Aikoinaan nolostelin, kun täytin palstatilani aina tuolloin
tällöin Leevi-kissan kuulumisilla. Myöhemmin olen potenut huonoa omaatuntoa
taajaan toistuvista mökkikuulumisista. Tällä kertaa tiedän palaavani 90-luvun
laman aiheuttamaan ylivelkaantumiseen jo kolmatta kertaa, mutten aio pyydellä
anteeksi ollenkaan.
Reilu viikko sitten käynnistyi tv:ssä sarja
Helsinki-syndrooma. Jo esittelytekstistä ymmärsin, että nyt ollaan taas minun
elämäni raskaimpien asioiden äärellä. Päätin kuitenkin, että fyysisen ja
psyykkisen pahan olon uhallakin asetun ruudun äärelle ja katson. Suoratoistopalvelusta
katsellen 8-osainen sarja tuli ahmittua kolmessa päivässä.
Ohjelmassa kohtuuttoman velkataakan takaajaksi reilun 30
vuotta sitten joutunut Antti koetti hakea hyvitystä tilanteeseensa.
Vuosikymmenten aikana hän oli hakenut apua jo kaikista oikeusasteista, mutta
joutunut toteamaan, että 90-luvun pankkien toiminta oli laillistettu rikos.
Sinne ne menivät samaan Arsenal-roskapankkiin ohjelman Antin, kuin meidän ja
niin monen muun kodit, ilman että velka siitä lyheni. Miten se muka voisi olla
oikein?
Tuosta suosta selviytymisen mahdollisuuksia ei alkuun ollut
ollenkaan. Vasta kymmenen vuoden jälkeen keksittiin velkajärjestely. Siihenkään
ei kaikilla ollut mitään pääsyä. Järjestelymahdollisuus evättiin esimerkiksi
takaajalta, joka oli velallisen kanssa naimisissa. Velalliset olivat yrittäjiä.
Heidän leimaamisensa ikuisiksi epäonnistujiksi hukkasi maamme
osaamispotentiaalia samaan tapaan kuin Stalinin puhdistukset naapurissa
aikoinaan.
Ei ole ihme, että moni katkeroitui! Viidennen jakson
alkumetrien jälkeen jouduin laittamaan lapsilleni anteeksipyyntöjä siitä, miten
he ovat tietämättään aivan varmasti joutuneet kantamaan - ohjelman nuoren
naisen tapaan – vanhempiensa taakkoja. Emme me vanhemmat ole halunneet sitä
lapsillemme, mutta emme ole voineet asialle mitään.
Vasta velkajärjestelyyn pääsy 20 vuotta tapahtuneen jälkeen
toi minulle valon tunnelin päähän. Viiden vuoden velkajärjestelyohjelma oli
taapertamista kohti valoa. Mutta silloin sentään oli jo tieto vapautumisesta.
Helsinki-syndrooman viimeisen jakson päättyessä koin minäkin
saavani hyvityksen. Ohjelman loppuratkaisu oli kaikessa mahdottomuudessaan
vapauttava.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti