Jatkoa edelliseen

 

Yleensä saan sanottua sanottavani yhdessä pakinassa, mutta nyt uhkaa tulla jatkokertomus.

Arjesta minulla on tosiaan sen verran arkinen käsitys, ettei unelmointi tunnu sopivan siihen yhteyteen. Ajattelen suorastaan niin, että malttaako sitä omaan ”kaurapuuroarkeensa” tyytyäkään, jos kovinkin paljon pohtii, millaista se ”unelma-arki” olisi. Siksi siis pidän arjessa tärkeämpinä joustamisen ja sopeutumisen taitoja.

Pidän haaveilua ja unelmointia muissa yhteyksissä hyvinkin tärkeinä asioina. Olenpa haaveilun merkityksestä eräässä aikuisopetusyhteydessä luennoinutkin, ja ohjannut samalla opiskelijoiden unelmakarttatyöskentelyä. Koululaisilleni muistutan, että haaveilla saa, ja haaveet voivat toteutuakin. En halua esimerkiksi asettaa esteitä kenenkään ammatillisille haaveille. Reittejä ja keinoja omiin päämääriin pääsemiseen löytyy, kun vain on unelmia ja tahtoa, uskallusta ja voimaa.

Unelmoidessaan ja haaveillessaan ihminen alkaa tiedostamattaankin toimia toiveidensa suuntaisesti. Sitä ottaa pieniä ja isompia askeleita haaveen mahdollistamisen suuntaan. Unelmakarttaa laatiessaan ihminen tekee haaveitaan tietoisemmiksi. Unelmakartan seinälle kiinnittäessään ihminen haluaa muistuttaa itseään haaveistaan ja unelmistaan. Pikkuhiljaa sitä alkaa pyrkiä haaveidensa suuntaan.

Jospa ottaisin taas muutaman omakohtaisen esimerkin unelmoinnin voimasta. Omiin kokemuksiin minulla on copyright, enkä siis riko vaitiolovelvollisuutta taikka yksityisyydensuojaa. Haaveet ammatista, perheestä, omakotitalosta ja vaikkapa kesämökistä ovat tähän ikään ehtineet toteutua. Yksikään niistä ei kuitenkaan ole toteutunut noin vain sormia napsauttamalla, vaan jokainen on vaatinut myös tahtoa, uskallusta ja vähintäänkin henkisiä voimavaroja. Jokaisen haaveen ja unelman eteen on pitänyt olla valmis laittamaan itseään likoon, olemaan sinnikäs ja päämäärätietoinen. Viiden vuoden tavoitteellinen opiskelu takasi ammatin, jossa on riittänyt töitä. Perhe jos mikä on pitkäjänteinen projekti, johon on sitouduttava loppuiäksi. Omakotitaloja meillä on ehditty rakentaa kokonaista kolme. Haave oli niin vahva, että vastoinkäymisistä huolimatta, sinnikkyyttä valmiiksi saamiseen oli vielä kolmannellakin kerralla. Mökiksi hankittiin ensin vaatimaton paikka, mutta seitsemässä vuodessa siitä on saatu kasvatettua lähestulkoon unelmapaikka lauttoineen ja aurinkokansineen.

TV:n töllöttäjän mietteitä

Minä töllötän TV:tä aivan luvattoman paljon. Ehkäpä kuusikymppisten ruutuajasta ei kukaan enää jaksa kantaa huolta. TV kiinnittää minut olohuoneen nojatuoliin ja toki paikallaan on hyvä istua, kun neuloo. Ehkäpä sillä neulomisella saa vähän anteeksi liiallista ruutuaikaa, sillä silloin kun neulon kuvioneuletta, TV toimii kuunnelman tapaan vain audiona. Kuvioneuleiden vuoksi olen kotimaisten tuotantojen suurkuluttaja.

Lemppariohjelmakseni on tänä syksynä muodostunut Alone Suomi. Ohjelman ideana on, että kahdeksan ihmistä toimitetaan Inarin erämaajärven rannoille selviytymään kukin yksikseen. Varsin hyvät varusteet on annettu matkaan. Ihan itse pitää selviytyä yöpaikan rakentelusta pressua ja narua apuna käyttäen. Ruoka pitää saada hankittua suomalaisesta syksyisestä luonnosta. Ruoan kypsentämiseen pitää haalia polttopuut, tulukset on sentään annettu matkaan tulentekovälineeksi. Sitä mukaa, kun osallistuja kokee tilanteen kestämättömäksi, putoaa henkilö pois ja pisimpään erämaassa selviytynyt on voittaja.

Suosikkihahmoni oli ikätoverini Liisa, joka oli niin uskomattoman pessimistinen, ettei ole tosikaan. Sade, vilu, tuuli, nälkä, osaamattomuus, suuri kalansaalis, kalattomuus jne. Ne kaikki kirvoittivat voivottelun tyyliin: ”Mä niin arvasin! Ei tää vaan voi onnistua.” Miten ihmeessä ihminen on tuolla asenteella tullut lähteneeksi moiseen ohjelmaan. Taitaisi tosiaan olla, kuten Liisa itse tuumasi, että hän sopisi paremmin ”mummojen leivostenmaistelu-realitysarjaan”. Pikkuisen reilun viikon Liisa viihtyi omineen, kunnes tilasi pelastuspartion hakemaan.

Muutaman jakson olen kuunnellut myös Ensitreffit alttarilla -ohjelmaa. Sittenkin, vaikka tämä formaatti on niin loppuun kaluttu, ettei enää olisi kannattanut uutta kautta tehdä. Eilen siellä kyseltiin vajaan viikon vanhalta puolisolta, millainen olisi tämän unelma-arki. Kun tuore aviomies ei heti osannut antaa uutta vaimoa tyydyttävää vastausta, teki vaimo siitä jo pitkälle menevät johtopäätökset. Tuumasimme puoliskon kanssa, että eihän meilläkään ole mitään käsitystä siitä millaista olisi toistemme unelma-arki ja niin vaan tässä on elää reppastu yhteistä arkea täydet 40 vuotta. Mitä väliä on unelmalla? Tärkeämpää on osata mukautua oleviin tilanteisiin ja olosuhteisiin.

Tervetuloa syksy

Kylläpä on ihana asua maassa, jossa edelleen on neljä vuodenaikaa.

Syksy on täällä muutakin kuin ”sadekausi”.

Syksy on kirpeitä pakkasaamuja, jotka pakottavat etsimään esille toppatakin ja hanskat.

Syksy muistuttaa hakemaan jääraapan, auton vihreän lämmitysjohdon ja sisätilanlämmittimen.

Syksy on pimeitä iltoja, kynttilän valoa, kausivalaistusta ja takan lämmitystä.

Syksy on villasukkien neulomista ja muita puhdetöitä.

Syksy on sieniä, marjoja, kesäkurpitsoita ja omenoita.

Syksy on pataruokia ja uunissa haudutettuja laatikoita, monenlaisia piiraita.

Syksy on uusia TV-sarjoja ja tuttujen sarjojen uusia kausia.

Syksy on koulutyön ja harrastusten alkamisen aikaa.

Syksy on kauniita värejä, lehtien kahinaa ja ilman keveää kuulautta.

Mitä syksy on sinulle?

Vihreä kortti

Nyt en tarinoi Amerikan Yhdysvalloissa oleskeluun ja työntekoon oikeuttavasta green cardista, vaan siitä vihreästä kortista, joka meillä on lompakossamme kauppareissujen varalta. Olen kasvanut osuuskauppameininkiin aivan lapsesta alkaen. Isä toimi paikallisen osuuskaupan luottamuselimissä ja kaikki asiointi tehtiin paikallismyymälässä. Niin vahvoja ovat nuo lapsena opitut kuviot, että siihen suuntaan kulkevat askeleet yhä kuusikymppisenä.

Tänä päivänä osuuskaupat ovat fuusioituneet ja paikallisista osuuskaupoissa on tullut alueellisia. Meille vihreän kortin kanssa asioiville ovat kuitenkin tyrkyllä muidenkin kuin oman alueellisen kaupan tarjoukset. Mökkimatkan varrelle osuu useampi osuuskauppa-alue. Hintatietoisena ihmisenä kurkistan joskus kännykästäni tietoja matkan varrelle osuvien kauppojen tarjouksista.

Loviisassa toimii osuuskauppa Varuboden-Osla. VBO on keksinyt laatia tarjoukset asiakkaan oman valinnan varaan. VBO antaa usein alennuksen muodossa ”-30% valitsemastasi tuotteesta”. Tässä kuussa tuon prosenttialennuksen voi saada muroista, perunapakasteesta ja suunhoitotuotteesta. Joskus on saanut valita mieleisensä ryyni- tai hiutalepakkauksen tai mieleisensä nenäliinapaketin, ja kassa on laskenut alennuksen noista.

