Tähän on tultu. Maski ymmärretään nyt meillä - niin kuin
muuallakin maailmalla - taudilta suojaavaksi tekijäksi. Hyvä niin! Kaikki
konstit kannattaa ilman muuta nyt käyttää, ettei tämä tauti jäisi meille
loputtomasti pyörimään ja leviämään. Jospa tällä keinoin vältettäisiin
ulkonaliikkumiskielto ja alueelliset internoinnit.
Sovitulla päivämäärällä viritimme vihdoin alakouluissakin maskit
naamallemme. Kieltämättä tähän asti olikin tuntunut perin hassulta se, että
työssäni olen ollut maskitta aivan liki asiakkaitani, eli pieniä koulukkaita. Koulussa
suhisemme ja pörisemme äänteitä yhdistellen aivan lähekkäin, jollemme jopa päät
yhdessä. Vaikka töissä alakoulussa ei maskia näihin asti ole ohjeistettu
käyttämään, semmoista on suositeltu jo kauan ja vahvasti kauppareissuille ja
muihin liikepaikoilla asiointeihin. Ohjeistus on ollut voimallista, vaikka
välimatkaa kaupoissa on luonnikkaasti ihan rutkasti enemmän kuin koulutyössä
konsanaan. Koin asian aika ristiriitaisena ja siksi kauppamaskikin meinasi unohtua
matkasta pienellä pikapyrähdyksellä puodin peränurkan maitohyllyllä.
Nyt ristiriita on poissa ja maski on käytössä loogisesti –
aina kodin ulkopuolella.
Vaan kyllähän siitä omat hankaluutensa ja riesansa koituu. Onko
puhdas maski varmasti mukana? Yksi vaiko monta matkaan nyt tarvitaan? Mihin
käytetty maski sitten sitten laitetaan? Taskuun, roskikseen, omaan erilliseen muovipussiin?
Keittämään en kyllä aio kertakäyttöisiä maskeja käydä – sittenkään vaikka VTT:n
tutkimuksissa oli hoksattu, että keitettykin kertamaski suodattaa enemmän kuin kangasmaski konsanaan.
Ja entäs sitten silmälasien höyrystyminen? Miten oppisi hönkimään
puhuessaan niin vienosti ja varovaisesti alaviistoon, etteivät linssit huurustuisi
ikävästi? Se pussinsulkija siinä nenällä ei tunnu paljon asiaa auttavan, kun
meikämummo hönkii menemään kuorolaulajan ja opettajan hyväksi koulitulla palleahengitystekniikalla.
Ja entäs, kun lyhyehkön maski naamalla suoritetun kävelyn jälkeen tuntuu, ettei
hengitystä taida saada tasaantumaan millään ja alkaa jo epäillä saaneensa
paniikkihäiriön. Siitähän se viimeistään paniikki tulee.
Mitenkäs tuttujen tunnistaminen? Huomaan tarvitsevani
ihmisten tunnistamiseen näkymän koko kasvoista. Hiusmuoti on saattanut muuttua
sitten viimenäkemän, samoin voi tällä kohtaamiskerralla olla eri toppatakki
kuin edellisellä kerralla tavatessamme. Silmistä en tunnu ihmisiä tunnistavan –
tarvitsisin nähdä suun.
Aivan varmasti minulla jää nyt tuttuja ihmisiä tunnistamatta
ja moikkaamatta. Mutta niin taitaa käydä muillekin. Omasta mielestäni tervehdin
eräänä päivänä kaupan kassalla harvemmin näkemääni, mutta tuttua ihmistä. Hänpä
väisti katsettani ja poistui pikaisesti paikalta. Ensimmäinen ajatus oli
tietysti, että, olenko jotenkin voinut loukata häntä. Seuraavaksi pohdin, eikö hän ollutkaan ihminen joksi hiusten ja
ryhdin perusteella luulin. Kolmas hoksaukseni muistutti ihmisten koronapelosta.
Jospa hän väisti peläten minun tuppautuvan juttusille ja tulevan liian liki. Tietysti
on mahdollista, ettei hän tunnistanut minua, sillä maski naamalla olin minäkin.
Saattoihan hänellä olla kiire seuraavaan kellotettuun tapaamiseen tai… Voi voi – aivan liian vaivalloiseksi menee,
jos jää kovin tarkkaan miettimään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti