Moninaisista huolehtivat Martat

 

 

Sukuni naiset ovat aina kuuluneet Marttoihin. Marttalaulu ja siniruudulliset mekot kuuluvat lapsuusmuistoihini. Kylän emännät onnittelivat usein syntymäpäiväsankaria laulaen Marttalaulua yhtenäisiin leninkeihin pukeutuneina.  Nykyään minäkin olen Martta. Vaikka olen kuulunut paikallisen Martta-yhdistyksen kautta valtakunnalliseen Martta-järjestöön vasta vuoden päivät, olen ollut henkinen Martta kaiken ikääni. Miellän marttailun mukavaksi monimuotoiseksi kotoilemiseksi ja moninaisten kodin askareiden järkiperäiseksi huolehtimiseksi. Neuvonta ja ohjaus sekä vinkkien ja vaikkapa tainten vaihtaminen kuuluvat yhtä lailla marttailuun. Sienestys, marjastus, leipominen ja käsityöt ovat mielestäni arjen marttailua parhaimmillaan. Parasta marttojen ohjeissa on konstailemattomuus ja pyrkimys hifistelyn sijasta tehtävien rationalisointiin.

 

Martoilla on vuosien saatossa ollut monta mieleenpainuvaa ja fiksua slogania, joiden avulla on vaikkapa ohjattu eroon liiasta pingottamisesta kotijuhlan valmisteluissa. Tutuimpana esimerkkinä varmasti tämä: ”Komeroita ei tarvitse siivota jouluksi, jollet aio viettää jouluasi komerossa.” 

 

Ai miten mielelläni muistutin itseäni tästä taas joulun alla ollessani upiuuvuksissa syksyn töistä. Tuorein Martat-lehti vinkkasi kolme erilaista joulusiivousta: 30 minuutin siistimisen ja 1-2 tunnin siivouksen lisäksi esiteltiin myös paloissa etenevä ja parin joulunalusviikon aikana vähitellen tehtävä perusteellinen joulusiivous. Meillä riitti hyvinkin se parin tunnin keskilattian siivoukseen keskittyvä viikkosiivous lisättynä takan päällyksen imuroinnilla, jolla saatiin maaliskuussa kuolleen Leevi-kissan viimeiset karvat pois huushollista. Komeroihin en ennen joulua kajonnut, vaan pikemminkin piilottelin näkyviä kasoja pöydiltä ja tasoilta ovien taakse piiloon.

 

Hyvin levätyn joulun jälkeen oli yllättäen uutta virtaa ja innostusta komeroiden siivoukseen. Uuden vuoden kunniaksi meillä voi nyt kurkata vaikka eteisen mattokaappiin. Sopii siellä toki halutessaan vaikka uuden vuoden yön pötköttelemäänkin. Mikä on lähtiessä taas loppiaiselta töihin, kun eteiskomeron lisäksi tuli raikottua oma vaatekaappi ja vieläpä vierashuonekin.

 

 

Talviunen ihana mahdollisuus

 

 

Vastikään uutisoitiin uudesta tutkimustuloksesta, jonka mukaan osapuilleen 40000 vuotta sitten maapallolta kadonnut Neandertalinihminen saattoi nukkua talviunta. Tästäpä alkoikin mielenkiintoinen ajattelu- ja päättelyketju.

 

Yhden artikkelin verran nettiä lukemalla ymmärsin, että saattavatpa juureni hyvinkin olla Neandertalinihmisen kantaa. Eikä tähän tarvinnut edes My heritage -testiä netistä tilata ja kotimallin DNA-testiä tehdä. Alta aikayksikön ymmärsin DNA:ni tulosuunnan. Sieltäpä se on perimäni Saksan maalta Neandertalinlaaksosta. Luinhan nettiartikkelista, että Neandertalinihmiset olivat nykyihmistä lyhyempiä ja vantterampia, paksuluisia ja raskastekoisia - ruumiinrakenteeltaan siis aivan kaltaisiani. Eikä siinä edes kaikki – Neandertaalit olivat tyypillisesti vaaleaihoisia, vihreäsilmäisiä ja punatukkaisia. Ihoni on atoopikolle tyypillisen vaalea, silmäni ovat vihreät ja jonkin verran lienee kuontalossani punaista pigmenttiä. Ilmanko alkoivat Neandertalinihmiset kiinnostaa, monihan innostuu sukututkimuksesta näin kohdassa 50 +.

