Harrastuksen pitkäkestoinen vaikutus

Saan ohjata yhtä lasten harrasteryhmää. Koen tehtävän aikamoisen tärkeäksi. Ymmärrän nimittäin, että vaikka kyseessä onkin ”vain harrastus” se säilyy muistoissa tosi kauan.

Kun olin pieni enkä niin kovin urheilullinen tyttö Pohjois-Karjalassa, löytyi harrastuksikseni aivan luontevasti runonlausunta ja kuorolaulu. Kuorolausunnan valikoitumiseen harrastuksekseni saattoi toki vaikuttaa sekin, että ryhmä toimi kotikylällä ja ohjaaja oli vanhempieni tuttu. Tämän harrastuksen pariin pääsin jo kuusivuotiaana. Kuorolauluun innostuin yläkouluun päästyäni. Kuoro nimittäin toimi kirkonkylällä ja sinne yläkoululaisen oli helppo jäädä koulupäivän jälkeen. Kuorolaulua harrastivat vanhempanikin, joten mallia oli kuultu ja nähty. Kakkosbasson ja sopraanon tytär on altto.

Molemmat harrastusohjaajani olivat aivan huikeita persoonia. Lausuntaryhmän ohjaaja Aira - maalaistalon emäntä, kunnanvaltuutettu ja neljän lapsen äiti – löysi jostain ajan Kantelettaren runojen sovittamiseen ja ohjaamiseen vilkkaalle ja varsin isolle tyttöjoukolle. Kuoronjohtaja Teuvo puolestaan oli luokanopettaja, säveltäjä, paikallislehden pakinoitsija, neljän lapsen isä ja taisipa hän ajoittain johtaa Koulukuoromme lisäksi myös Mieskuoroa. Miten he oikein ehtivät?!

Joskus saatoimme toki kummankin kohdalla aistia jotain kiireentuntua tai taiteilijatemperamenttia, mutta uskomattoman hienosti molemmat lapsijoukkojaan luotsasivat. Nyt aikuisina olemme tuon ajan kavereiden kanssa miettineet, tokko Aira ja Teuvo saivat omistautumisestaan edes palkkiota saati palkkaa. Tuskin saivat kilometrikorvauksiakaan, vaikka harjoitusillat olivat viikoittaisia ja keikkaa tehtiin lähelle ja kauas. Osallistuimmehan molemmilla kokoonpanoilla paitsi oman pitäjän juhliin ja tapahtumiin, myös henkisiin kilpailuihin ympäri Suomea.

Nyt aikuisena on hoksannut hämmästellä sitäkin, miten on maailma muuttunut ryhmäreissaamisen suhteen. Tänä päivänä mietitään, montako aikuista (miestä/naista) täytyy mitäkin lapsimäärää kohden olla, kuka lapsia voi kuljettaa – miten lapset on vakuutettu. Jokainen lapsi varustetaan nykyisin omalla kännykällä, turvallisuutta taataan monin tavoin. 1970- ja 80-lukujen taitteessa Peugeotin takapaksiin istutettiin monta lasta kansallispuvut päällä ja supikkaat jalassa selkä menosuuntaan ja suunnattiin lausuntakeikalle. Kun kuoro lähti bussimatkalle kesällä 1982 Saksaan ja Itävaltaan, matkaamme lähti kuoronjohtaja Teuvo, autoemäntä Riitta ja bussinkuljettaja Martti. Kenelläkään ei ollut kännykkää, eihän sitä ollut vielä keksittykään. Matkahuollon pihassa sanottiin vanhemmille heipat, hypättiin bussiin ja ajettiin Helsinkiin. Itämeri ylitettiin Finnjetillä, autobahneilla ajeltiin reissaten Hampurit ja Wienit. Reilun viikon päästä palattiin takaisin. Ei kai kotopuolessa kukaan mitään väliaikatietoja ollut kaivannutkaan. Lujasti luottivat vanhemmat matkavastaaviimme. Eikä toki ollut mitään syytä olla luottamatta!

Mitä noista harrastuksista sitten jäi elämän eväiksi? Aivan varmasti runonlausunnasta jäi rakkaus suomen kieleen ja kulttuuriin. Rakastuin ikihyviksi riimittelyn riemuun. Kuorolaulusta jäi luottamus omaan ”instrumenttiin”- äänelläänhän lintukin laulaa. Molemmat harrastukset opettivat sosiaalisuutta, ohjasivat tiimityöntekijäksi. Harrastusten kautta pääsin myös näkemään maailmaa. Ei sen ajan maalaisperheistä reissattu Särkänniemessä tai Lapin lumilla – puhumattakaan viikon kesämatkasta Keski-Eurooppaan!

Voi, jospa jotain pientä pilkahdusta elämän reissureppuun kykenisi tämäkin kerhotäti jättämään!