Pirpanan jutut

Ensimmäisen lapsenlapsen juttuja tuli aikoinaan seurattua tosi tarkasti. Ensimmäiset sanat kuulosteltiin ja kirjattiin muistiin sanan sanomisen ajankohta. Toisen lapsenlapsen ensi sanoja ei ole enää samalla lailla hätäilty ja hoppuiltu, vaan jopa mummolla on ollut ymmärrys siitä, että ”sitten aikanaan…”

Pirpana on perustyytyväinen lapsi. Hänellä on lähtökohtaisesti aina asiat hyvin. Luultavasti hän on lapsi, joka muistelee isompana, että lapsena paistoi aina aurinko ja oli koko ajan kivaa tekemistä. Pirpana ymmärtää kyllä aivan kaiken ja touhuilee ihailemansa isosiskon jäljessä kaikenlaista. Pirpana on myös napakka viittoja. Pieni pullea etusomi osoittaa hyvin terävästi ja napakasti siihen suuntaan, mistä jotain toivotaan. Näpäkkä näpäytys piparilautasen suuntaan viestii kyllä selkeästi sen, että maistuisi se prinsessakeksi pienellekin. Pari nykäisyä keittiöpyyhkeen kulmasta kertoo käsienpesutarpeesta ja syöttötuolin ajeluttaminen pöydän ääreen vinkkaa nälän yllättäneen.

Vaan nyt vuoden ja yhdeksän kuukauden iässä on Pirpana aloittanut puhelemisen. Tärkeä yleissana on ”Wau!” Sillä voi päivitellä pienempiä ja isompia ihmeitä. Jos on oikein iso ihme, niin ”waun” voi monistaa vaikka kolminkertaiseksi.

Olemme päätelleet, että Pirpanasta tulee isona putkiasentaja. Niin innokkaasti hän tutki ukin kanssa sadettimia ja niiden osia eräänä lauantaina. Pirpanalla oli selkeä tieto siitä, että muhveja ja letkukiristimiä piti asetella sadettimeen. Into hommalle oli kova ja puuhassa puutarhapöydän ääressä vierähti varmaan täysi tunti. Toinen tunti meni sadettimen toimintaa ihmetellessä.  Vielä sisällä piti seistä ruokahuoneen ikkunassa tuolilla ja käsillä viittoen esitellä pyörivää ja suihkivaa sadetinta kaikille. Ukki onkin jo päättänyt, että Pirpana saa ensi jouluna joululahjaksi paketillisen keskenään yhteensopivia putkiosia eikä mitään lällyjä Duplo-palikoita.

Muitakin ilmiöitä Pirpana on tutkinut ja havainnoinut. Aivan sadettimen väärti oli Lapinjärven Mehiläisleikkiksen kulmalle ilmestynyt ”ilmapalloihminen”, joka hötkyilee kompressorin painaessa ilmaa sisälle. Ukki ja Pirpana olisivat voineet tuijotella sitä loputtomiin. Lopulta piti ajaa auto aivan viereen, jotta päästiin paikalta pois.

On Pirpanan kuultu jo sanovan muutakin kuin ”Wau”, mutta hiukkasen sitä juttua saa houkutella ja esittää ymmärtämätöntä houkutellakseen tomeraa viittojaa käyttämään sanoja. Pirpana tuuppi juomalasiaan kannua kohti. ”Ottaako Pirpana vettä”, kysyi ukki. Ja johan sieltä kuultiin: ”Vettä!”

Pirpana etenee puheen treenailussa alkuun päästyään ihan vauhdilla. Kun hiekkalaatikkoon oli saatu hiekkaa, tarvitsi Pirpana jo kahta sanaa: ”Wau, hiekkaa!” Kolmekin sanaa perätysten on kuultu. Se tapahtui silloin, kun Pirpanan parhaan kaverin auto pärähti pihaan viikko sitten: ”Wau, kukki auto!” Ukin autohan se oli.

Kesälomareissuja

Kesäloman ensimmäiset ”pakolliset askareet” eli nokeentuneen tiilitakan ja pahasti kulahtaneiden ulko-ovien maalaus oli tehty. Samoin oli tehty kiireellinen heinätyö, eli palaneen nurmikon elvytysyritys piha-altaasta vettä pumppaamalla. Oli hengähdyshetki.

Puolisko pyysi taas yhden kerran minua mukaansa työreissulle luvaten, että matka on ”samalla vähän niin kuin kesälomamatka”. Jälleen haksahdin ja lähdin apukuskin eli kartturin paikalle reissulle, joka kulki reittiä Loviisa-Mikkeli-Nilsiä-Utajärvi-Oulu-Kemi-Kiiminki-Jyväskylä-Loviisa. Reissu taitettiin ajassa kaksi vuorokautta ja seitsemän tuntia. Matkaan kertyi kilometrejä sen minkä keskivertolomalaisella viikkoon. Yksi yö vietettiin sukulaisissa ja toinen meren rannan lomakylässä Perämeren pohjukassa. Kaikki muut pysähdykset olivat joko niitä varsinaisia työasioita taikka nopeita tankkauksia – auton tahi ihmisten.  