Kotkan seudulla saa tässä kuussa KSO:n kaupoista puhelimen apilla edullisen WC-paperipakkauksen. Etelä-Karjalan alueella toimii Eekoo ja syyskuun appi-tarjouksina voi ostaa edullisen sixpackin coca-colaa, HK:n sinisen lenkkimakkaran halpuutetulla hinnalla ja vielä saada 30% alennuksen omavalintaisesta siivoustarvikkeesta. Pohjois-Karjalassa ollaan PKO:n toiminta-alueella. Sieltä saa ostaa tässä kuussa hyvin edullisen Kulta Katriina -kahvin ja osallistua Bomban luksusloman arpajaisiin.

Mökkimatka venyisi totutusta aika lailla, jos jokaisen aluekaupan tarjouksen poimisi. Kiinnostavaa silti nähdä, miten asiakkaita kannustetaan asiointiin ”omassa” kaupassa. Olen usein pettynyt siihen, että tuo ihan hyvältä kuulostava 30% alennus on kohdistettu kovin edullisiin tuoteryhmiin. Se "-30% valitsemastasi nenäliinapaketista" oli kerrassaan törkeä esitys. Luulenpa, että kaupoilla olisi mahdollisuus palkita uskollisia asiakkaitaan paremmillakin tarjouksilla. Juusto, kahvi ja jäätelö ovat esimerkkejä houkuttelevista tarjoustuotteista. Näillä ruoan hinnoilla toivoisin tarjousta joskus myös lihatuotteesta.

Toiminnan ohjaus ja matikkatarinat

”Joka härillä ajaa, se härjistä puhuu”. Näin kuului yksi sanonta mummoni ehtymättömästä sananparsien varastosta. Niinhän se on, että rakentaja löytää kielikuvansa rakentamisen maailmasta, lääkäri lääketieteen maailmasta – joten mikä ettei erityisopettajakin tarinoisi ammattinsa kielellä.

Minulla on ollut selvästi hankaluutta oman toiminnan ohjaamisessa. Millään en ole saanut ohjattua itseäni imurin kuljettajaksi, saati mopin tanssittajaksi. Päätyö on tietysti päätyö ja kotisiivous ihan sivuhomma. Joskus on ollut paljon muuta mielenkiintoisempaa. Toisinaan siivouksen asia on ollut kyllä mielessä, mutta voimat ovat olleet vähissä. Silloin tällöin on tekemisen tielle tullut muita väliintulevia muuttujia, kuten vaikka ruoanlaittoa tai kauppareissua.

Työkaveri oli katsonut torstaiaamuna säätiedotuksen ja tiesi kertoa, että viimeinen kesäpäivä on käsillä ja syyssateet alkavat perjantaina. Se oli riittävä sysäys. Onhan ne matot saatava vietyä ulos tampattavaksi ennen syyssateita. Siitäpä sain järjestettyä itselleni sopivan ”pakkorakosen”. Tamppasin matot torstaina, joten perjantaina lyhyen työpäivän jälkeen ei ollut mitään mahdollisuutta puhua itseään ulos siivoussuunnitelmasta. Pakkohan se on imuroida, luututa ja huiskutella pölyjäkin, ennen kuin voi levitellä matot takaisin lattialle. Aika kovalla kädellä joutuu siis toisinaan ohjailemaan omaa toimintaansa, että saa asiat haluttuun maaliin.

Matikkatarinat puolestaan eivät olekaan kalajuttuja, vaan eskarilaisten ohjailua matematiikan maailmaan. Kannustin lapsia ottamaan esille ”laskimensa”, sillä tulisimme tarvitsemaan niitä yhteisellä tunnillamme. Yksi tuumasi, ettei heillä ole vielä laskimia. Toinen koputteli päätään tuumiskellen, että päätäköhän se Katri tarkoittaa. Heiluttelin sitten sormiani ja kannustin käyttämään kunkin ikiomaa ja aina mukana kulkevaa kymmenjärjetelmää. Pian päästiin tarinoimaan.

Ensin laskettiin mökillä nähtyjä lintuja ja niiden poikasia, kalansaaliita ja ikkunan alta juosseita metsäneläimiä. Lasketuiksi tulivat myös open lapsenlapset. Sitten päästiin ”kyökkipuolelle” ja vähennyslaskuihin. Kerroin paistaneeni 10 pullaa. Jokaisella eskarilaisella olivat kaikki 10 pientä sormea pöydällä ojossa, kun lähdimme vähentämään pullia, jotka lapsenlapset söivät. Ja voi ihmettä! Kun tarinassamme jokainen neljästä lapsesta söi kaksi pullaa, jäi jäljelle enää kaksi pullaa ja meille – ukille ja mummolle – riitti vain pulla kumpaisellekin! Silloinhan taisimme olla jo jakolaskun alkeiden äärellä!

