Lamauttavat lomautukset

 

 

Ymmärrän, että kotikaupunkimme on kassakriisissä ja pakko on tehdä jotain. Pakkorakosessa on päädytty  lomautuksiin. Olen aivan varma, että aivan joka sektorilla seuraa lomautuksista vaikeuksia ja hankaluuksia ja herätään kyselemään, syntyykö tästä todellisia säästöjä vaiko sittenkin vain pelkkää harmia, tuskaa ja hyvän toiminnan lamauttamista. Koska oma napa on aina lähinnä, kerron omakohtaisen kokemuksen lomautusten seurauksista. Tämä on vain yksi pieni esimerkki, mutta tarina on tosi.

 

Keskiviikkoiltana irtosi poskihampaasta iso paikka. Torstaina soitin hammaslääkäriin ja sain ajan reilun kuukauden päähän. Ystävällinen hoitaja pahoitteli tilannetta ja kertoi, että hammaslääkäreiden lomautukset ovat parhaillaan käynnissä ja aikoja ei yksinkertaisesti ole. Sain myös ystävällisen ohjeen hakea apteekista omatoimipaikkatuubin ja paikata rosoreunaisennreiän itse, jotta pärjäisin joulukuulle. Tein työtä käskettyä, mutta eihän se omatoimipaikkaaminen minulla onnistunut. Kolmas paikkausyritys pysyi sentään jo kiinni, mutta rosoinen reuna raapi kieltä edelleen.

 

Soitinpa perjantaina uudelleen omaan terveyskeskukseen särkyajan toivossa, mutta samasta lomautussyystä jaettavana ei ollut edes särkyaikoja. Hädissäni soitin yksityiselle hammaslääkärille, koska puhuminen ja syöminen, jopa juominen sattuivat kieleen, joka raapiutui hampaan reunaan joka kerta liikkuessaan. Aikoja ei ollut sielläkään, mutta sain taas uuden omatoimiohjeen: ”Ota kynsiviila ja hio sillä hampaan reuna, niin pärjäät sen kanssa”. Tätä ohjetta en lähtenyt toteuttamaan, vaan päätin sisutella.

 

Lauantaina olin jo tuskainen. Tartuin taas aamusta puhelimeen ja soitin valtakunnalliseen päivystysnumeroon. Asuinpaikan vuoksi puhelu ohjautui Helsinkiin, mutta pyysin aikaa Kymsoten puolelta. Ystävällinen hoitaja suostui kääntämään puhelun Kymsoteen ja neuvoi jonottamaan langalla niin kauan kuin sieltä vastataan. Taas tein, kilttinä tyttönä, niin kuin käskettiin. Kun hoitaja vartin kuluttua vihdoin vastasi, hän ei kuullutkaan minua, vaan laittoi yhden ”Haloon” huudeltuaan luurin kiinni. Päättelin, että toista kertaa en välttämättä kohtaisi päivystysnumerossa yhtä suopeaa keskusneitiä, joka suostuisi siirtämään puhelun naapuripiiriin, joten hyppäsin autoon ja ajoin Kotkan viikonloppupäivystykseen.

 

Sehän meni sitten aivan väärin. Soittamatta ei saa tulla ja vain ennakkoon soittaneet voivat ilmoittautua aula-automaatilla kela-kortillaan. Jälleen kohtasin kuitenkin palveluhalukkuutta ja pääsin kertomaan tuskastani automaatin sijasta ihan elävälle ihmiselle. Tuolloin oltiin lounasajassa ja kello näytti yhtätoista. Sain ajan illansuuhun klo 17. Tuumasin, ettei se auta itku näilläkään markkinoilla. Kotiin oli ajeltava odottelemaan, sillä kuuden tunnin viettäminen päivystyspoliklinikan aulassa korona-marraskuussa ei kuulostanut vaihtoehdolta.

 

Kotipuolessa Pohjois-Karjalassa sanottiin ”elää se hyvä vasikka juomallakin”, kun tarkoitettiin sitä, ettei se syöminen nyt niin tärkeää ole. Tuon sanonnan voimalla oli pakko mennä tämänkin ”vasikan”.

 

Illan suussa tein uuden keikan Kymsoteen ja sain hampaaseeni sileäpintaisen väliaikaisen paikan, jolla toivottavasti pääsen joulukuulle ja oman terveyskeskuksen aikaan.

 

Tulikos tästä nyt sitten säästöä kaupungille? Eipä ei. Kymsote laskuttaa käynnistäni kotikuntaani Loviisaa.