Sähkön säästämisestä

 

Suomen ”katajaista kansaa” opetetaan nyt säästämään sähköä. Luulen, että tuo ”katajaisuus” tarkoittaa sitkeyttä, tuskin kovakorvaisuutta. Siitä huolimatta aivopesu on sitä luokkaa kuin oletettaisiin, ettei oppi meinaa millään mennä perille.  Uutisia ja sanomalehtiä seuraava aikuinen on kyllä infon saanut ja sisäistänyt. Kaikkiin asioihin tuntuu nyt liittyvän sähkön säästämisen näkökulma.

 

Mitenköhän paljon vanha arkkupakastin keittiön nurkassa vie sähköä? Kannattaako joulun jälkeen alesta ostettua kinkkua enää säilöä kylmässä? Moneltako kinkun voi laittaa lauantai-iltana uuniin? Onnistuisikohan paistaminen kuitenkin takassa, vai pitääkö kypsyminen varmistaa sähköuunia käyttämällä? Voiko uuni olla päällä samaan aikaan kuin sähkösauna? Kuormitammeko verkkoa liiaksi? Oliko päivä tuulinen, saatiinko meillä Suomessa edullista tuulivoimavirtaa? Mitenköhän saunan kuivatus? Voiko pesuhuoneen ikkunan raväyttää auki ja kuivattaa pesutilat sitä kautta? Paljonkohan tuo toimintamalli haukkaa lämpöenergiaa? Pitäisikö sittenkin tarttua rättiin ja kuivauslastaan? Jos en kuivaa märkätiloja, aiheutanko torppaan kosteusvaurion?

 

Voi sentään! Sähköopetus on ollut niin voimallista, että meinaa vallan unohtua, että Rapakiven torppa nauttii vielä hetken kiinteähintaisesta sähkösopimuksesta ja sähkölasku on sitä kautta hallittavissa. Toisaalta, omaa sähkönkäyttöänsä on jokaisen nyt syytä tarkastella ja oppia samalla uusia taloudellisempia tapoja.

 

Sähköuuniin kannattaa lykätä samaan lämpimään useampikin potti. Jos uunissa on kiertoilmatoiminto, sen käyttöä kannattaa varmasti opetella. Lattialämmityksissä kannattaa kuulemma luopua ”mukavuuslisästä” ja lämmittää vain sen verran, että laattalattia ei hyödä kylmää. Jos kaikkia huoneita ei käytetä, voivat vähemmällä käytöllä olevat – vaikkapa vierashuoneet – olla viileämpiä. Pyykkikoneen kanssa kikkaillessa, kannattaa muistaa ohje täysien koneellisten pesemisestä. Varaavan takan ollessa pääasiallinen lämmönlähde ei Rapakivessä onnistuta noudattamaan valtioneuvoston yleisohjetta lämpötilan laskemisesta asteella. Illalla uunin lämmittyä, meillä saatetaan herrastella 23 asteen lämmössä ja seuraavana iltapäivänä töistä tullessa lämpö on laskenut monella asteella.

 

Voimia sähkönsäästötalkoisiin!

Haaveita vain

 

Iskelmissä laulellaan ”haaveita, haaveita vain…”. Sama, vähän vähättelevä sävy on myös haave-sanan synonyymeissä. Kuulostavathan pilvilinnat ja tuulentuvat mahdottomilta rakentaa taikka toivottomilta toteuttaa. Unelmointi tulkitaan sekin monesti kielteiseksi toiminnaksi, reaalimaailmassa pitäisi olla ja pysytellä.

 

Minäpä olen sitä mieltä, että haaveilu se vasta onkin tärkeää ja terveellistä puuhaa. Haaveilu on eteenpäin suuntaavaa toimintaa. Silloin on näkymä tulevaisuuteen ja ajatus eteenpäin menosta. Turha menneitä on surra ja harmitella. Se katkeroittaa ja mustuttaa mielen, eikä tuo mitään hyvää. Haaveillessa irtoaa tästä hetkestä helposti ja onnistuu suuntaamaan ajatukset matkaan, seuraavaan lomaan, ensi kesään tai vaikka viiden vuoden päähän. Ei haittaa, vaikkeivät kaikki toiveet olisikaan realistisia ja toteuttamiskelpoisia, ne ovat joka tapauksessa ajatuksellisia irtiottoja arjesta ja ne virittävät mieltä hyvään ja toiveikkaaseen suuntaan. Unelmointi on tärkeää mielenterveydelle. Mieli saa kivoja virikkeitä ja elimistöön vapautuu hyvän mielen hormoneja, jotka saavat arjen tuntumaan hivenen kevyemmältä.

 

Ihminen on sitä paitsi siitä jännä kapistus, että se alkaa toimia haaveidensa suuntaan – tiedostamattaankin. Moni on askarrellut haavekarttaa tai aarrekarttaa - millä nimellä milloinkin – ja lähtenyt huomaamattaan tekemään pieniä valintoja, jotka aikanaan mahdollistavat haaveiden toteutumisen. Valinnat voivat olla aivan pieniä, vaikkapa kalenterin pitämistä vapaana siltä varalta, että haave toteutuu.