”Vuan laitapa siihen äkkinäinen” sanottiin kotopuolessa, kun haluttiin huomauttaa, että asiasta on aiempaa kokemusta, joka auttaa nykyisessä tilanteessa. Muistelin reissun paluumatkaosuudella puoliskolle erästä lapsuuden ”lomamatkaa”, joka kokemuksena oli hyvinkin verrattavissa tämänkesäiseen kiertomatkaamme.

1970-luvulla ollessani alakoululainen ei maalaistaloista kesäiseen aikaan juuri perhelomia tehty. Meiltä kuitenkin tehtiin, ainakin tämä varsin hyvin muistiin jäänyt reissu. Heinät oli saatu seipäälle kuivumaan ja isä lupasi, että heinien kuivumista odotellessa voidaan tehdä autoreissu. Koko nelihenkinen perheemme pakkautui Opel Rekordin piilofarmarimalliseen autoon, jonka takapenkillä istuttiin velipojan kanssa nahistellen vaneripenkillä kasvot taaksepäin ja jalat oikosenaaan pitkin auton pohjaa. Takapaksissa olivat myös matkatavarat, vuodevaatteet ja eväät, pakattuna kylmäkallejen kanssa oranssiin kylmälaukkuun.

Läksimme Pohjois-Karjalasta torstaina hyvissä ajoin aamulla. Iltamyöhän laivalla menimme Vaasasta Uumajaan ja yön tunteina ajoimme vielä Skellefteåon asti. Siellä yövyimme tielaitoksen levähdysalueella, sillit suolassa -tyyppisesti, autossamme. Perjantaina ajelimme Haaparantaan ja Tornioon ja vielä Muhokselle. Muhoksella yövyimme vallan leirintäalueella. Lauantaina hurautimme kotiin. Yhtään nähtävyyttä en muista meidän käyneen katsomassa eikä aikaa muutenkaan ”kullailtu” (suomennos murresanalle: ”kullailla” = ”viettää joutilasta aikaa”). Mieleen jäivät toki  ensimmäinen laivareissu ja Haaparannassa kahvilassa juotu omppulimppari. Koulun alkaessa syksyllä saattoi kavereille pikkuisen leuhkien sanoa käyneensä kesälomalla Ruotsissa.

Kolmisen päivää riitti aikoinaan seivästetyn heinän kuivumiseen ja kolmisen päivää riitti myös palaneen  nurmikon elpymiseen. Pian saa Rapakiven nurmikkoa taas leikata ruohonleikkurilla ja surrata reunuksia huolitellen trimmerillä.

Hinnoittelusta

Kylläpä ei tarvitse kauankaan ihmetellä, miksi meidän teillämme ei juurikaan ajele ulkomaisia turisteja. Vielä 1970- ja -80 -luvuilla nähtiin autoja, joiden takapuskuriin oli liimattu D-tarra. Nähtiin myös I-tunnusta ja joskus muitakin. Sitten tuli se välivaihe, että täällä huristeli naapurimaan äkkiä vaurastunut keskiluokka isoilla ja korkeilla citymaastureillaan. Nyt eivät huristele naapurit, eivätkä keskieurooppalaiset turistit. Ulkomaisen kansallisuustarran voi bongata lähinnä virolaisen, latvialaisen tai puolalaisen vierastyöläisen takapuskurista. Hehän eivät reissuillaan Suomeen paljon rahaa jätä. Tavoitteena on viedä palkkaraha kotimaahan, jossa rahalla on ostovoimaa aivan toisin kuin täällä.

Se ymmärrys, mikseivät eurooppalaiset tulekaan ihailemaan kaunista maatamme tulee hyvinkin pian, kun lähtee vähän autoreissulle kesäiseen Suomeen. Kerron muutaman omakohtaisen kokemuksen.

Jäätelökioski nököttää kauniilla paikalla veden äärellä eteläsavolaisen vilkkaasti liikennöidyn tien vieressä. Sen ikkunassa on isolla teksti: ”Meillä voit maksaa vain käteisellä”. Juuri olet ehtinyt oppia, että käteinen raha on jotenkin epäilyttävää ja vain kortilla maksaminen on järkevää. Siksi käteistä ei ole matkassa ja jäätelöt jäävät saamatta.

Piipahdat piankin johonkin ketjukahvilaan - aivan sama oliko kyseessä aakkoskahvila taikka huoltamonbaarityyppinen. Vanhan tutun ja luotettavana näläntaittajana pidetyn ruisreissarin hinta on taas noussut ja samaan aikaan sen koko on pienentynyt niin, että sen suojaksi laitettu paperipussi hölskyy tyhjyyttään, eikä sillä oikein tahdo nälkäkään lähteä. Ruisreissari ja tee maksavat saman verran kuin lounaspizza.

Aiot mennä yöksi jollekin leirintäalueelle mökkiin taikka edulliseen hotelliin. Sepä onkin helpommin sanottu kuin tehty. Leirintäalueet eivät välttämättä ole auki, ovelle laitetusta puhelinnumerosta et saa ketään kiinni. Ja ne edulliset hotellit ja motellit ovat isojen ketjujen puristuksessa joutuneet sulkemaan ovensa jo kymmenkunta vuotta sitten.