Matikkatarinat olivat niin innostavia, että tunnin lopussa aivan jokainen eskarilainen halusi kertoa oman matikkatarinansa. Mainioita tarinoita olivat nekin. Joku oli nähnyt kettuja ja ketunpoikasia. Laskimme niitä yhteen. Jollakulla oli kaksi koiraa ja ne karkasivat metsään. Saimme selville, että sen koomin ei perheessä ollut yhtään koiraa.

Laadukkaita tulokkaita

Sanoudun tässä julkisesti irti ala-arvoisesta keskisarjalaisesta retoriikasta. Minulla on ollut ilo ja kunnia tutustua laadukkaisiin tulokkaisiin.

Olen saanut tutustua lähempää ja kauempaa meille Suomeen muuttaneisiin ihmisiin töissä ja vapaa-ajalla. Olen tehnyt tuttavuutta monen aasialaisen maahanmuuttajan kanssa. He ovat poikkeuksetta lämpimiä, ystävällisiä ja avuliaita ihmisiä, jotka ovat tehneet kovasti töitä oppiakseen kielen ja hakeutuneet Suomessa töihin. Kovin ovat työteliäitä ja palveluhaluisia ihmisiä meille Lähi-idästä muuttaneet miehet ja naiset. Kunnianhimoisesti suomalaisessa työelämässä toimivat myös tuntemani Pohjois- ja Etelä-Amerikan maista meille kotiutuneet ihmiset. Yhtä lailla suomalaista yhteiskuntaa rakentamassa, toteuttamassa ja tukemassa ovat tuntemani eurooppalaisista maista meille muuttaneet uussuomalaiset.

Minulla ei ole mitään syytä epäillä yhtäkään tuntemaani maahanmuuttajaa mistään epäasiallisesta tulomotivaatiosta. Yksikään heistä ei ole lähtenyt tänne kaukaiseen ja kylmänpuoleiseen maahan vaikkapa sosiaaliturvan perässä. Yleisin muuton syy näyttää minusta olevan rakkaus. Rakkaus täältä löytyneeseen puolisoon ja yllättävän pian jo rakkaus uutta kotimaata kohtaan.

Työn kautta tapaamani maahanmuuttajaperheet tuntuvat arvostavan suomalaista koululaitosta jopa kotoperäisiä perheitä enemmän. Tietysti on niin, että me syntyperäiset suomalaiset pidämme monia asioita niin itsestäänselvinä, ettemme enää huomaa olla niistä kiitollisia. Hyvään tottuneina rohkenemme pyytää vieläkin parempaa. Maahanmuuttajaperheelle saattaa ilmainen koulukuljetus, ilmainen kouluruoka ja vaikkapa laadukkaat ja värikkäät koulukirjat olla asioita, joita arvostetaan korkealle. Siitä henkii myös kunnioitus koulua kohtaan.

Minusta on itsestään selvää, että jokaista ihmistä kunnioitetaan itsenään. Kunnioituksen määrään ei vaikuta kotimaa, kotikieli, ihonväri, seksuaalinen suuntautuneisuus taikka uskonto. On törkeää vähätellä rumaa kielenkäyttöään väittämällä ilmaisuaan ”rohkeaksi” taikka ”värikkääksi”. Ala-arvoinen, luokitteleva ja arvosteleva puhe taikka kirjoittelu on yksiselitteisesti väärin.

Ei aivan toivottu lahja

 

 

Meillä tehtiin kesällä terassia. Sitä tarvittiin meidän huonojalkaisten liikkumisen avuksi ja sitä kautta saatiin luotua yhteys uuden mökin ja saunan välille.  Siinä välissä oli nimittäin melkoinen kuoppa. Terassin saamiseksi haluttuun korkeuteen tarvittiin monta pilaria, joita muurailtiin Leca-harkoista. Harkkotorneja oli useita ja niitä oli rivissä ja joskus jopa rivin vieressä.

 

Meidän mökkinaapurimme on mukava savolaismies, joka pitää asianaan suorittaa meillä liki päivittäistä rakennusvalvontaa. Puolisko, joka on tunnetusti riskimmänpuoleinen kaveri, viisasteli naapurille, että se rivin sivussa oleva pilari on tarkoitettu tukemaan hänen ikiomaa  istumapaikkaansa ja että siihen tulee pyörivä tuoli, jolla saattaa yhdessä hetkessä istua grillaamassa ja pienen pyörähdyksen jälkeen olla isäntänä ruokapöydän päässä.

