Luistaa sittenkin

Ostin viikolla sukset. Tai itse asiassa koko setin eli sukset, sauvat ja monot. Perhe vähän kyseenalaisti hankintaani ja uteli, mitä minä muka niillä teen. Ei tainnut heillä olla mielikuvaa suksilla sivakoivasta äidistä.  Kerroin heille, että nyt kun minulla on sukset, voin edes harkita hiihtäväni. Ilman vehkeitä ja varusteita on ihan tyhmää edes kuvitella suksivansa.

Niin tai ihan totta puhuakseni, kyllä minulla on sukset. Ne ovat hyvässä nipussa aitan vintillä. Ne ovat Kiteen Karhu Titanin tuotantoa 1970-luvun lopulta. Isä osti ne minulle, kun tehdas aloitteli tuotantoa. Ihanhan ne ovat lasikuitusukset ja ehjätkin. Ainoa pikku vika on se, että niiden suksien siteillä ei sovi nykyisille laduille. Siteet nimittäin ulottuvat aika lailla suksea leveämmälle. Nyt ostin palstalta kirkkaan keltaiset Fisherit ja niihin sopivat keltaiset Salomonin monot. Olen monta kertaa ennenkin luottanut siihen, että iloisen väriset välineet vievät paremmin ja tehokkaammin liikunnan pariin.

Lauantaiaamuna päivän puuhia tuumaillessa puolisko muistutti: ”Nythän sie voisit käydä päivällä kokeilemassa suksia.” Edellisestä vahvasta hiihtomuistosta on aika tarkalleen 31 vuotta. Kesälahdella hiihdettiin näin kevättalvella laturetki. Osallistuimme siihen puoliskon kanssa. Veren maku suussa painettiin menemään. Esikoinen oli vatsassa ja meno tuntui rankalta. Luultavasti olen hiihtänyt vielä 29 vuotta sitten opettaessani liikuntaa 1-2 -luokkalaisille Saaren pitäjässä. Ja kerran olen hiihtänyt kyllä Loviisassakin, Paviljongin maastossa. Hiihdimme esikoisen kanssa hänen ollessaan lukiossa 13 vuotta sitten. Toden totta, edellisestä hiihtoreissusta oli aikaa!

Tuumasta toimeen. Nyöritin monot jalkaan ja selvittelin miten mono tarttuu sukseen. Panin merkille, että huimaa on ollut kehitys monoissa ja suksisiteissä sieltä 1970-luvulta 2010-luvulle tultaessa.

Läksin liikkeelle luottaen siihen, että hiihto on niin kuin moni muu taito; kerran kun oppii niin taidon  hallitsee aina. Ensimmäinen pyllähdys tuli jo omalla pihalla ja toinen heti naapurin ikkunan edessä. Luistoa oli liiankin kanssa, pidosta sen sijaan oli pikkuisen puute. Vaan pian pääsin naapuritalojen takaa alkavalle ladulle. Homma lähti luistamaan. Pertsa sujui, luistelemaan en uskaltautunut. Mäen nousu haarakäynnillä onnistui vanhasta muistista. Veren makua vältellessä maltoin pysähtyä puolimäkeen maisemaa kuvaamaan ja sykettä tasaamaan. Puolen tunnin pyrähdys oli ihan hyvä alku.

Hartioille hiihto on kaiken järjen mukaan oikein hyvää liikuntaa. Neuloosin tuoma panssari niskassa kaipaa irrottelua. Uskon, että hiihdän tänä talvena muutaman muunkin kerran. Noloa olisikin jättää hiihtämättä, kun kunnallinen latumestari on vetänyt meillekin upeat ladut, joilla sopii hiihtämään luistellen taikka perinteisellä tyylillä ja, jotka tosiaankin alkavat aivan naapuritalon takaa.

Joo-o! Pieniä ihmeitä tapahtuu. Enpä jättänytkään hiihtoa tänä talvena vain penkkiurheiluun ja  Pyeongchangin olympiakisojen seuraamiseen, vaan tuossa Krista Pärmäkosken ja Kaisa Mäkäräisen hiihtojen välissä suksin suolla itsekin.