 

Vuosikymmeniä kestäneissä luustotutkimuksissa on nyt siis saatu selville, että muinaiset Neandertalit saattoivat nukkua talviunta. Luustosta oli löydetty vastaavanlaisia puutoksia kuin nykyisillä talviunta nukkuvilla eläimillä, esimerkiksi karhuilla. No tottahan se luissakin näkyy, jos joutuu painon kanssa jojoilemaan ja välillä kuukausimoiset pelkällä vararavinnolla elämään. Mutta, mikä ihana ajatus, että ihminenkin voisi pötkähtää talviunelle! Marraskuun alusta helmikuun loppuun joutaisin minäkin talviunta pötköttelemään.

 

Tämä tautinen vuosi on viimeinkin todistanut, että ihminen pärjää melko mainiosti aivan olemattomilla sosiaalisilla kontakteilla. Emme taida ollakaan niin sosiaalisia kuin on luultu. Tämä aika on todistanut senkin, ettei meidän kenenkään työ taida niin elintärkeää olla, etteikö ilmankin tultaisi juttuun. Etätyöt, lomautukset ja muut irtisanomiset on toteutettu varsin ketterästi. Pakolliset pankkiasiat on jo ennen näitä aikoja osattu ohjelmoida hoitumaan niin, ettei niihin tarvitse itse vaivautua – suoraveloitus hoitaisi talviunen nukkujan lainat ja muut juoksevat kulut helposti muutaman kuukauden talviunen ajan.

 

Ensimmäiseen varsinaiseen ongelmaan törmäsin siinä kohtaa, kun mietin missä talviunen voisi toteuttaa. Mihin sitä saisi vuorattua itselleen lämpöisen talviunipesän? Rapakiven torppa nimittäin lämpiää ensisijaisesti tiilitakan voimalla ja se vaatii aktiivista otetta ja päivittäistä lämmittämistä, eikä sitä voi ohjelmoida toimimaan automaattisesti. No, ehkäpä talviunen ajaksi raaskisi laittaa päälle sähköpatterit, sillä ruokakuluissa säästyy reilustikin sähkölaskurahojen verran. Joten aika pienellä pohdinnalla tuokin ongelmaksi luulemani asia ratkesi.

 

Se ruoankulutuksen väheneminen tässä ajatuksessa ehkä kaikkein parasta olisikin! Talvikuukaudet voisi talviunen nukkuja elellä pelkällä vararavinnolla. Keväällä sitten heräisi vararavinnon sulattaneena uudesta grillisesongista nauttimaan. Kesän grillimakkaroista ei tarvitsisi tuntea huonoa omaatuntoa, sillä tiedossa olisi, että marraskuussa alkaa taas uusi vararavintoa sulatteleva talviunijakso. Painon kanssa jojoilusta varoittaville lääkäreille voisi sanoa vain hyvää yötä ja kauniita unia!

Taas kaikki kauniit muistot

 

 

 

Näin joulun alla - ja varsinkin tällaisen erilaisen joulun alla - tulevat mieleen monet muistot. Joulumuistot ovat kauniita, sillä ne haikeatkin muistot saavat jouluna yllensä katkeransuloisen tomusokeroinnin. Rapakiven torpan mummolla on takana jo hyvän matkaa kuudettakymmenettä joulua. Aivan kaikista ei toki ole muistikuvia, sillä ensimmäisen jouluni koin jo puolitoistakuisena, enkä voi väittää muistavani mitään toisesta tai kolmannestakaan joulustani.

