Jatkoa edelliseen

 

Yleensä saan sanottua sanottavani yhdessä pakinassa, mutta nyt uhkaa tulla jatkokertomus.

Arjesta minulla on tosiaan sen verran arkinen käsitys, ettei unelmointi tunnu sopivan siihen yhteyteen. Ajattelen suorastaan niin, että malttaako sitä omaan ”kaurapuuroarkeensa” tyytyäkään, jos kovinkin paljon pohtii, millaista se ”unelma-arki” olisi. Siksi siis pidän arjessa tärkeämpinä joustamisen ja sopeutumisen taitoja.

Pidän haaveilua ja unelmointia muissa yhteyksissä hyvinkin tärkeinä asioina. Olenpa haaveilun merkityksestä eräässä aikuisopetusyhteydessä luennoinutkin, ja ohjannut samalla opiskelijoiden unelmakarttatyöskentelyä. Koululaisilleni muistutan, että haaveilla saa, ja haaveet voivat toteutuakin. En halua esimerkiksi asettaa esteitä kenenkään ammatillisille haaveille. Reittejä ja keinoja omiin päämääriin pääsemiseen löytyy, kun vain on unelmia ja tahtoa, uskallusta ja voimaa.

Unelmoidessaan ja haaveillessaan ihminen alkaa tiedostamattaankin toimia toiveidensa suuntaisesti. Sitä ottaa pieniä ja isompia askeleita haaveen mahdollistamisen suuntaan. Unelmakarttaa laatiessaan ihminen tekee haaveitaan tietoisemmiksi. Unelmakartan seinälle kiinnittäessään ihminen haluaa muistuttaa itseään haaveistaan ja unelmistaan. Pikkuhiljaa sitä alkaa pyrkiä haaveidensa suuntaan.

Jospa ottaisin taas muutaman omakohtaisen esimerkin unelmoinnin voimasta. Omiin kokemuksiin minulla on copyright, enkä siis riko vaitiolovelvollisuutta taikka yksityisyydensuojaa. Haaveet ammatista, perheestä, omakotitalosta ja vaikkapa kesämökistä ovat tähän ikään ehtineet toteutua. Yksikään niistä ei kuitenkaan ole toteutunut noin vain sormia napsauttamalla, vaan jokainen on vaatinut myös tahtoa, uskallusta ja vähintäänkin henkisiä voimavaroja. Jokaisen haaveen ja unelman eteen on pitänyt olla valmis laittamaan itseään likoon, olemaan sinnikäs ja päämäärätietoinen. Viiden vuoden tavoitteellinen opiskelu takasi ammatin, jossa on riittänyt töitä. Perhe jos mikä on pitkäjänteinen projekti, johon on sitouduttava loppuiäksi. Omakotitaloja meillä on ehditty rakentaa kokonaista kolme. Haave oli niin vahva, että vastoinkäymisistä huolimatta, sinnikkyyttä valmiiksi saamiseen oli vielä kolmannellakin kerralla. Mökiksi hankittiin ensin vaatimaton paikka, mutta seitsemässä vuodessa siitä on saatu kasvatettua lähestulkoon unelmapaikka lauttoineen ja aurinkokansineen.

TV:n töllöttäjän mietteitä

Minä töllötän TV:tä aivan luvattoman paljon. Ehkäpä kuusikymppisten ruutuajasta ei kukaan enää jaksa kantaa huolta. TV kiinnittää minut olohuoneen nojatuoliin ja toki paikallaan on hyvä istua, kun neuloo. Ehkäpä sillä neulomisella saa vähän anteeksi liiallista ruutuaikaa, sillä silloin kun neulon kuvioneuletta, TV toimii kuunnelman tapaan vain audiona. Kuvioneuleiden vuoksi olen kotimaisten tuotantojen suurkuluttaja.

Lemppariohjelmakseni on tänä syksynä muodostunut Alone Suomi. Ohjelman ideana on, että kahdeksan ihmistä toimitetaan Inarin erämaajärven rannoille selviytymään kukin yksikseen. Varsin hyvät varusteet on annettu matkaan. Ihan itse pitää selviytyä yöpaikan rakentelusta pressua ja narua apuna käyttäen. Ruoka pitää saada hankittua suomalaisesta syksyisestä luonnosta. Ruoan kypsentämiseen pitää haalia polttopuut, tulukset on sentään annettu matkaan tulentekovälineeksi. Sitä mukaa, kun osallistuja kokee tilanteen kestämättömäksi, putoaa henkilö pois ja pisimpään erämaassa selviytynyt on voittaja.

Suosikkihahmoni oli ikätoverini Liisa, joka oli niin uskomattoman pessimistinen, ettei ole tosikaan. Sade, vilu, tuuli, nälkä, osaamattomuus, suuri kalansaalis, kalattomuus jne. Ne kaikki kirvoittivat voivottelun tyyliin: ”Mä niin arvasin! Ei tää vaan voi onnistua.” Miten ihmeessä ihminen on tuolla asenteella tullut lähteneeksi moiseen ohjelmaan. Taitaisi tosiaan olla, kuten Liisa itse tuumasi, että hän sopisi paremmin ”mummojen leivostenmaistelu-realitysarjaan”. Pikkuisen reilun viikon Liisa viihtyi omineen, kunnes tilasi pelastuspartion hakemaan.

Muutaman jakson olen kuunnellut myös Ensitreffit alttarilla -ohjelmaa. Sittenkin, vaikka tämä formaatti on niin loppuun kaluttu, ettei enää olisi kannattanut uutta kautta tehdä. Eilen siellä kyseltiin vajaan viikon vanhalta puolisolta, millainen olisi tämän unelma-arki. Kun tuore aviomies ei heti osannut antaa uutta vaimoa tyydyttävää vastausta, teki vaimo siitä jo pitkälle menevät johtopäätökset. Tuumasimme puoliskon kanssa, että eihän meilläkään ole mitään käsitystä siitä millaista olisi toistemme unelma-arki ja niin vaan tässä on elää reppastu yhteistä arkea täydet 40 vuotta. Mitä väliä on unelmalla? Tärkeämpää on osata mukautua oleviin tilanteisiin ja olosuhteisiin.

Tervetuloa syksy

Kylläpä on ihana asua maassa, jossa edelleen on neljä vuodenaikaa.

Syksy on täällä muutakin kuin ”sadekausi”.

Syksy on kirpeitä pakkasaamuja, jotka pakottavat etsimään esille toppatakin ja hanskat.

Syksy muistuttaa hakemaan jääraapan, auton vihreän lämmitysjohdon ja sisätilanlämmittimen.

Syksy on pimeitä iltoja, kynttilän valoa, kausivalaistusta ja takan lämmitystä.

Syksy on villasukkien neulomista ja muita puhdetöitä.

Syksy on sieniä, marjoja, kesäkurpitsoita ja omenoita.

Syksy on pataruokia ja uunissa haudutettuja laatikoita, monenlaisia piiraita.

Syksy on uusia TV-sarjoja ja tuttujen sarjojen uusia kausia.

Syksy on koulutyön ja harrastusten alkamisen aikaa.

Syksy on kauniita värejä, lehtien kahinaa ja ilman keveää kuulautta.

Mitä syksy on sinulle?

Vihreä kortti

Nyt en tarinoi Amerikan Yhdysvalloissa oleskeluun ja työntekoon oikeuttavasta green cardista, vaan siitä vihreästä kortista, joka meillä on lompakossamme kauppareissujen varalta. Olen kasvanut osuuskauppameininkiin aivan lapsesta alkaen. Isä toimi paikallisen osuuskaupan luottamuselimissä ja kaikki asiointi tehtiin paikallismyymälässä. Niin vahvoja ovat nuo lapsena opitut kuviot, että siihen suuntaan kulkevat askeleet yhä kuusikymppisenä.

