Yhteisöllisyydestä

Nykyään yhteisöllisyydestä puhutaan paljon ja monessa yhteydessä. On oivallettu, että ihminen on sosiaalinen eläin ja kaipaa ympärilleen erilaisia ryhmiä, porukoita ja joukkoja, joihin kiinnittyä.

Ennen vanhaan yhteisöllisyydestä ei ainakaan maaseudulla tarvinnut erikseen puhua. Elämä oli luonnostaan ja luontevasti yhteisöllistä. Ihmiset tarvitsivat arjessa toisiaan ja sekin ruokki yhteisöllisyyttä. Perheet olivat monen sukupolven muodostamia yhteisöjä, joissa vanhukset tulivat hoidetuiksi ja lapset kaitsetuiksi. Naapureiden kesken oli yhteistyötä; tehtiin vaikkapa heinätyöt porukalla, hankittiin isompia ja harvemmin tarvittuja työkoneita - kuten puimureita tai perunannostokoneita - kimppaan, kuljettiin kauppaan yhteisellä kyydillä ja niin edelleen. Sillä lailla naapureiden kanssa oltiin luontevasti tuttuja ja kyläileminenkin oli helppoa.

Nyt, kaupungistumisen myötä, perheet ovat korkeintaan kahden sukupolven muodostamia.  Mummot ja ukit eivät perheeseen kuulu, pikemminkin kissat ja koirat lasketaan perheenjäseniksi. Tilastokeskuksen mukaan suomalaisista perheistä yhden hengen ruokakuntia on yli 40% ja yli viiden hengen perheitä vain alle 5%. Pieniksi ovat perheet kutistuneet. Lasten ja vanhusten hoidon avuksi on muovattu yhteiskunnallisia rakenteita, perheet eivät enää huolehdi omistaan samaan tapaan kuin vielä 1960-luvulla. Hyvää hoivaa pienet piltit ja mummelit silti saavat, mutta yhteisöllisyyttä on näissä rakenteissa jouduttu hakemaan oikein erikseen ajatellen. On oivallettu, että lasten ja vanhusten yhteinen oleminen ja eläminen on molemmille rikastuttavaa ja rakennettu systeemejä, joissa pienet lapset ja vanhukset kohtaavat. Pienten lasten leikki ja laulu ilahduttavat vanhusta, vaikkeivät lapset omia lapsenlapsia olisikaan. Samoin lapsi voi istua mummon sylissä lepäämässä tai lohduttautumassa, vaikkei mummo oma biomummo olisikaan.

Entisajan yhteisöllisistä ja yhteistoiminnallisista kylistä on tultu moderniin yksilölliseen ja eriytyneeseen malliin. Kaupungeissa naapureita ei juuri tunneta ja paljon aiempaa vähemmän on yhteistyötä naapureiden kesken maaseudullakaan. Jokaisella on auto, jolla ajella kauppaan ja ruohonleikkuri, jolla leikata pihanurmikko. Enää ei naapurikimppaa tarvita. Asuinalueet ovat pikemminkin lähiöitä kuin kyliä, asukkaita ei yhdistä juuri muu kuin postinumero. Kylätoiminta ja vaikkapa kyläavustajat ovat askel kylämäisemmän ja yhteisöllisemmän asumisen suuntaan. Ihmiset oppivat tuntemaan toisiaan, tekemään asioita yhdessä ja saamaan apua toisiltaan.

Yhteisöllisyyden tarve on ihmisillä kova. Siihen tarpeeseen meille vastaa nykyään myös sosiaalinen media. Kuulumme somessa erilaisiin ryhmiin. Emme tunne muita ryhmiin kuuluvia henkilökohtaisesti, mutta se ei haittaa, kunhan vain saamme olla osa ”savustajat”-ryhmää tai kuulua ”iloiseen villasukkakerhoon”.