 

Luultavasti olin nelivuotias sinä jouluna, jonka muistikuvaa peittää osittain vanhan tuvan seinänvieruspenkki. Joulupukki oli tuomassa minulle sinisiä puusuksia, mutta itse pukki oli niin pelottavan näköinen, että katsoin paremmaksi ottaa väliimme jykevän penkin. Onneksi pukki kuitenkin jätti sukset, vaikken rohjennut mennä itse niitä vastaanottamaan. Muistan myöhemmin hiihtäneeni talon ympärillä laulellen ja äidin neuloma sininen villahame heiluen.

 

Saatoin olla jo kuusi, kun pääsin oman pienen rahasumman kanssa kilometrin päähän lähikauppaan jouluostoksille. Rahani riittivät tikkareihin ja Pepe-lakuihin. Saattoi hyvin olla sama joulu, jolloin paketoin lisukkeeksi sipuleita ja kuivaa pyykkiä talon vintin kuivausnaruilta. Paketointi nyt vain oli niin kertakaikkisen kivaa, ettei minulle riittänyt pelkkien namujen paketointi.

 

Ensimmäinen itse valmistamani joulu on sekin jo 35 vuoden takaa. Maalaistaloissa kasvaneina kuvittelimme varmaan puoliskon kanssa kumpikin, että kinkun standardikoko on 12 kiloa. Sellaista sikatilalta hankittua jättikinkkua suolasimme saavissa kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Kinkun paistamisessa meinasi tulla ongelma, kun kinkku ei ollut sopia uuden talon leivinuunin luukusta sisään. Viittä vuotta myöhemmin meidän perheessä elettiin lamajoulua ja kinkku oli pienen pieni paistipala. Olen joskus ennenkin kertonut, että puolisko asetteli uunissa vieläkin pienemmäksi sulaneen possupalan viereen tulitikkuaskin ja otti kuvan. Silloin kuva otettiin sentään vain meidän muistojen arkistoon, eikä jaettu facebookissa kaikelle kansalle.

 

Syksyllä 1992 muutimme itäiselle Uudellemaalle, kauas suvuista. Kaikkina 28 jouluna olemme tehneet joulun alla Itä-Suomen turneen ja käyneet lahjanvaihdossa kummilasten ja sukulaisten kodeissa. Joskus reissu on tehty jo itsenäisyyspäivän tienoossa, joskus lähempänä joulua. Äiti on halunnut aina laittaa joulun alla meille pikkujoulun nimissä täyden karjalaisen joulupöydän kaikkine laatikoineen, sienisalaatteineen, karjalanpiirakoineen, karjalanpaisteineen ja kinkkuineen. Varsinaisen joulun olemme viettäneet aina omin perhein kotona, tai muutaman kerran Kanarian lämmössä.

 

Tänä vuonna on toisin.  Pitkin syksyä teimme äidin kanssa eräänlaista surutyötä ja tulimme lopulta siihen tulokseen, että tänä vuonna pikkujoulua ei voida toteuttaa. Olisi liian riskaabelia ajella etelästä vielä varsin turvalliseen Pohjois-Karjalaan, jos se tauti olisi sattunutkin jostain mukaan tarttumaan. Todettiin, että nyt pitää vain muistella menneitä pikkujouluja ja katsella kauniita kuvia äidin kattauksista.

 

Tänä vuonna kuopus ei pääse jouluksi kotiin. Ensimmäistä kertaa ikinä lapsi jää opiskelupaikkakunnalle jouluksi. Kuusta ihailtaneen videopuhelun välityksellä. Lahjojen vaihdon hoitaa tänä vuonna Smartposti ja R-kioskien pakettipalvelu.

 

Joulusta 2020 kertyy taas uusia, erilaisia joulumuistoja.

 

 

 

 

Kaikkea sitä näkee

 

 ”Kaikkea sitä näkee, kun vanhaksi elää”, sanotaan. Minä nyt en vielä ole vanha, vaan vasta naisen parhaassa iässä, eli viidenkympin ja eläkkeen välissä, mutta yhtä ja toista kummasteltavaa on jo ilmennyt.  Siinä mielessä lienen jo kääntynyt ajatuksissani vanhuuden suuntaan, että huomaan olevani monessa asiassa aika konservatiivi ja haluan säilyttää vanhaa hyväksi havaittua, enkä intoile uudistamaan vain silkasta uudistamisen riemusta.

 

Minua huolestuttaa se, millä vauhdilla nyt halutaan ajaa alas monta perinteistä suomalaista elinkeinoa. Minusta tuntuu, että näiden asioiden innokkaimmilla puuhamiehillä ja -naisilla ei ole alasta tarkempaa tietoa, kunpahan vain halutaan runnoa asioita läpi ”koska mä voin” -mentaliteetilla.

 

Päällimmäisenä mielessäni on kotimaisen ruoan kivijalka eli karjatalous, joka on saanut ansaitsemattoman ikävän leiman ilmastohaittojen tuottajana. Nyt on todistettu, että kaikessa hiljaisuudessa asiasta melua pitämättä kotimaiset karjatalousammattilaiset ovat muokanneet tuotantoaan ilmastoystävällisempäään suuntaan. Siihen he ovat pystyneet nautojen ravintoon vaikuttamalla. Tutkijat ovat laskeneet, että kotimaisen maidon hiilijalanjälki on samoissa soijamaidon kanssa. Ero lehmänmaidon ja kasvimaidon välillä ei ole merkittävä ja karjatalouden ammattilaiset kertovat, että maidon lukua on mahdollista painaa vieläkin alaspäin. Kaiken kaikkiaan naudat ovat erinomaisia eläimiä, sillä ne kykenevät muokkaamaan ihmiselle syötäväksi kelpaamattomasta nurmiheinästä erittäin ravitsevaa ihmisruokaa, maitoa ja lihaa. Maidolla täällä ovat lapset perinteisesti kasvaneet.

 

Minua huolettaa ilmastotavoite, jossa tähdätään puun polton radikaaliin vähentämiseen. Ymmärrän kyllä, että puun polttamisesta tulee saasteita ilmakehään, mutta Suomessa meillä on tähänkin oivaltavaa haittoja vähentävää tekniikkaa, erilaisia suodattimia ja savukaasupuhdistimia. Puuta täytyy metsistä joka tapauksessa korjata, ihan metsänhoidollisista syistä. Kaikki metsät eivät voi olla luonnontilaisia aarnimetsiä. Eikö silloin ole järkevää hyödyntää korjuupuu lämmittämiseen? Kotimaista, uusiutuvaa energiaahan puu on. Tuontiöljyyn verraten puun polttaminen on varsin vihreää energiaa. Tuuli- ja aurinkoenergia sopivat täydentämää energiatuotantoa. Puuta polttamalla täällä ovat töllit lämmenneet kautta maailman sivu ja puulämmitteisissä saunoissa Suomessa on pidetty huolta puhtaudesta.

 

Hirmuisen iso tuotantoala, turvetuotanto, on nyt joutunut hallituksen hampaisiin ja sille on mätkäisty käsittämättömät verot. Ala halutaan ajaa alas muutamassa vuodessa. Tuntuu siltä, etteivät nämä  verottajat osaa ollenkaan ajatella, että turvetuotannossa työskentelee eläviä ihmisiä, sinnikkäitä suomalaisia yrittäjiä, jotka ovat investoineet työhönsä suuria summia rahaa. Vaikuttaa siltä, että heidät ollaan nyt jättämässä tyhjän päälle - selviytymään jotenkin. Meillä on paljon suuria lämpölaitoksia, jotka on rakennettu toimimaan nimenomaan turvetta polttaen. Nyt turpeen korvaajaksi tuodaan ulkomaista haketta, eikä siinä ole mitään järkeä. Kaikki läheltä saatava on tietenkin kokonaistaloudellisesti edullisempaa kuin laiva- ja rekkarahtina ilmastoa saastuttaen meille rahdattu.

 

Minusta olisi paikallaan, että perehdyttäisiin ensin siihen, miksi meillä on ”aina toimittu näin”, ennen kuin lähdetään korjaamaan asiaa.