Onpa se hienoa, että ihan joka ikinen instanssi tahtoo juhlistaa satavuotiasta Suomea ja hakee omia ja omannäköisiä tapoja tuohon juhlistamiseen. Yle on keksinyt julkaista Areenassa vanhoja rakastettuja tv-sarjoja kokonaisuuksina, vapaasti ja omaan tahtiin katsottavaksi. Siellä näkyy olevan minun lempparisarjoistani ainakin Tankki täyteen ja Kotikatu.
Vapun maissa olin flunssassa, enkä haluistani huolimatta kyennyt lähtemään haravoimaan pihaa. Päätinpä siis joutessani katsella sohvalla viltin alla Kotikatua.
Aikoinaan sarjan tullessa ensimmäistä kertaa olen ollut nuori perheenäiti. Sarja alkoi syksyllä 1995. Muistan, että tuo torstai-illan ohjelma oli minulle kovin tärkeä. Siinä käsiteltiin monia perhe-elämän teemoja, jotka olivat minullekin ajankohtaisia tai muuten omakohtaisia. Muistan liikuttuneeni ja suorastaan kyynelehtineeni aika monen jakson äärellä. Sarja pyöri tv:ssä 17 vuoden ajan. Ilmanko tyttäretkin muistavat, että torstaina oli äidin tv-ilta - ihan sama, jos heiltä jäi sen vuoksi jokin ohjelma näkemättä.
Tällä toisella katselukierroksella, reilut 20 vuotta ohjelman ensimmäisen kauden alkamisen jälkeen, tajuan olevani aivan eri elämäntilanteessa ja siksi katsonkin sarjaa ihan uudesta vinkkelistä. Jos viimeksi katsoin Kotikatua Mäkimaan Lauran vinkkelistä ja surin hänen kipuiluaan äiti Eevan ja isä Pertin kanssa, seuraankin sarjaa nyt pikemminkin Mäkimaan Eevan tai jopa tuon mummojen mummon, Maija Mäkimaan, suunnasta. Monet aiheet avautuvat nyt uudella tavalla. Ehkä siihen vaikuttavat iän ja elämänkokemuksen lisäksi kahdenkymmenen vuoden aikaero. Sellaiset asiat, jotka 1990-luvulla olivat uusia ja vieraita - ehkäpä vaikka kovin kaupunkilaisen tuntuisia - ovatkin nyt arkipäivää kaikille.
Vanhaa sarjaa on kiinnostava katsella myös ajan kuvana. Millaista oli pukeutuminen, millaisia kampaukset, miten ihmiset asuivat ja miten arkea pyöritettiin. Huomaan, että olkatoppaukset ovat olleet vielä voimissaan, takeissa on kummalliset suuret kaulukset ja hurjan paljon liehuvaa helmaa. Naisten hiukset on kiharrettu kreppipermenentille ja miehilläkin on hiuksissa mittaa. Kerrostaloasunnoissa näyttävät neliöt olleen tehokäytössä. Olihan Mäkimaan Mirjan asuntona alkuun vaatehuone ja Luotolan Ninnillä puolestaan oli parvi keittiön nurkassa. Yllättävää oli se, että ylemmän keskiluokan perheenäiti Eeva Mäkimaa pyykkää pyykkinsä asunnossaan ja levittää ne kuivumaan kerrostalon ullakolle. 1990-luvulla elettiin siis aikaa ennen kuivausrumpuja ja ullakkoasuntojen rakennusbuumia.
Kahden kauden katselu-urakoinnin jälkeen oli jo aika tehdä testi. Ylen sivuilla pääsin testaamaan "Kuka Kotikadun henkilö olen?" Pakko myöntää, että lopputulos yllätti hiukan. Tämän luotettavan ja täysin kiistämättömän testin mukaan en olekaan kirpakka Kaarin Luotola, enkä kukaan Mäkimaan naisista - joihin olen vuorotellen samaistunut - vaan sittenkin Teemu Luotola.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti