Mistä tietää olevansa mummo

 

Olen tunnistanut itsessäni jo monta merkkiä, jotka liittyvät minusta selvästi mummouteen ja joista aiemmin olin ajatellut tyyliin ”pois se minusta!”

 

Ensimmäinen ja todella suuri ja huolestuttava mummouden merkki on sekainen jääkaappi. Jääkaappi sekaantuu ensinnäkin siitä, etteivät tavarat kierrä enää siihen tahtiin kuin ”nuorisokotiaikoina”. Silloin, kun kaikki omat ja vaihteleva määrä seuralaisia pyörähteli huushollissa ja jääkaapin liepeillä, tavaran kierto oli ripeää, eikä kaapin perille päässyt unohtumaan edes yhtä paprikaa saati avattua ja puolilleen unohtunutta litran jugurttia tai kokonaista kahden kilon porkkanapussia. Ehkä mukana on myös annos mummomaista säästeliäisyyttä. Sitä, jossa ruokaa ei vaan kerta kaikkiaan heitetä roskiin, vaan mieluummin sitä odotutetaan jääkaapissa ajatellen: ”vielä minä tuonkin johonkin pataruokaan taikka leivonnaiseen upotan.” Sekalaisuutta aiheuttaa sekin, että kahta huushollia hallinnoidessa ei aina ole aivan kirkkaana se, kummasta jääkaapista ketsuppi olikaan loppu – kotoa, vaiko Datšalta? Sitten ollaankin äkkiä ja helposti tilanteessa, että mökillä pienehköä jääkaappia täyttää kolme ketsuppipulloa ja kotona ei löydy mitään punaista pastakastikkeen väriksi.

 

Toinen jossain määrin huolestuttava oire on tavaroiden hukkaaminen. Onneksi toistaiseksi on hukkunut vain pieniä ja edullisia asioita - tyyliin kermaviilikastikkeeseen tarvittava dippijauhepussi ja muutama krassinsiemenpussi. Ylimääräisen kauppareissun aiheutti kumpikin välttämättömyydessään kuitenkin. Tänään hävisi jo kooltaan selkeästi suurempi esine. Olin mielestäni aivan varmasti ostanut hellejuomaksi tuoremehua. Varmuudeksi vieläpä kahdesta kaupasta samalla kauppareissulla. Toista purkkia ei vain löytynyt, kun olisin sitä kannuun kaatanut. Hyvän tovin tuijottelin, kunnes oranssi purkki vihdoin osui silmääni. Siinähän se nökötti jääkaapin hyllyllä aivan silmän tasalla. Ehkäpä minun pitää leikkiä itseni kanssa avaimenkätkemisleikkiä ja etsiä muitakin kadonneita ”perhosen korkeudelta”.

 

Luojan kiitos, minulla ei onneksi ole taipumusta luulotteluun saati varsinaista hypokondriaa! Jokuhan saattaisi jo epäillä näköpuutoksia ja olla kovin huolissaan.

Mäeltä näkyy toinen mäki

 

 

Ystävä toi minulle metsämansikka-amppelin ja ajatus kulki heti lapsuuden kotikylälle.

 

Olen kotoisin pohjoiskarjalaisesta maitotalouskylästä. Siellä oli yhden pienehkön peltoaukean ympärillä kuusi taloa. Jokaisessa talossa pidettiin karjaa, ja lypsäviä oli jokaisen talon navetassa parisenkymmentä. Tiedän nykyään laskettavan, että ollakseen kannattavaa, tulisi yhden talon navetassa ammua likimain tuo 120 nautaa. Viisikymmentä vuotta sitten tuo lehmämäärä turvasi kuudelle perheelle ihan keskivertohyvän elämän.

 

Koska jokaisessa talossa oltiin samalla asialla, elettiin taloissa samaan tahtiin ja naapureiden touhuja myös seurattiin aika tarkkaan. Jokaisen talon ikkunoista näki toisten valot. Talviseen aikaan saatettiin ihmetellä, jos valot naapurin navetan ikkunoihin syttyivätkin aamulla kovin myöhään. Aamulypsyn jälkeen oli syytä tarkistaa puhelimitse, mikä naapurissa viivästytti – ”ettei vaan oltu sairastuttu!?” Kesällä pidettiin pienimuotoista kisaa siitä, kenen lehmät ennättivät aamulypsyltä ensimmäisinä päivälaitumelle aterioimaan.

 

Naapuriseuranta ei ollut luonteeltaan ahdistavaa taikka pahanilkistä. Päinvastoin! Elämä oli yhteisöllistä ja naapureista pidettiin huolta. Samassa veneessä oltiin, vaikka ei aivan järven rannassa asuttukaan.

 

Kun naapuritalon karjatouhut olivat noin tarkassa tarkkailussa, olivat tietysti lapsetkin. Ei kai siellä kukaan kuvitellut voivansa tehdä mitään salaa!? Jos eivät omien vanhempien silmät, niin naapurin aikuisten silmät olisivat touhun varmasti rekisteröineet. Vaan eipä ollut tarvettakaan tyhmäillä mitään salassa nurkan takana. Elettiinhän aidosti tilanteessa, jossa ”koko kylä kasvatti”. Paitsi vanhemmilla ja isovanhemmilla, oli myös naapureilla oikeus puuttua lasten touhuihin.

 

Jokaisessa talossa neuvottiin omat lapset työntekoon. Yhdestä koulittiin tilalle jatkajaa ja muut koulutettiin muihin töihin. Muistan, että ensimmäinen tienestini oli kesäinen lehmien juomaveden laskeminen letkulla laitumella olevaan juoma-altaaseen. Siitä maksettiin ”vastikkeellista viikkorahaa” ja jollen aivan väärin muista summa oli viikkotasolla markan luokkaa.