Tänä päivänä osuuskaupat ovat fuusioituneet ja paikallisista osuuskaupoissa on tullut alueellisia. Meille vihreän kortin kanssa asioiville ovat kuitenkin tyrkyllä muidenkin kuin oman alueellisen kaupan tarjoukset. Mökkimatkan varrelle osuu useampi osuuskauppa-alue. Hintatietoisena ihmisenä kurkistan joskus kännykästäni tietoja matkan varrelle osuvien kauppojen tarjouksista.

Loviisassa toimii osuuskauppa Varuboden-Osla. VBO on keksinyt laatia tarjoukset asiakkaan oman valinnan varaan. VBO antaa usein alennuksen muodossa ”-30% valitsemastasi tuotteesta”. Tässä kuussa tuon prosenttialennuksen voi saada muroista, perunapakasteesta ja suunhoitotuotteesta. Joskus on saanut valita mieleisensä ryyni- tai hiutalepakkauksen tai mieleisensä nenäliinapaketin, ja kassa on laskenut alennuksen noista.

Kotkan seudulla saa tässä kuussa KSO:n kaupoista puhelimen apilla edullisen WC-paperipakkauksen. Etelä-Karjalan alueella toimii Eekoo ja syyskuun appi-tarjouksina voi ostaa edullisen sixpackin coca-colaa, HK:n sinisen lenkkimakkaran halpuutetulla hinnalla ja vielä saada 30% alennuksen omavalintaisesta siivoustarvikkeesta. Pohjois-Karjalassa ollaan PKO:n toiminta-alueella. Sieltä saa ostaa tässä kuussa hyvin edullisen Kulta Katriina -kahvin ja osallistua Bomban luksusloman arpajaisiin.

Mökkimatka venyisi totutusta aika lailla, jos jokaisen aluekaupan tarjouksen poimisi. Kiinnostavaa silti nähdä, miten asiakkaita kannustetaan asiointiin ”omassa” kaupassa. Olen usein pettynyt siihen, että tuo ihan hyvältä kuulostava 30% alennus on kohdistettu kovin edullisiin tuoteryhmiin. Se "-30% valitsemastasi nenäliinapaketista" oli kerrassaan törkeä esitys. Luulenpa, että kaupoilla olisi mahdollisuus palkita uskollisia asiakkaitaan paremmillakin tarjouksilla. Juusto, kahvi ja jäätelö ovat esimerkkejä houkuttelevista tarjoustuotteista. Näillä ruoan hinnoilla toivoisin tarjousta joskus myös lihatuotteesta.

Toiminnan ohjaus ja matikkatarinat

”Joka härillä ajaa, se härjistä puhuu”. Näin kuului yksi sanonta mummoni ehtymättömästä sananparsien varastosta. Niinhän se on, että rakentaja löytää kielikuvansa rakentamisen maailmasta, lääkäri lääketieteen maailmasta – joten mikä ettei erityisopettajakin tarinoisi ammattinsa kielellä.

Minulla on ollut selvästi hankaluutta oman toiminnan ohjaamisessa. Millään en ole saanut ohjattua itseäni imurin kuljettajaksi, saati mopin tanssittajaksi. Päätyö on tietysti päätyö ja kotisiivous ihan sivuhomma. Joskus on ollut paljon muuta mielenkiintoisempaa. Toisinaan siivouksen asia on ollut kyllä mielessä, mutta voimat ovat olleet vähissä. Silloin tällöin on tekemisen tielle tullut muita väliintulevia muuttujia, kuten vaikka ruoanlaittoa tai kauppareissua.

Työkaveri oli katsonut torstaiaamuna säätiedotuksen ja tiesi kertoa, että viimeinen kesäpäivä on käsillä ja syyssateet alkavat perjantaina. Se oli riittävä sysäys. Onhan ne matot saatava vietyä ulos tampattavaksi ennen syyssateita. Siitäpä sain järjestettyä itselleni sopivan ”pakkorakosen”. Tamppasin matot torstaina, joten perjantaina lyhyen työpäivän jälkeen ei ollut mitään mahdollisuutta puhua itseään ulos siivoussuunnitelmasta. Pakkohan se on imuroida, luututa ja huiskutella pölyjäkin, ennen kuin voi levitellä matot takaisin lattialle. Aika kovalla kädellä joutuu siis toisinaan ohjailemaan omaa toimintaansa, että saa asiat haluttuun maaliin.

