Uutispätkän innoittamana

 

 

Tiedostan, että tällä kirjoituksella saatan menettää toisen teistä lukijoistani. Ihmettelen ääneen - silläkin uhalla.

 

Katselin tässä eräänä iltana uutisia ja hämmästelin jonkun pitäjän tuulivoimaloita vastustavia asukkaita. Toki tiedän samaa lajia kansalaisia olevan joka kunnassa, meilläkin. Siis niitä tuulivoiman vastustajia. Tuolla paikkakunnalla tuulivoimalat olivat tulossa 770 metrin päähän taloista. Yhtä huoletti lapojen aurinkoisena kesäpäivänä aiheuttama välkähtely ja toista talon arvonalenema. Toki meluhaittakin tuli mainituksi. Ihan meilläkin tuttuja teemoja.

 

Jotenkin jälleen kerran mietin asiaa omalle kohdalle. Sillä laillahan se helpoimmin suhteutuu. 770 metriä tuntuu minusta sentään aika pitkältä matkalta. Meillä on taatusti lähempänä monenmoista teollista toimintaa ja ampumaratakin. Mäen alla, osapuilleen 200 metrin päässä, on merikontteja käsittelevä firma ja monta muuta teollisuuslaitosta. Tottakai sieltä kuuluu työpäivinä ääntä. Sehän on aivan luonnollista, kun töitä tehdään ja  asuinalueemme sijaitsee teollisuusalueen takana. Mäen alla on myös kalanjalostustehdas. Sieltä pukkaa toisinaan niin hyvä savukalan tuoksu, etten todellakaan tohdi valittaa, vaikka vesi kielelle herahtaakin. Linnuntietä ei ampumaradalle ole kuin nipin napin tuo 700 metriä. Kesäisenä iltana sieltä kuuluu pauke, mutta mitä se haittaa!? Tiedämme, että ampumaradalla on sinne tarkoitettua toimintaa.

 

Toisaalta meillä Loviisassa maristaan siitäkin, ettei paikkakunnalla ”ole muka mitään”. Ei työtä tarjoavia toimijoita, eikä veroeuroja tuovia yrityksiä. Aika hankala tänne on asettua, kun ei ole riittävästi valmiiksi kaavoitettuja teollisuustontteja näkyvästi tyrkyllä. Paikkakunnalle sijoittumista haittaa eritoten kaiken kyseenalaistava julkinen keskustelu. ”Ei” lentokentälle. ”Ei” tuulivoimalle. ”Ei” venäläiselle hakukonejätille. ”Ei”sille, tälle ja tuolle. Asuntomessujakin yritetään kampittaa vielä nyt, vaikka ne ovat hyvää vauhtia toteutumassa ja olisi aika kaikkien puhaltaa yhteen ja samaan hehkuvaan hiileen.

 

Asuntomessut ovat nyt se ”kekäle” ja sen syttymistä kunnon liekkiin meidän on yhdessä vaalittava ja tavoiteltava. Meillä ei ole varaa missata enää tätä mahdollisuutta.

Taajama-asuminen

Olen pikkuhiljaa tulossa siihen ymmärrykseen, ettei taajama-asuminen ole meitä varten. Tai oikeammin, me emme ole taajama-asumista varten.

 

Meillä on ihana, lämmin ja viihtyisä talo metsikön laidassa, päättyvän tien varrella. Meillä on mukavat naapurit ja kaikki on sitä myötä paremmin kuin hyvin.

 

Olen kuitenkin miettinyt, että taajama-asuminen taitaa passata parhaiten silloin, kun koti on lähinnä nukkumista varten. Naapurin lähellä pienellä tontilla asuminen toimii, kun suurin aiheutettu melu on ruohonleikkurin pörinä kesäiseen aikaan ja maksimissaan kerran viikossa. Eipä taajama-asukkaan sovi roskatakaan enempää kuin sen, minkä Rosk`n rollin pönttöön siivosti sopii.

