Hurppasemisesta

Tiedättekö, mitä tarkoittaa hurppaseminen? Se on yhden sortin puhetta. Tyypillisesti se on naisihmisen puhetapa. Se ei ole nalkuttamista, eikä jankuttamista, vaikka se toistuvaa onkin. Hurppasemisesta puuttuu nalkuttamiselle ja jankuttamiselle tyypillinen ikävä ja vaativa sävy. Hurppasemiseen sisältyy vähän huolta ja huolehtimista ja siksi sama puheenaihe toistuu usein.

Tämän päivän koulussa ajatellaan, että jokainen on hyvä jossakin ja monella on vallan erityistä lahjakkuutta, kunhan se vain osataan tunnistaa ja valjastaa oikein. Minun erityinen lahjani on varmuudella tämä hurppasemisen taito. Sen olen tunnistanut ihan itse. Läheiseni eivät aina osaa nähdä taitoani kovin positiivisena, vaan saattavat joskus kokea hurppasemiseni suoranaisena rasituksena.

Väitän silti, että monta asiaa on meidänkin perheessä saatu vietyä loppuun ja hoidettua valmiiksi ihan vain tämän minun erikoisosaamiseni ansiosta. Jaksan kysyä uudelleen ja uudelleen, miten opiskelijan lopputyö edistyy ja näin opiskelijakin muistaa varmemmin, että kas sitähän minun piti tehdä eikä roikkua netissä taikka hengata kavereiden kanssa. Muistan kysyä viikoittain, joko veroilmoitusta on täydennetty ja varmistan, että työmatkat tulee kerrottua verottajalle määräpäivään mennessä. Muistutan matkan varaamisesta, lääkäriajan tilaamisesta ja auton katsastamisesta. Puhun maalaamisesta uudelleen ja uudelleen, kunnes muutkin innostuvat asiasta ja homma saadaan tehtyä. Eräs nuori mies suunnitteli jokunen vuosi sitten talon rakentamista. Lupasin osallistua asiaan tukemalla nuorta rakentajaa muistuttamalla ja kyselemällä eri vaiheiden tekemisestä – siis hurppasemalla. Talo jäi rakentamatta, mutta ei se minusta kiinni ollut!

Myönnän, että joskus suurentelen asiaa mielessäni ja kuvittelen tehtävää haasteellisemmaksi kuin mitä se todellisuudessa onkaan. Niin taisi käydä esimerkiksi silloin, kun suunniteltiin Rapakiven torpan ulkomaalausta ja minä olin jo pohtimassa maalausfirman palkkaamista. Loppujen lopuksi kuopus sipaisi talon uuteen maaliin vajaassa viikossa. Tuollaisessa tilanteessa, jossa alan luulotella asiaa isommaksi ja kasvattelen asiaa mielessäni, puolisko saattaa tokaista minulle ykskantaan: ”Herkii hurppasemasta!” Tokaisussa on eri sävy kuin muinoisessa viihdeohjelmassa, jossa savolaisisäntä ojensi emäntäänsä sanoilla: ”Ou iäneti!” ja tehosti sanomaansa vielä käsimerkillä. Puolisko sanoo tuon nimittäin kaikella rakkaudella. Hän tuntee eukkonsa ja eukon taipumuksen pelätä pahinta. Puoliskon sanoista ymmärrän, että asia ei ole niin iso taikka merkittävä, että siitä kannattaisi hurppasta. Samalla voin tehdä tulkinnan, että puoliskokin on viimeistään silloin asiani rekisteröinyt ja saan lopettaa aiheesta huolehtimisen.