Matikkatarinat puolestaan eivät olekaan kalajuttuja, vaan eskarilaisten ohjailua matematiikan maailmaan. Kannustin lapsia ottamaan esille ”laskimensa”, sillä tulisimme tarvitsemaan niitä yhteisellä tunnillamme. Yksi tuumasi, ettei heillä ole vielä laskimia. Toinen koputteli päätään tuumiskellen, että päätäköhän se Katri tarkoittaa. Heiluttelin sitten sormiani ja kannustin käyttämään kunkin ikiomaa ja aina mukana kulkevaa kymmenjärjetelmää. Pian päästiin tarinoimaan.

Ensin laskettiin mökillä nähtyjä lintuja ja niiden poikasia, kalansaaliita ja ikkunan alta juosseita metsäneläimiä. Lasketuiksi tulivat myös open lapsenlapset. Sitten päästiin ”kyökkipuolelle” ja vähennyslaskuihin. Kerroin paistaneeni 10 pullaa. Jokaisella eskarilaisella olivat kaikki 10 pientä sormea pöydällä ojossa, kun lähdimme vähentämään pullia, jotka lapsenlapset söivät. Ja voi ihmettä! Kun tarinassamme jokainen neljästä lapsesta söi kaksi pullaa, jäi jäljelle enää kaksi pullaa ja meille – ukille ja mummolle – riitti vain pulla kumpaisellekin! Silloinhan taisimme olla jo jakolaskun alkeiden äärellä!

Matikkatarinat olivat niin innostavia, että tunnin lopussa aivan jokainen eskarilainen halusi kertoa oman matikkatarinansa. Mainioita tarinoita olivat nekin. Joku oli nähnyt kettuja ja ketunpoikasia. Laskimme niitä yhteen. Jollakulla oli kaksi koiraa ja ne karkasivat metsään. Saimme selville, että sen koomin ei perheessä ollut yhtään koiraa.

Laadukkaita tulokkaita

Sanoudun tässä julkisesti irti ala-arvoisesta keskisarjalaisesta retoriikasta. Minulla on ollut ilo ja kunnia tutustua laadukkaisiin tulokkaisiin.

Olen saanut tutustua lähempää ja kauempaa meille Suomeen muuttaneisiin ihmisiin töissä ja vapaa-ajalla. Olen tehnyt tuttavuutta monen aasialaisen maahanmuuttajan kanssa. He ovat poikkeuksetta lämpimiä, ystävällisiä ja avuliaita ihmisiä, jotka ovat tehneet kovasti töitä oppiakseen kielen ja hakeutuneet Suomessa töihin. Kovin ovat työteliäitä ja palveluhaluisia ihmisiä meille Lähi-idästä muuttaneet miehet ja naiset. Kunnianhimoisesti suomalaisessa työelämässä toimivat myös tuntemani Pohjois- ja Etelä-Amerikan maista meille kotiutuneet ihmiset. Yhtä lailla suomalaista yhteiskuntaa rakentamassa, toteuttamassa ja tukemassa ovat tuntemani eurooppalaisista maista meille muuttaneet uussuomalaiset.

Minulla ei ole mitään syytä epäillä yhtäkään tuntemaani maahanmuuttajaa mistään epäasiallisesta tulomotivaatiosta. Yksikään heistä ei ole lähtenyt tänne kaukaiseen ja kylmänpuoleiseen maahan vaikkapa sosiaaliturvan perässä. Yleisin muuton syy näyttää minusta olevan rakkaus. Rakkaus täältä löytyneeseen puolisoon ja yllättävän pian jo rakkaus uutta kotimaata kohtaan.

