Kulttuurieroja

Moderni suomalainen nainen on luultavasti tasa-arvoisin maailmassa. Meille kaikki on mahdollista aivan siinä missä suomalaismiehillekin. Voimme tehdä kaikenlaisia töitä puun pilkkomisesta ja rekan ajamisesta aina presidentin tehtäviin. Saamme työstä tienaamamme palkan omalle tilille ja voimme itse määrätä ansaitsemiemme rahojen käytöstä. Emme ole miehiimme nähden millään lailla alemmassa asemassa, saati että tossun alla.

Meillä oli kesällä pari tuttua nuorta ukrainalaismiestä apuna Datšan ulkoseiniä maalaamassa ja vähän muissakin talkootöissä. Muutamankin kerran aistin poikien ilmeistä, että näin ei toimittaisi kotimaassa.

Pojille oli eräänä päivänä kerrottu venäjäksi ja englanniksi, että minä käyttelen klapikonetta, kunhan he pätkivät rungot pölkyiksi moottorisahalla. Kohta kuitenkin näin tuvan ikkunasta, että klapikonetta jo viriteltiin toimintaan. Menin tietysti muistuttamaan, että se on minun hommani. ”Minä vain näitä isoja..” aloitteli nuorukainen. Siinä samassa sammui kone. Alkoi vian etsintä – kärähtikö koko kone, sippasiko jatkoroikka vai pomppasiko automaattisulake vain päältä. Onneksi vika oli tuo viimeksimainittu. Kun laite taas saatiin toimintaan, ryhdyin minä koneenkäyttäjäksi. Ei siinä auttanut poikien muuta kuin mukautua maan ja talon tavoille. Kyllähän se selvästi luonnolle otti, kun minun ”klipsutellessani” sulakkeet pysyivät päällä ja kaikki toimi moitteettomasti.

Avolavapakettiauto oli poikien mielestä miesten kulkupeli. Voi sitä naurua ja hämmästyneitä ilmeitä, kun hurautin kauppareissulta mökille Volkswagen LT:llä. Enhän minä maidonhakureissullani toki lavalla könöttävää hiabia tarvinnut, mutta käyhän se nyt pakettiautokin autosta ja kulkee naisihmisen kuljettamana ihan siinä missä henkilöautokin.

Entisen Itäblokin maissa paljon liikkunut ja toiminut puolisko opasti minua käytöstavoille. En ollut edes huomannut enkä siksi osannut tuosta loukkaantua, mutta puolisko huomautti, että pojat kättelivät häntä aina päivän päätteeksi ja minulle sanottiin vain heipat. Tuo tapa on kuulemma yleinen myös Venäjällä. Ihan sama minulle – en ole mikään käsipäivän sanoja, joten tässä voimme aivan hyvin mennä slaavilaisella käytösmallilla. Poikien kauppaan lähtiessä hoksasin jo itsekin oikean toimintamallin. Vaikka osa ruokakaupparahasta tulikin minun lompakostani, ymmärsin antaa rahan puoliskon kautta. Suomipojalle raha varmaan olisi kelvannut kädestäni aivan hyvin, Ukrainan pojat olivat tottuneet hoitamaan tällaiset asiat miesten kesken.