 

Tai ajatellaanpa vaikka, että henkilö olisi tällä hetkellä sairaana. Paranemista siivittää ja kuntoutumistoimiin motivoi hyvinkin ajatus ensi kesän puuhista terveenä. Tuon haaveen voimalla jaksaa luultavasti syödä  vaivaan määrätyt lääkkeet, punnertaa kuntoutusjumpat ja tehdä muut tarpeelliset, mutta siinä hetkessä ei niin kovin kivat toimet. Meillä suomalaisilla on näin kaamosajan alkaessa kohtalaisen voimakas taipumus mielen mataluuteen. Virittämällä ajatuksen sateisen harmaiden päivien sijasta joulun odotukseen ja valmisteluun ja kohta jo ensi kesän aurinkoisiin päiviin, saatamme onnistua puolihuomaamatta loikkaamaan harmaiden viikkojen ohi.

 

Siispä haaveillaan!

Festarit

 

Minä en käynyt nuoruudessani festareilla. Ei niitä toki yhtä monella paikkakunnalla ollutkaan kuin tänä päivänä, mutta Ruisrock ja Provinssirock oli sentään jo keksitty. Pohjois-Karjalasta ei kuitenkaan olisi päästetty niin pitkiin matkoihin, enkä kuorotyttönä tainnut olla rokkimusiikista kovin kiinnostunutkaan. Kuoro sen sijaan reissasi bussilla niin Suomen Lapissa kuin Keski-Euroopan Wienissä, mutta ne tapahtumat eivät olleet festareita - pikemminkin esiintymis- ja virkistysreissuja.

 

Pian kuoroaikojen jälkeen paukahtivatkin päälle ne klassiset elämän ruuhkavuodet. Rölli, Fröbelin palikat ja Hevisauruskin ehtivät tulla tutuiksi omien lasten kanssa ja heidän kauttaan.

 

Viidenkympin tienoilla huomasin, että festarit ovat edelleen käymättä ja ajattelin, että sellainen aukko ja puute on toki korjattava. Kesäisiä musiikkitapahtumia oli syntynyt sitten nuoruusaikojen niin, ettei ainakaan valinnanvarasta olisi puutetta. Vaan minkäs teet, kun kiinnostavia tapahtumia on paljon!? Porin Jazzin ja Savonlinnan Oopperajuhlien lisäksi kiinnostaisivat ainakin Himoksen Iskelmäfestivaalit ja kenties jopa Seinäjoen Tangomarkkinat. Kultaisen Harmonikan ja raskaamman rockin tapahtumat karsisin kyllä heti ja helposti.

 

Eivät festarit jääneet käymättä pelkästään runsauden pulan ja valinnan vaikeuden vuoksi. Samaan kasaan paukahti myös pandemia ja tarjonnan yht’äkkinen lopahtaminen. Näinä kuluneina vuosina minulle omakohtaisesti on käynyt samoin kuin suomalaisten liikkumiselle yleensäkin - ensin tuli varsinainen liikkumispiikki ja sitten liikkumisen lama. Helpompi on jäädä kotiin ja katsella tapahtumat tv:stä.

 

Kun viikko sitten lähdin tapaamaan kulttuurikavereitani, kysyi tytär, millaista ohjelmaa on tarjolla. Kerroin, että menemme kuuntelemaan Suvi Teräsniskan konserttia. Tytär totesi: ”Siis festarit!” Toden totta, näillä kymmenillä yksi konsertti käy jo festareista – varsinkin, jos Suvi Teräsniska laulaa Yö-yhtyeen lauluja, jolloin ollaankin ikään kuin kahdessa konsertissa yhtä aikaa. Sitä paitsi tässä iässä osaa jo arvostaa hyvää istuinta ja suhteellisen lämmintä ja kuivaa konserttisalia, aamuyöhön asti valvominen ei onnistu. Suvin lavashow valoineen oli kyllä niin hieno, että ihan festarista meni meikämummolle!

 

 

 

 

 

Itäsuomalaisuus on iloinen asia

 

 

Tein mökkireissun junalla. Puolisko oli mennyt mökille jo aiemmin, eikä minun ollut järkeä lähteä sinne toisella autolla. Päädyin junaan.

 

Ostin lipun torstai-iltana. Jo lipunostokohdassa läikähti rinnassa iloisesti, sillä VR:n vastausviestissä luki ”Valmista tuli. Kesälahti odottaa!”

 

Sitten osui silmääni Puruveden Savukalan mainos naamakirjassa. Rohkenin kysäistä, voisiko graavilohi- ja kylmäsavulohisilppua varata – hakisin lauantaina. Laitoin viestin naamakirjan sivulle tuossa seitsemän uutisten aikoihin. Parin minuutin päästä oli viestiketjussa kommentti: ”Varataan siulle!” Ihana palveluasenne ja kotipuolen murre tekivät niin hyvän mielen.

