Taikauskosta

Me suomalaiset emme pidä itseämme taikauskoisina vaan luulemme olevamme varsin rationaalisia. Vanhat – vieläkin voimissaan olevat – sanontamme puhuvat ihan toista.

”Vahinko ei tule kello kaulassa.” Toisaalta, mikä vahinko se olisikaan, jos sen ennalta tietäisi!? Eipä varoitellut tulemisestaan se vahinko, kun puoliskon silmälasit hukkuivat paidankauluksesta lentokentällä viimeisiä nestepakkauksia ruumaan menevään laukkuun siirrellessä. Ei niitä ollut nähnyt siivooja, eivätkä ne löytäneet koskaan tietään löytötavaratoimistoon. Ei auttanut muu kuin ostaa perillä kohteessa markettilasit, että näki syödä ja toimia. Ei tullut ennakkovaroitusta silloinkaan, kun työpaikan parkkipaikalla keräsin tavaroita käsiini ja pudotin huomaamattani kännykän maahan. Kun sitten hoksasin puhelimen puuttuvan ja lähdin etsimään, oli joku jo ehtinyt astua lasin rikki. Ehkä minä itse, ehkä joku muu. Itseäni epäilen, sillä sen verran reilulla askeleella oli tallattu, että lasiin tulleesta reiästä näkyi jo muistikortti. Pakkohan se oli siinä kohti ymmärtää, että Windows-puhelinten aika on ohi ja Androidiin on siirryttävä.

”Vaan ei kahta kolmannetta!” Johan sitä alkaa kahden vahingon jälkeen tarkkailla tapahtumia toisella silmällä ja odottaa sitä kolmatta vahinkoa. Eipä tarvinnut viikkoa enempää odotellakaan, kun syyslomareissun ensimmäisenä aamuna hotellihuoneessa herätessä huomasimme, että läppäritietokoneen näyttö on pimennyt. Ei auttanut uudelleenkäynnistys eikä muu heruttelu. Pimeä, mikä pimeä! Harmillista. Yhteydenotto vakuutusyhtiöön helpotti harmitusta vain pikkiriikkisen jatietokoneliikkeeseen oli suunnattava.

Puolisko on aito positivisti – hänhän on vallan yltiöpositiivinen. Minä olen hänen rinnallaan 35 vuoden koulutusohjelmassa positiiviseksi oppinut. Silti aina tuolloin tällöin kiperämmissä kohdissa minusta paljastuu se aito karva ja kodin perintö. ”Kohti uusia tappioita!” tokaisin vähemmän positiivisesti, kun lähdimme ensimmäisestä majapaikastamme eteenpäin.

Vuorokautta myöhemmin posahti autostamme takarengas. Pahimmoikseen keskellä Via Baltican moottoritieosuutta, josta ei kaiteen ja meluaidan vuoksi voinut tien sivuunkaan kurvata. Niinpä olimme pakotetut ajamaan reunakaistaa hissukseen kolmella pyörällä ja yhdellä vanteella, kunnes pääsimme ramppiin ja linja-autopysäkille renkaanvaihtoon.

Puolisko mokoma muisti vielä edellisen aamun tokaisuni ja tuumasi, että tässä se uusi tappio nyt tuli. Voi mikä pahan ilman lintu tunsinkaan olevani! Aiheutinko manauksellani rengasrikon!? Vähintä, mitä voin hyvitykseksit tehdä, oli hanslankaroida vararenkaan paikoilleen laitossa. Sen verran taikauskoinen olen, että päätin taas kipin kapin korjata asennettani myönteisempään suuntaan.

Datša

Joskus tulikin voi kyteä pitkään ja roihahtaa kunnon liekkiin vasta saatuaan sopivan kipinän. Juuri näin kävi meidän mökkiasiassamme.  Olimme haaveilleet mökistä - itseltämme ja toisiltamme salaa - jo vuosia. Olimme puhuneet toinen toisellemme järkeä aina, kun mökkikuume meinasi roihahtaa ilmiliekkeihin. Muistutimme toisillemme, miten huoletonta on vuokramökillä käynti ja miten monta askaretta, ja suoranaista murhettakin, omasta mökistä väistämättä koituisi.  Kaikesta tästä järkipuheesta huolimatta, seurailimme koko kuluneen kesän ajan kotiseutumme kesämökkitarjontaa. Aika monta kertaa jo innostuimme ja aloimme laatia suunnitelmia. Tulimme kuitenkin nopeasti järkiimme saarimökin suhteen. Miten sinne mummo yksinään menisi!?  Pehmeäpohjainen tiettömän taipaleen takana oleva joenrantatonttikaan ei lopulta ollut meitä varten. Kyllä autotie perille on ykkösasia! Eikä pitkän päälle houkuttanut sekään laho mökki, josta ei ollut yhtään sisäkuvaa. Luvassa olisi ensin purkutöitä ja sitten rakentamista – pari-kolme kesää asuntovaunussa vai!?

Eräänä syyskuun lopun lauantaiaamuna aamuteellä tabletilla surffaillessa osui silmiini juuri passeli mökki kotipuolesta. Mökki on lähellä kuutostietä ja mökille asti on kova, kantava tie. Mökki ei tosiaankaan ole uusi, eikä siitä voi käyttää mairittelevia sanoja, kuten ”huvila” taikka ”hirsilinna”. Mökki on ollut valmis jo viimeiset 68 vuotta, ja siinä on puuhaa ja tehtävää. Se on yksinkertainen, vanha ja sympaattinen ”mummonmökki” varustettuna suloisella lasikuistilla. Ei se ole puoliskon kotijärven – ”The Pyhäjärven”- rannassa, vaan pikkuruisen tumman metsälammen laidassa. Vesi on kumminkin tutkittu ja uintikelpoiseksi todettu. Yhtä lailla märkää se on vesi meressä, järvessä, lammessa ja joessakin! Vaikkei mökillä ole kasvimaata kaalinpäiden kasvatukseen eikä liioin mehiläispönttöjä hunajantuotantoon, toteamme, että parhaiten mökkiä kuvaava sana on ”Datša”.

Meillä ei ole milloinkaan käytetty aikaa tuumailuun, aprikointiin, eikä aikailuun. Eipä siis nytkään. Lauantain löydöstä soitettiin heti maanantaiaamuna kiinteistönvälittäjälle. Seuraava kontakti oli loogisesti yhteys pankkiin. Jo pelkkien myyntikuvien perusteella tehtiin tarjous. Myyjä hyväksyi tarjouksemme vielä saman päivän aikana. Viikonloppuun päästyä suhautettiin paikan päälle mökkiä katsomaan. Viiden päivän päästä katselmuksesta tehtiin uusi reissu Itä-Suomeen ja sillä reissulla vahvistettiin kaupat Datšasta.

Suunnitelmat Datšan kohentamiseksi ovat jo pitkällä. Ympäristön raikkoamista ja itse Datšan maalausta on luvassa jonkin verran, ennen kuin koittavat ne lokoisat päivät, jolloin mummo lukee rompsua kumiveneessä lammella kelluen. Ensi syksyn kantarelliaikaan tultaessa mummolla varmaan on kuitenkin polttopuut tehtynä myös Rapakiven torpan lämmitystä varten. Nyt meillä on hyvä mieli mahdollisuudesta palata - edes kesiksi  - ”kotiseudulle Pohjois-Karjalaan”,  eikä se farkkujen verkkarihousuun vaihtaminenkaan kuulosta ollenkaan pahalta.