 

Me emme aina tuohon muottiin sovi. Puoliskon ja esikoisen töistä tulee melua ja roskaa. Rompettakin on tontilla aina aika lailla. Luultavasti jokunen peräkärry hipoo jo naapurin tonttia. Naapurit joutuvat tietysti katsomaan ikkunoistaan meidän rojujamme ja kuuntelemaan työn aiheuttamaa ajoittaista melua. Kertaakaan ei kukaan naapuri kyllä ole pahaa sanaa sanonut!

 

Viime viikonlopun pihansiivous vaan herätti minut pohtimaan, mikä sitten olisi meille paras asumismuoto. Tulin pian siihen ymmärrykseen, että ihan parhaiten meitä palvelisi maatilan pihapiiri. Siis sellainen, jossa ei olisi karjaa eikä peltoa, mutta kaikki maatilan rakennukset käyttökelpoisessa kunnossa. Saisimme romppeillemme siistiä säilytystilaa, koneille ja peräkärryille katoksen ja miesten töille oikeaa työtilaa. Mielikuvissani mietin jo, että tupapuolellakin saisi mielihyvin olla tupa ja olohuone erikseen. Tuvassa leipoisin, säilöisin, neuloisin ja kutoisin kangaspuilla – maalaistalon malliin. Siellä fiinimmässä olohuoneessa käytäisiin sitten vain vieraiden kanssa hienostelemassa.

 

Me puoliskon kanssa olemme kasvaneet kumpikin maalaistaloissa. Me olemme sisäistäneet sieltä työnteon mallin ja arvomaailman. Työtä pitää tehdä ja oikea työ on mieluusti ruumiillista työtä tai ainakin sellaista, josta on tuloksena jotain näkyvää ja konkreettista.

 

Datša ei tähän toiveeseen vastaa, sillä siellä piharakennuksia on kovin niukalti, mutta jos – lukijani - tiedät jossain olevan myynnissä maatilan pihapiirin hyväkuntoisilla rakennuksilla, laitahan ihmeellä viestiä tulemaan.

Niin muuttuu maailma, Eskoseni

 Ennen tätä tautiaaltoa - jonka nimeä en halua enää lausua, saati kirjoittaa – puhuttiin siitä, miten maailma oli pienentynyt. Kaikki oli helposti ja näppärästi tavoitettavissa. Viikonlopuksi saattoi lennähtää huvittelemaan ja herkuttelemaan Prahaan, Berliiniin tai Barcelonaan. Pidemmät lomat voi viettää vaikka Amerikan road tripillä, tai pohjoisen pallonpuoliskon koleaan aikaan vaikkapa Thaimaassa.

 

Tauti pakotti meidät kaikki ympäri maailman zoomaamaan koko elämämme ihan lähelle, omien varpaiden juureen – kotimaahan ja kotiin. Joillekin se on ollut suunnaton ilo ja uuden löytämisen mahdollisuus, joillekin ehkä varsin vaikea paikka. Jollain lailla elämän meno ja rytmi saattoi palata jopa 50 vuotta taaksepäin, jonnekin 1970-luvulle. Elämä oli lähes puolitoista vuotta kotosalla, menot olivat perheretkiä luonnossa, juuri kukaan ei matkustanut lentäen.

 

Nyt kun rajoituksia poistetaan ja yritetään palata vähitellen entiseen, se ei olekaan aivan helppoa. Hiukkasen hirvittää tavata ihmismassoja ja luopua maskista. Meitä on varoiteltu niin kovin paljon, että varoituksen sanat kaikuvat korvissa ja paluu normaaliin tuntuu pitävän tehdä vähitellen ja varoen.