 

Perjantaina työpäivän jälkeen ajelin suorinta tietä Kouvolan asemalle ja parkkeerasin autoni pitkäaikaisparkkiin. Yksityisautoilijana olen junailun suhteen aika lailla vieraalla maaperällä ja olin tyytyväinen, että oikean raiteen löytämiseen ja laiturille asemoitumiseen jäi vartin verran aikaa. Tosin pian huomasin, että Kouvolassa ollaan jo niin itäsuomalaisia, että asemalaiturillakin voi rupatella. Siellä ei oltu ollenkaan niin kuin itäuusmaalaiset bussipysäkillä, siis huppu päässä, luurit korvilla ja kahden metrin turvaväli varmistaen – jo aikaan ennen koronaa. Eräs rouva kertoi ”pojan” olevan menossa ensi kertaa yksin Joensuuhun. En ole aivan varma, ilahtuiko pitkänhuiskea teini siitä, että äiti jakoi tämän tiedon. Pian minäkin sain nuotit, mihin suuntaan suunnistaa, että olen kakkosvaunun oven hollilla.

 

Ja vaunussa sitten! Aivan selvästi oltiin Karjalan radalla ja Joensuun suuntaan menossa. Kanssamatkustajat järjestivät pyytämättä omia pakaasejaan hattuhyllyllä, että Rapakiven mummo sai soviteltua hyllylle ”möyskänsä” patjarullasta ”unikoneeseen”. Vieruskaveriksi istahti samalta asemalta matkaan lähtenyt nainen, joka kaivoi villapuseron neulomuksensa kassista jo ennen lipuntarkistusta. Niinpä otin minäkin esille ruskankeltaisen pipoprojektini. Jo vain meillä oli jutunjuurta. Ihan harmitti, että hän jäi pois jo Lappeenrannassa.

 

Puolisko oli vastassa Kesälahden asemalla. ”Lähtisitkö kanssani järvelle”, oli kysymys puoliskolla ja sitäpä se tahtoo sanoa Maijasen Paven muistomerkkikin samaisella asemalla.

Lapsen ihmeellinen maailma

 

 

Minä olen tosi onnellisessa asemassa sikäli, että olen saanut aina työskennellä lasten kanssa. Meneillään on 35. työvuosi lasten maailmassa. Siinä ohessa olen saanut seurata omien lasten kasvua ja touhua. Viimeiset kahdeksan ja puoli vuotta elämäämme ovat rikastuttaneet myös lapsenlapset, joiden elämässä olemme saaneet olla varsin lähellä. Tapaamme viikoittain ja välillä viikonkin saamme kuvia, videoita ja What’s app -puheluita.

 

Ainoa, mikä harmittaa, on se, etteivät kaikki parhaatkaan jutut tallennu muistin kovalevylle. Jonnekin olisi pitänyt kirjata tarkemmin lystikkäitä kotijuttuja, vaikka kyllä monta sattumusta omien lasten touhuista on pakinoina tullut kerrottuakin. Työlasten edesottamuksiin olen ymmärtänyt suhtautua omia sensitiivisemmin ja jaksanut useinmiten muistaa sen, ettei minulla ole niihin copyrightia. Sama koskee lapsenlapsiakin.

 

Silti voin yleisellä tasolla ihailla lapsen mielen vapautta. Kun kukaan ei ole vielä kertonut, ettei tätä tai tuota saa/ voi/ tohdi tehdä, niin silloin on kaikki mahdollista. Hiekkalaatikon laidalle voi istahtaa onkimaan telttakepillä ja kaverin kannattaa olla hiekkiksen toisella laidalla kattilan kanssa odottamassa soppakaloja. Niin toimii lapsen luova ajattelu ja mielikuvitus – asiat eivät ole vain sitä, miltä ne ensisilmäyksellä näyttävät, ne voi nähdä toisinkin. Silloin munankuoresta voi askarrella kuppituolin nukkekotiin, läpinäkyvistä muovirasioista saa tehtyä kauden kauneimman kausivalosarjan ja vessapaperirulla muotoutuu sairastelupäivän aikana mustekalaksi.

 

Lapsen aivojen notkeudella asioita voi yhdistellä taitavasti. Jos matematiikan kirjassa tehdään rahalaskuja ja vastausviivalle pyydetään tietoa siitä, paljonko ostoksesta saadaan rahaa takaisin, on lapsen ajatus tehnyt jo kauppareissun tutussa kaupassa vanhemman matkassa. Siksi hän osaakin valistaa opea ja luokkatovereita tyyliin: ”eikä vaan rahaa, vaan ostoksesta saadaan myös bonusta!” Eipä ollut aikuinen oppikirjan laatija tuotakaan ottanut huomioon!

 

Jos maailma toimisi niin kuin tämän ajan aikuisten mielestä olisi hyvä ja turvallista, ei kukaan varmasti saisi opetella edes volttia trampoliinilla - ja sehän olisi tylsää. Onnea ovat rohkeat ja luovat lapset. Heissä on tulevaisuus!