keskiviikko 7. marraskuuta 2018

Small talkista



Väitetään, etteivät suomalaiset osaa small talkia ja olemme sen vuoksi kömpelöitä kanssakäymisessä maailmalla. Minä olen eri mieltä. Kyllä ainakin karjalaiset ihmiset hallitsevat pikku puheen taidon. Se on tullut selväksi niissä muutamissa yhteyksissä karjalaisiin ihmisiin, jotka Datšan oston tiimoilta on ehtinyt olla.


Kaupantekoreissulla tapasimme ensimmäisen ja toistaiseksi ainoan kerran myyjän kanssa. Meistä ehti tulla siinä ajassa kavereita. Asiapuheen ohessa ehdimme puhua niin paljon karjalaista täytepuhetta, että tiedämme nyt toisistamme yhtä ja toista – puoliskoiden yrittäjyyskuvioita myöten.


Kaupanteon jälkeen hurautimme myyjän kanssa Datšalle katsastamaan irtaimistoa. Myönnän, että olin varannut käsiveskaani tarralappuja, joilla olisin voinut merkata haluamiani esineitä. Paikan päällä tarralaput eivät tulleet mieleenkään. Katselimme esineistöä hyvässä yhteisymmärryksessä. Ihastelin pyöreää rahia, jollaisen muistan äidilläni olleen lankavarastona minun lapsuudessani ja siksi tuolla esineellä oli minulle arvoa. Samoin katselin vinttikamarista löytynyttä lapsuudesta tutunnäköistä radiota. Tiedättehän sen sellaisen ison putkiradion komistuksen, jolla on isot valkoiset hampaita muistuttavat valitsinnappulat alareunassa. Radion toimivuudesta viis, se on muisto lapsuudesta. Sovimme, että kirjat saavat jäädä kamariin hyllyynsä. Siinä on minulle mökkilukemista. Kesäiseksi lukupaikakseni olen kaavaillut lasikuistia, jolle jäi kevyt rottinkituoli ihan valmiina lukutuokiota varten. Keittiön pöydälle sain vielä koota kiinnostavia esineitä. Siihen laitoin lintukirjan ja kiikarit, vihreän pallonmuotoisen lukulampun ja mustat lyhytvartiset sienikumpparit.


Olemme pohtineet purettavan rakennuksen erilaisia tuhoamismahdollisuuksia. Vaikka katto on jo romahtanut sisään, tuntuisi purkamisiin omin toimin ja lauta laudalta tärväytyvän parikin viikonvaihdetta. Soitin paloasemalle ja kysäisin, ottaisivatko he kohteen poltettavakseen. Mahtaisiko sellainen käydä harjoitustehtävästä? Rupattelimme tovin erilaisista vaihtoehdoista, mutta lopputulos oli, että palomiesten harjoituskäyttöön kohteemme on liian pieni. Polttaminen pitäisi pystyä perustelemaan savusukellusharjoituksena ja siihen tarkoitukseen pitäisi olla asuinrakennus. Seuraava ideamme oli traktorin hiabin käyttäminen purkutyökaluna. Soitin saamamme vinkin perusteella urakoitsijalle. Voi, siitä puhelusta tuli niin hyvä mieli! Litteroin puhelun tähän teillekin:
K: Haverisen Katri tiällä päivee. Myö kuultiin kylältä, jotta siulla taitas olla sopivat vehkeet pienen piharakennuksen purkamisseen ja poisviemiseen. Ossootko sannuu hintoo ihan suoralta käiltä, vai pitäskö siun käyvä paikan piällä kahtomassa?
U: Kyllä miun pitäs kahtuu. Millonka työ ootta tiällä vai voinko mie käyvä ihan omin päin?
K: Miun luvalla suat käyvä ihan omin päin. Soittele sitten, kun oot käyny.
U: No mie käyn tässä viikon sissään kahtomassa ja killaatan sitten siulle takasin.


Ja minähän odottelen hymyssä suin sitä ”killautusta” – saan taas puhua kotipuolen murretta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti