Ihmisillekin on tarjolla varaosia

 

Lukioaikaan pelattiin yhden kerran liikuntatunnilla ringetteä. Sillä ainoalla ringettetunnilla kaaduin pahasti  sotkeuduttuani luistimiini. En ehtinyt saada käsiä eteen, vaan mätkähdin jäähän suoraan leuka edellä. Leukaan tuli iso haava ja ristipurennassa olleet hampaat iskeytyivät kunnolla yhteen. Yksi hampaista särkyi niin pahasti, että sen tilalle rakennettiin yhteen juureen tukeutuen uusi hammas. Hampaan rakennusmateriaalina käytettiin kultaa ja posliinia. Hyvin on tämä rakennehammas pelannut jo täydet 40 vuotta. Monen monta langan katkaisua on voinut tehdä ilman työkaluja, kultahammasta apuna käyttäen. Hyvän varaosan sain!

 

Muutama vuosi sitten sai puolisko ensimmäisen varaosansa, sydämen tahdistimen. Tahdistimen ”nauhaa” puretaan silloin tällöin ja sieltä saadun tiedon mukaan tarpeeseen on patteri. Aina tuolloin tällöin saa iskeä laiskalle sydämelle tahtia.

 

Minun oikea polveni on mennyt huonoon kuntoon. Pitkään luulin kipuilua pehmytkudosreuman aiheuttamaksi. Ihmettelin, miten se aina jäytää samassa paikassa, kun taudin luonteeseen kuuluu, että kipupaikka vaihtelee. Vuosi sitten joulun aikaan kuvailin, että polveni toimii ratasvälitteisesti ja jää välillä aina johonkin ”rattaan hampaaseen” jumiin. Tutuksi on tullut sellainenkin tuntemus, että polven ympärillä on leca-harkko, se sellainen neliskanttinen, jossa on keskellä isompi reikä. Jalka on raskas, eikä se tottele käskyjä samalla lailla kuin vasen. Oikea ei esimerkiksi nouse rapuissa samalla työllä kuin vasen. Sen vuoksi olen kompuroinut portaissa useamman kerran. Oikean jalan nousu jää vajaaksi ja varvas tarttuu rapun reunaan.

 

Liki vuoden verran on asia edennyt hoitokuvioissa. Olen käynyt röntgenissä Kotkassa ja magneettikuvassa Keravalla. Nyt pääsin viimein tapaamaan ortopedin Kotkassa. Ja toden totta, uutta varaosaa on luvassa viimeistään vuoden päästä. Kuulemma en pääse jatkossa syväkyykkyyn, enkä voi olla polvillani, eikä polvi ole oman väärti. Nuo eivät minua kauhistuttaneet, sillä lääkäri lupasi, että tekopolvellakin pääsen mustikkaan ja sieneen. Ne ovat asioita, jotka ovat minulle tärkeitä. Kun metsämaastossa liikkumisen luvattiin tekonivelen myötä mahdollistuvan, asetuin oitis jonon jatkoksi.

Itikka, koppakuoriainen, heinäsirkka ja kanan luut

 

Mitä yhteistä on otsikon sanoilla?  Äkkiä ajatellen ei oikeastaan yhtään mitään.  Kolme ensimmäistä kuuluu minun ajattelussani eliöluokkaan “ötökät” ja viimeinen taas on aivan eri muodossa – eihän se ole edes kokonainen kana, vaan pelkät kanan luut. 

Antakaas, kun selitän.  Kaikkihan nämä ovat syötävää.  Omalla tavallaan.  Jokainen on varmasti joskus, vaikka pyöräillessä, saanut suuhunsa itikan ja tullut nielaisseeksi sen.  Jokaisella on tieto, ettei siihen kuole, vaikkei se nyt ihmisruokaa perinteisessä mielessä olekaan - pikemminkin linnun evästä.  Puolisko kertoi, että on mopopoikana haukkonut kitusiinsa itikkaa isomman koppakuoriaisen, eikä saanut allergista reaktiota siitäkään.  Selvästi oli kuitenkin erikoisempi eines, kun on jäänyt vuosikymmeniksi mieleen.