 

Viikko sitten piipahdin rokotettuna ja maski naamalla pääkaupungissa ja se tuntui kyllä ihan entisen ajan Keski-Euroopan matkalta. Hyvänen aika sentään! Tapasin vallan livenä kolme eri puolilla Suomea asuvaa ystävääni. Olimme kokoontuneet yhteen pitkästä aikaa. Yövyimme hotellissa, söimme ravintolassa ja kävimmepä vielä kahvilassakin! Helsingin ihmisvilinässä näin niin paljon ihmisiä, etten kai koko tautiaikana. Kävelykadulla liikkuvia ihmisiä viihdytti katusoittaja – aivan kuin Krakovassa tai missä tahansa eurooppalaisessa kaupungissa. Kahvilan valkoista pianoa soitteli ihka oikea pianisti ja saimme siemailla teetä ja kahvia herraskaisesti musiikin tahtiin. Ja entä sitten teatterikokemus! Kahteen vuoteen ei ole ollut mahdollisuutta päästä nauttimaan teatterista ja vahinkoa otettiin nyt takaisin kerrassaan Aleksanterin teatterin musikaalin merkeissä. Johan tämmöisestä poikkeuspäivästä oli maalaismummo niin ylikierroksilla, että hyvä kun malttoi yöksi nukkumaan rauhoittua!

 

Miksi suotta matkata maailmalle – maailma on täällä!

Datsan syyskuulumiset

 

Kesäkausi 2021 on paketoitu ja Datša laitettu talvilepoon. Pumppu on nostettu lammesta ja tuotu kotiin lämpimään talvisäilöön, pihakalut pakattu saunakamariin, seuraavaa talvea odottavat polttopuut peitelty vesivanerilevyillä ja pressuilla. Tuvan uunin pelti on jätetty hiukan auki, jotta ilma kiertää.

 

Tänä hervottoman helteisenä ja puoliskon osalta myös turkasen kiireisenä kesänä ei Datšalla paljon rakenneltu. Pikkuruiselle valmiina hankitulle ja paikalle kokonaisena tuodulle aittamökille tekaistiin pilariperustus ja sekin oli helteessä tuskan takana. Lyhyillä viikonloppukäynneillä keskityttiin lähinnä nauttimaan edellisen kesän aikaansaannoksista, tuvan prinsessaportaista ja saunan suuresta terassista. Tuvan portaiden aamukahvitasanteella istuskeltiin monesti paitsi kahvilla, myös ruokailemassa tai ihan vain maisemaa katselemassa. Saunan terassilla järjestettiin pieneksi perinteeksi muodostuneet juhannuskestit. Saimmehan jo kolmatta kertaa peräkkäin kutsua sukua kylään juhannusaattona kello 13.

 

Tänä vuonna marjastus ja sienestys jäivät edelliskesää huomattavasti pienempään rooliin. Kuivuus verotti vadelmasaalista, mutta onneksi pakastimessa on vielä jäljellä aika monta rasiaa edellisen ennätyskesän 22 vadelmalitrasta. Kantarelleja saatiin vain aivan alimmasta sieniesiintymästä lammen rannalta, rinteessä ei kantarelli hellekesänä viihtynyt.

 

Polttopuusouvia oli aivan naurettavan vähän. Vasta viho viiimeisellä reissulla klipsuttelin yhden kelomännyn klapikoneella pilkkeiksi. Se ei toki haittaa, sillä talven yli peiteltäväksi jäi vielä 11 kuution vetoista klapisäkkiä, joten seuraavankin talven lämpö Rapakiven torpassa Tesjoella on jo turvattu.

 

Kuluneesta kesästä jäi erilaisia muistoja. Lapsenlapsityttöset olivat matkassamme muutaman kerran ja saimme käynnistettyä oman mökkiluontokirjan teon. Projekti jäi hieman vaiheeseen, sillä kasvisto on yhä  prässissä mummon päiväkirjan välissä uunin pankolla. Siitä sopii jatkaa heti ensi keväänä. Aivan erityinen ilo oli sekin, että saimme viimeisellä mökiltäpaluureissullamme tuoda klapisäkillisen keskimmäisen takkapuiksi. Kuulemma tämä lokakuun alussa annettu joululahja lämmitti ihan siinä missä villasukatkin.