkuautoja ainakin. Niin ja tietenkin tupaan on hankittu sähköurut musiikillista aktiivisuutta virittämään ja kokeiluja siivittämään. Vierashuoneessa on vierassängyn lisäksi pikkutyttöjen pinkki peilipöytä, jonka lokeroissa on pampuloita ja kynsilakkoja ja jonka käyttäjät ovat nimenneet ”kaunistuspisteeksi”. Ruokahuoneen nurkassa on näppärästi pöydän ääreen siirrettävissä oleva syöttötuoli.

 

Ruokakaapissa pitää nykyään olla aina pillimehua, kaakaojuomajauhetta ja keksejä, sillä mummolaherkkuina tunnetaan kuuma kaakao, suklaakiisseli ja keksit. Pikkuruisia suklaamunia saisi murujen mielestä olla ympäri vuoden eikä vain pääsiäissesongin aikaan.

 

Mummona ja ukkina on mahdottoman mukavaa!

 

 

Laman lapset

 

                           

Meidän ministerimme kehuvat olevansa laman lapsia ja osaavansa sen taustan kautta ajatella ja toimia oikein nyt vallitsevassa koronatilanteessa. He haluavat toimia toisin kuin 1990-luvulla, jolloin pankkeja tuettiin ja ihmiset jätettiin kärsimään laman jalkoihin. Kaunis ajatus.

 

Meidän perheemme on kärsinyt 1990-luvun lamasta ihan raskaimman jälkeen. Menetimme kodin ja luottotiedot. Sen lisäksi maksoin ensin 15 vuotta soviteltua ulosottomaksua ja sen jälkeen vielä viisi vuotta velkajärjestelymaksuja, kunnes vihdoin vapauduin. Valtio ei tarjonnut tukea eikä apua. Omalla työllä oli koetettava kitkutella ylös siitä suokuopasta, johon jouduimme. Lapsemme ovat eläneet tätä elämää ja nähneet kaiken tämän ihan aitiopaikalta ja asioiden keskiöstä.

 

Heidän oppinsa ei toden totta ole se, että otetaan lainarahaa ja velkaannutaan reippaasti nyt, kun korot ovat alhaalla, kuten tuntuvat ministeriviisikon naiset ja Matti ajattelevan ja toimivan. Minun nuoreni eivät ikinä uskaltaisi ottaa velkaa, jonka maksamiselle heillä itsellä ei ole aivan selvää tietoa. He eivät takuulla velkaantuisi niin, että maksajiksi ovat joutumassa vielä lapsenlapsenlapset, joka nyt on Suomen näkymä  hallituksen toimien jäljiltä. Minun nuoreni tietävät, että laina on aina maksettava. He ovat kasvaneet ymmärtämään, että sillä eletään, mitä on. Liekö kellään edes luottokorttia.

 

Tuo kaksikymmentä vuotta kestänyt kantapään kautta sisään ajettu talousalan koulutuskokonaisuus on tehnyt minusta arkijärkisen varmuusvarastoijan ja kustannusten minimoijan. Tunnen oloni turvalliseksi, kun minulla on pari pakastinta täynnä ruokaa. Hankintoja teen harkiten ja silloinkin alesta tai kierrätyksestä. Minun ajatteluni mukaan kunnan tai valtion talous ei eroa kotitalouden budjetista muuten kuin mittakaavaltaan. Järki on pidettävä mukana hankinnoissa ja mahdollisimman kustannustehokkaasti on toimittava. Sijoitetulle sataselle on saatava mahdollisimman paljon vastinetta. Lainaa otetaan vain, jos tiedetään, millä se maksetaan järkevässä aikataulussa takaisin.

 

Korona-aika lyö varmasti leimansa nykyisiin lapsiin ja nuoriin. Heistä puhuttaneen jatkossa korona-ajan lapsina samaan tapaan kuin 1990-luvun laman lapsista.