Entäs sitten pääkaupunkimme Helsinki. Eipä sekään juuri houkuttele eurooppalaisia turisteja. Kauppojen aukioloaikojen vapauttaminen helpotti hieman, mutta kyllä Helsinki edelleen aika lailla sulkeutuu viikonlopuiksi. Risteilylaivavieraat siirtyivät hyvin nopeasti Suomenlahden eteläpuolisiin satamiin, joissa heitä palvellaan viikonpäivästä riippumatta.

Hintatietoinen eurooppalainen jää mielihyvin Baltiaan. Siellä ruoan hinta on puolet tai vain neljänneksen Suomi-hinnoista ja palvelukin – sen joudun ikäväkseni myöntämään – usein monin verroin parempaa. Suomi on valitettavasti hinnoitellut itsensä ulos Euroopan turistikohteista. Jopa suomalaiset itse toteavat, että lomarahaleikkausten vuoksi kotimaan matkailusta täytyy luopua ja hurauttaa Baltiaan, jossa raha riittää vielä kylpylälomaan, huvipuistoon ja shoppailuunkin.

”Äiti kerro minulle”

Olin äitienpäivänä vähän alamaissa. En odota äitienpäivänä aamuteetä sänkyyn, enkä varsinkaan kaipaa kermakakkua, en odota ravintolalounastakaan. Kaipaan sitä, että perhe olisi ympärillä ja syötäisiin yhdessä puoliskon grillaamat pihvit. Tänä vuonna tämä ei onnistunut, sillä puolisko oli työreissussa, kuopus opiskelukaupungissaan ja keskimmäisen perhe sairaana. Esikoinen sentään oli kotona. Meistä kummastakaan ei ole grillaajaksi, joten porsaanfile piti paistaa uunissa, talviseen tapaan. Teellä piipahdin piirakoiden ja mansikoiden kanssa keskimmäisen pihalla.

Lahjoitta en tarvinnut olla tänäkään vuonna. Perhe tietää lahjamakuni aivan tarkkaan ja täsmälleen. Sain vain todellisia toivelahjoja.  Esikoinen oli tehnyt minulle kierrätyslaudasta sievän pakin, jossa voisin kuljettaa vaikkapa puutarhatyökalujani. Pakki on niin sievä, että se saa palvella ainakin tämän ensimmäisen kesän orvokin suojaruukkuna kuistin pöydällä. Keskimmäisen perheessä oltiin painettu käytöstä poistettuun pihalaattaan keskimmäisen, Piltin ja Pirpanan kämmenten kuvat. Laatta ilahduttaa nyt silmääni sisääntulorappusella. Huomaan sen siitä tullen mennen.

Kuopuksen lahjan sain koulunpäättäjäisviikonloppuna tavatessamme. Hän oli hankkinut minulle kirjan ”Äiti kerro minulle”. Olin nähnyt mainoksen kirjasta Kodin kuvalehdessä ja bongannut sen myös Adlibriksen sivuilta. Kirja on kuin laajennettu versio lapsuuden ”Ystäväni”-kirjasta. Kirja johdattelee kysymysten avulla kertomaan itsestä, vanhemmista, puolison löytämisestä, äitiydestä ja ajatuksista yleensä. Väliin saisi laittaa kuviakin, jos niitä olisi.

Olen kirjoittanut kirjaani nyt kolmena iltana. Väliin kysymykset ovat johdatelleet kevyisiin aiheisiin, toisinaan taas raskaampiin mietteisiin. Oli oikeastaan varsin hilpeää tajuta, millaisiin asioihin liittyvät ensimmäiset lapsuuden muistoni.

Olen ollut hiukan vajaa kolmevuotias, kun olen astunut navettarakennuksella naulaan. Minulla on aivan selkeä oma muistikuva siitä, miten istun kotitalon kuistilla jalka sidottuna ja katselen kylätien asvaltointia. Tuo paikallaan istuminen on vilkkaalle lapselle ollut varmasti yhtä tuskaa. Seuraavan kesän muistoni on heinäntekoajalta. Olin pudonnut heinäkuorman tai traktorin pyörän päältä betonilattialle. Muistan hyvin  kuinka pötkötin tuvan sängyllä ja katselin harsoliinan läpi. Lääkäri oli määrännyt minut lepoon aivotärähdyksen vuoksi ja harso esti kärpäsiä kiusaamasta minua. Seuraavan kesän muisto on ikuistettu valokuviinkin eikä vain minun muistiini. Sain poskeeni valtavan mustelman opetellessani pyöräilyn jaloa taitoa. Kylläpä se tahaton toheltaminen taitaa olla minun ominta itseäni, jouduin huomaamaan.

Uskon, että teen muutaman muunkin perustavanlaatuisen oivalluksen itsestäni, ennen kuin kirjani on valmis palautettavaksi kuopukselle luettavaksi.