 

Kuten arvata saattaa, minun lapsuuden kesinäni paistoi aina aurinko ja maistui metsämansikka.

Lippalakki

 

Minä en ole hattuihmisiä. Hatut eivät vain kerta kaikkiaan pue minua. Eivät siis minkäänlaiset hatut. Kaikki litistävät hiukset, eivätkä ne ainakaan somista pyöreää naamaani ja isokokoista päätäni. Ja uskokaa pois, olen kokeillut.

 

Villapipot pyrkivät aina nousemaan kummallisesti korvien yläpuolelle kekottamaan ja niitä saa olla päätöikseen kiskomassa alemmas, korvien suojaksi. Aivan sama, millainen pipomalli on kyseessä – sileä neule, joustin taikka palmikko – lopputulema on sama. Kotineulottu ja teollinen pipo käyttäytyy aivan samalla lailla.  Siksi olen aina talvisinkin paljaspäin ja välttelen hiuksia litistäviä ja sähköistäviä myssyjä.

 

Viime kesänä ostin kesäisen isolierisen lastuhatun. Kokeilin sitä muutaman kerran. Sittemmin se on kerännyt pölyä auton takaikkunalla ja kieltämättä ollut hieman hankala näköeste peruuttaessa. Mutta ei se oikein päähänkään asetu. Punottu leiri heittää lukiessa kummallisia reikäisiä varjoja kirjan lehdelle ja tuntuu takertuvan kiinni ovenpieliin ja eritoten oksistoihin ulkohommissa ja mökillä.

 

Taas ostin hatun lauantairetkelläni kotikaupungissa turistia leikkiessä. Tällä kertaa sijoitin auringonkeltaiseen lippalakkiin. Venytin säätövarat äärimmilleen ja sain lätsän sopimaan päähäni. Ostin lippiksen suurin toivein juhannushatukseni. Tarkoitukseni on nimittäin lillua juhannuspäivänä lammen keskellä kumiveneessä lukemassa jotain kevyttä kesärompsua. Kukaties lähimatkailen lukien Gotlantiin muurien sisäpuolelle sijoittuvaa dekkaria tai sitten lähden kirjan siivittämänä ihan kaukomatkalle Kreikan saarille.

 

Kumiveneessä lukiessa tarvitaan joka tapauksessa häikäisysuojaa. Aurinkolasit eivät toimi, sillä niistä saan helposti valkoiset pandasilmät päivettyneeseen naamaani. Sitä paitsi aurinkolasit pitäisi laittaa lukulasien päälle toisiksi laseiksi, sillä lukulasitehoilla olevia aurinkolaseja en omista ja ilman laseja näen tekstit vain mustana muurahaisenpolkuna. Ilman häikäisysuojaa taas rypistelen naamaani siihen malliin, että saan kaksi kolme pystysuoraa vekkiä silmien väliin – klassiset äkäisen akan rypyt siis. Sitä en tietenkään tahdo. Sen verran minäkin koetan varjella julkikuvaani, että äkäisen akan mainetta en halua.

Korruptiosta

 

 

Suomi on yksi maailman vähiten korruptoituneista maista. Taidamme edelleen olla mittauksissa kolmen kärjessä. Se on hieno asia!

 

Meillä on ikiajat ollut naapurissa valtio, jossa mikään asia ei hoidu, jollei osaa voidella oikeita henkilöitä suklaarasioilla, prosenttijuomilla taikka selvällä rahalla. Ehkä meillä on katseltu sitä meininkiä ja ymmärretty, ettei demokraattisessa valtiossa, jossa tähdätään kaikkien yhdenvertaiseen kohteluun, voi toimia noin.

 

Meillä on tarkat säädökset siitä, ettei esimerkiksi kunnallisissa luottamustoimissa voi toimia sellaisella hallinnon alalla, jossa olisi päättämässä omista asioistaan. Niin muodoin ei opetäti voi istua sivistys- ja kouluasioista päättävässä lautakunnassa, jos työskentelee asuinkunnassaan. Toisinaan tuntuu, että hyvä olisi lautakuntiin saada alan asiantuntemusta, mutta oman edun tavoittelun estäminen on nähty vieläkin tärkeämmäksi asiaksi. Ihan hyvä niin.

 

Onneksi meillä ollaan tarkkoja yhteiskunnan joka tasolla. Vaikka maailmalla ihmetellään Suomessa nousseen kohun mittakaavaa Marinin aamiaiskohun ja Yli-Viikarin meikkausopastuksen ja johtamistaitojen coachingin tiimoilta, kohu on aiheellinen. Jos näiden ei-mihinkään-perustuvien käytäntöjen annettaisiin jatkua ja muodostua maan tavaksi, oltaisiin näistä muka-virkaan-kuuluvista oikeuksista kohta aivan pääsemättömissä.

 

Jokaisellahan on vuorokaudessa sama 24 tuntia. Jokainen tekee tärkeää työtä. Jokaisella on tarve arjen apuun. Miksi muut joutuvat ostaman avun ja tuen omalla rahalla ja isopalkkaiselle se kuuluisi palkan lisänä? Millä lailla meikkauskoulutus liittyy valtion talouden tarkastajan työtehtäviin?  Ei meille muillekaan ”arkisille naisille” makseta työpaikan puolesta moista opastusta. Jos johtaja tarvitsee kallista opastusta johtamistaitoihin, eikö sekin ole omasta pussista maksettavaa täydennyskoulutusta?

 

On tärkeä jatkaa yhteiskunnan jokaisella tasolla Suomen linjalla asioiden läpinäkyvyyden ja avoimuuden puolesta.