 

Nuo kokemukset lienevät olleen mielessä niillä ruokavallankumouksen tekijöillä, jotka keksivät käydä jalostamaan heinäsirkkoja ihmisten ruoaksi ja proteiinin lähteeksi.  Moni innostui lähtemään tuottajaksi buumiin mukaan, mutta kaikki eivät onnistuneet.  Sen verran hidasta oli ihmisten pään kääntäminen.  Meitä on paljon, joille ruoka on muutakin kuin proteiinia, rasvoja ja hiilihydraatteja.  Ruoka on mielihyvää, silmänruokaa, makunautintoa ja tuoksujen sinfoniaa.  Siksi ei olekaan ollenkaan sama, mitä sitä suuhunsa laittaa.

 

Reilua oli kuitenkin kertoa heinäsirkoista, eikä naamioida proteiinin lähdettä jonkin koodin taakse. Ei meitä saa hämätä luulemaan ruokaa joksikin muuksi mitä se on. Näin minusta ollaan tekemässä taannoin tv:ssä esitellyssä ruokainnovaatiossa.  Siinä kotkalainen firma on keksinyt, kuinka kanan luita pystytään jauhamaan niin, että niitä kyetään käyttämään ruoaksi kananugettien tapaan. Idea voi olla tarpeellinen ja hyödykäs keksintö, mutta minulta se vei viimeisenkin kiinnostuksen teollisiin nugetteihin.

Haluan syödä aitoja asioita. Haluan syödä kauniita, maistuvia ja hyvälle tuoksuvia asioita.  En ole vielä eläessäni osallistunut mielenosoitukseen, mutta aidon, hyvän ja kotimaisen ruoan puolesta olen valmis, vaikka marssille eduskuntatalon eteen.  Ehkä alankin jo laatia iskulauseita.  Miten olisi vaikkapa: “Ihmisruokaa kiitos!” “Ei luita ja rustoja!” “Tuoksua, makua, aitoutta!”

 

Ikä ja muita suhteellisia asioita

 

 

En ole koskaan ollut niin aikuinen, kuin mennessäni naimisiin. Ikää oli silloin täydet 20 vuotta. Talon rakentaminen oli käynnistymässä ja opinnot olivat hyvällä menolla. Esikoisen syntyessä olin 22. Kolmen kympin kohdassa podin jo ikäkriisiä ja luulin olevani puolimatkassa elämääni. Höpötin asiasta niin paljon, että työkaverit lähtivät leikkiin mukaan ja hankkivat minulle ryppyvoidetta. Iltatähti syntyi ollessani 31. Tätä nykyä ensisynnyttäjien keski-ikä on kuulemma 30 v ja kaikkien synnyttäjien keski-ikä 30,6 v. Nyt kun ikää alkaa olla vähää vaille 60, enkä koe olevani elämän ehtoossa, pystyn hymähtelemään nuorelle itselleni. Kovin on suhteellista tuo ikä. Ikäkriisi tuli podettua onneksi nuorena, sittemmin ei ole tarvinnut kriiseillä.

 

Rikkaus ja köyhyys on sekin kovin suhteellista. Olen seurannut töllöttimestä Suomi-versiota Rikkaista ja rahattomista. Ohjelmassa vauras perhe ja vähävarainen perhe vaihtavat kukkaroita ja asuntoja viikon ajaksi. Joka jaksossa vauras pari hoksaa jotain oleellista pienemmällä budjetilla toimeen tulemisesta. Kovin on suhteellista tuo varakkuus. Hassulta tuntuisi, jos jokaisesta esineestä pitäisi puhua sen ostoarvon mukaan ja käyttää hintaa adjektiivin tapaan kuvailevana sanana; ”15000 euron ulkoporeallas ja juuri uusimamme 10000 euron moottorisänky”. Meillä kuvaillaan pikemminkin ostopaikan mukaan ja hankintapaikaksi kelpaa hyvin usein Fb-palsta.