Työn kautta tapaamani maahanmuuttajaperheet tuntuvat arvostavan suomalaista koululaitosta jopa kotoperäisiä perheitä enemmän. Tietysti on niin, että me syntyperäiset suomalaiset pidämme monia asioita niin itsestäänselvinä, ettemme enää huomaa olla niistä kiitollisia. Hyvään tottuneina rohkenemme pyytää vieläkin parempaa. Maahanmuuttajaperheelle saattaa ilmainen koulukuljetus, ilmainen kouluruoka ja vaikkapa laadukkaat ja värikkäät koulukirjat olla asioita, joita arvostetaan korkealle. Siitä henkii myös kunnioitus koulua kohtaan.

Minusta on itsestään selvää, että jokaista ihmistä kunnioitetaan itsenään. Kunnioituksen määrään ei vaikuta kotimaa, kotikieli, ihonväri, seksuaalinen suuntautuneisuus taikka uskonto. On törkeää vähätellä rumaa kielenkäyttöään väittämällä ilmaisuaan ”rohkeaksi” taikka ”värikkääksi”. Ala-arvoinen, luokitteleva ja arvosteleva puhe taikka kirjoittelu on yksiselitteisesti väärin.

Ei aivan toivottu lahja

 

 

Meillä tehtiin kesällä terassia. Sitä tarvittiin meidän huonojalkaisten liikkumisen avuksi ja sitä kautta saatiin luotua yhteys uuden mökin ja saunan välille.  Siinä välissä oli nimittäin melkoinen kuoppa. Terassin saamiseksi haluttuun korkeuteen tarvittiin monta pilaria, joita muurailtiin Leca-harkoista. Harkkotorneja oli useita ja niitä oli rivissä ja joskus jopa rivin vieressä.

 

Meidän mökkinaapurimme on mukava savolaismies, joka pitää asianaan suorittaa meillä liki päivittäistä rakennusvalvontaa. Puolisko, joka on tunnetusti riskimmänpuoleinen kaveri, viisasteli naapurille, että se rivin sivussa oleva pilari on tarkoitettu tukemaan hänen ikiomaa  istumapaikkaansa ja että siihen tulee pyörivä tuoli, jolla saattaa yhdessä hetkessä istua grillaamassa ja pienen pyörähdyksen jälkeen olla isäntänä ruokapöydän päässä.

 

Savolaismies ei varmaan ymmärtänyt karjalaismiehen itseironiaa, eikä niin ollen tunnistanut vitsiä. Hän ilmoitti, että hänelläpä onkin paikkaan passeli tuoli. Puolisko kävi tuolin katsomassa, muttei hänkään onneton saanut peruttua sanojaan ja kerrottua, että kyse oli aivan leikkipuheesta. Niin tuli meille heinäkuisena sunnuntaiaamuna 1970-luvun lopun nahkainen TV-tuoli. Tiedättehän se sellainen, josta oli hyvä katsoa Dallasia ja Dynastiaa. Mökkinaapuri kertoi tarjonneensa tuolia kaikille sukulaisilleen, mutta se ei ollut kelvannut kenellekään, eikä sen puoleen kuulemma sopinut heillekään. Tuoli oli siirretty puuliiteriin odottamaan ottajaa.

 

Ai että minä riemastuin! Olen kierrätysihminen viimeisen päälle, mutta enhän minä halua olla mikään jäteaseman loppusijoituspaikan vartija. Tuoli ei missään tapauksessa sopisi edes ovesta sisään meidän pikkuruisella mökillä, eikä se ”puhunut samaa kieltä” terassin polyrottinkisten kalusteiden kanssa. Olenhan minäkin sentään sen verran sisustusohjelmia katsonut, enkä kyllä kaipaa mökille yhtään enempää ”kerroksellisuutta” kuin mitä sinne aivan luonnostaan siunaantuu.

 

Helleviikot pyörivä rumilus vietti ulkona. Olihan siitä jutun juurta. Sateita pelätessä sille heitettiin päälle mönkijän pressu. Vaan annas olla – kuukauden ulkoiluttamisen jälkeen saatiin mööpeli kierrätettyä eteenpäin. Yhtään en valittanut tuolin raskautta, kun kannoin sen tuttavan Skodan takaluukkuun ja viikkasin mönkijän pressun odottamaan uutta käyttöä.