 

Vaurauden ja vähävaraisuuden suhteellisuutta kuvaa minusta mainiosti tämäkin: Lapset olivat keskustelleet varakkuudesta. Lasten tapaan tietenkin vertaillen kotiolojaan. Yksi ipana oli osannut päättää keskustelun jokseenkin tyhjentävästi: ”Ei meillä olla vähävaraisia – meillä on ruokaakin kolmessa pakkasessa!” Siinähän saivat epäilijät jauhot suuhunsa.

 

Kielikin muuten muuttuu. Sanojen merkitys on sidoksissa aikaan, jolloin sanaa on käytetty. Jokin ilmaisu saattaa myöhemmin saada ikävän kaiun ja koetaan tarpeelliseksi vaihtaa nimikettä. Tästä löytyy paljon esimerkkejä oman työni sanastosta. Yhtä lailla esimerkiksi kelpaa sanan ”köyhä” muuttuminen vähemmän leimaavaksi ”vähävaraiseksi”. Mummolassa tehtiin kerran köyhiä ritareita. Kotiin mentyään oli yksi lapsista toimittanut: ”Miksei meillä ole tehty niitä vähävaraisia?”

Vuosikertakinkku ja muuta arjen tilannekomiikkaa

 

 

Vajaa kaksi vuotta sitten olin tullut ostaneeksi pikkukinkun joulun jälkeen alesta. Ajatus oli, että paistamme kinkun pääsiäiseksi. Pääsiäinen tuli, ja teki mieli kanaa ja lohta - kinkku jäi. Seuraavalle joululle kinkku oli aivan liian pieni, mutta mikäs sillä nyt muka olisi köllötellessä syväjäädytettynä arkkupakkasen pohjalla. Nyt syksyn lopulla iski idealla: "Kutsutaan perhettä syömään ja paistetaan se kinkku!" ”Sehän on jo vuosikertakinkku”, tuumasi puolisko. Tämä sana jää meillä takuulla elämään, sillä vuosikerta 2020 oli hyvää.

 

Muutamat muutkin hyvät naurut saatiin samalla viikolla.

 

Lähdin tomerana talvirenkaita vaihdattamaan. Latasin iltahämärissä rengasvarastosta kyytiini neljä VW-pölykapselilla varustettua talvirengasta; en ottanut pakettiautokokoisia, enkä Toyota-merkkiin kuuluvia. Huoltsikalla huomattiin, että kovin ovat renkaat huonossa kunnossa ja viisaampaa olisi laittaa alle aivan uudet renkaat. Tokihan lastenlastenkin turvallisuutta miettivä neljän lapsen mummo ymmärtää jättää vanteet odottamaan uusia nastarenkaita. Seuraavalla viikolla oli uusi yritys. Vaan ei… Nyt hoksattiin, etteivät nämä vanteet asetu tämän ”kansanauton” alle – olisivatko sittenkin siihen vanhempaan kuuluvat? No, tokihan ne talvirenkaat tarvitaan harmaaseenkin ajokkiin. Ei muuta kuin suunta kotiin ja rengasvarastoon. Kylläpä vain – olihan siellä vielä kolme VW-pölykapselilla olevaa vannetta nastarenkaineen. Kas se neljäshän onkin takapaksissa välipohjan alla vararenkaan virkaa toimittamassa.  Toivottavasti kolmas reissu jo toden sanoo!

 

Ja annas olla, hupi ei loppunut tähän!

 

Eräänä aamuna hörppäsin työmaalla aamuteetä ja kummastelin, mitä kovaa suussa pyörii!? Suurin osa takahampaasta oli lohjennut irti ja hölskyi suussa teen mukana. Soitto hammashoitolaan huojensi mieltä – akuuttiaika järjestyi jo samalle iltapäivälle! Ilomielin järjestelin iltapäivän uusiksi – onhan puhe- ja purukalusto kumminkin varsin tärkeä. Taitava hammaslääkäri muotoili puolessa tunnissa täysin pätevän ”rakennehampaan” ja taas kärsii juoda teetä ja puraista leipää.

 

”Ei kahta kolmannetta”, sanoi vanha kansa. Vieläköhän tälle viikolle osuu kommelluksia? Jos osuu, niin koetan jaksaa suhtautua huumorilla.