 

Savolaismies ei varmaan ymmärtänyt karjalaismiehen itseironiaa, eikä niin ollen tunnistanut vitsiä. Hän ilmoitti, että hänelläpä onkin paikkaan passeli tuoli. Puolisko kävi tuolin katsomassa, muttei hänkään onneton saanut peruttua sanojaan ja kerrottua, että kyse oli aivan leikkipuheesta. Niin tuli meille heinäkuisena sunnuntaiaamuna 1970-luvun lopun nahkainen TV-tuoli. Tiedättehän se sellainen, josta oli hyvä katsoa Dallasia ja Dynastiaa. Mökkinaapuri kertoi tarjonneensa tuolia kaikille sukulaisilleen, mutta se ei ollut kelvannut kenellekään, eikä sen puoleen kuulemma sopinut heillekään. Tuoli oli siirretty puuliiteriin odottamaan ottajaa.

 

Ai että minä riemastuin! Olen kierrätysihminen viimeisen päälle, mutta enhän minä halua olla mikään jäteaseman loppusijoituspaikan vartija. Tuoli ei missään tapauksessa sopisi edes ovesta sisään meidän pikkuruisella mökillä, eikä se ”puhunut samaa kieltä” terassin polyrottinkisten kalusteiden kanssa. Olenhan minäkin sentään sen verran sisustusohjelmia katsonut, enkä kyllä kaipaa mökille yhtään enempää ”kerroksellisuutta” kuin mitä sinne aivan luonnostaan siunaantuu.

 

Helleviikot pyörivä rumilus vietti ulkona. Olihan siitä jutun juurta. Sateita pelätessä sille heitettiin päälle mönkijän pressu. Vaan annas olla – kuukauden ulkoiluttamisen jälkeen saatiin mööpeli kierrätettyä eteenpäin. Yhtään en valittanut tuolin raskautta, kun kannoin sen tuttavan Skodan takaluukkuun ja viikkasin mönkijän pressun odottamaan uutta käyttöä.

Kesän 2025 puheenaiheet

 

Itä-Suomessa eletään naapurimaan kanssa kylki kyljessä. Välissä on vain pieni hajurako, rajavyöhyke. Rajavyöhykkeen leveys vaihtelee. Esimerkiksi Parikkalan Koitsanlahdella Venäjä kurkottaa ihan liki ja ohi ajaessa rajapoijut ovat lahdella nähtävillä, kun vain osaa katsoa. Värtsilässä pääsin kesäteatterireissulla näkemään jo uutta ja paljon puhuttua raja-aitaa. Siellä raja kulkee tiensuuntaisesti ja tienvieruspellon takana komeili kilometrikaupalla uutta vihreää verkkoaitaa kuorrutettuna Nato-piikkilangalla. Kesälahdella raja kulkee Pyhäjärvessä. Iso osa järveä on Venäjän puolella. Suitsansaaressa ollaan jo kovin liki rajaa ja havainnoidaan ja aistitaan naapurin metsäpalojen savut ja muut. Kalareissulla saa olla tarkkana, ettei eksy sumussa poijujen väärälle puolelle.

 

Mutta mitä Itä-Suomessa sitten puhutaan? Puhutaan karhuista, muikku- ja mansikkatilanteesta ja helteestä. Karhuja on paljon ja ne osuvat riistakameroihin, Pyhäjärvestä ei ole saatu muikkua ja on tyydyttävä Puruveden pienempiin muikkuihin, mansikkasato kärsii kuumasta ja niin siitä kärsivät ihmisetkin. 

 

 Ei täällä pelätä naapurin hyökkäystä taikka sotaa. Kyse ei ole siitä, etteikö ymmärrettäisi tilanteen vakavuutta. Vaan Itä-Suomen ihmisille raja on ollut tuossa lähellä ”aina” - tai ainakin viimeiset 80 vuotta. Turvallisuuden tunnetta rakentaa se, että jokainen tuntee jonkun, joka on töissä raja-vartiostossa. Tätä nykyä rajavartioston autot liikkuvat ja näkyvät huomattavasti aiempaa enemmän. Se koetaan turvallisena. Samoin rajaa pitkin lentävät helikopterit.

 

Itä-Suomessa on siinä mielessä palattu 1970-luvulle, että selkä on käännetty itään. Sinne ei ole asiaa. Ei jonoteta Värtsilästä autoa tankkaamaan, ei körötellä busseilla kotiseutumatkoille suvun vanhojen paikkojen kivijalkoja etsimään, eikä tehdä yhteisiä kuorolaulutapahtumia rajan kahta puolen.

Avoimuuden aika on peruuttamattomasti ohi. 1975 Etykissä aistittu Helsingin henki haiskahtaa nyt tunkkaiselle. Rajaa valvotaan ja vartioidaan tiukasti. Kukapa tietää vaikka uuden sukupolven lapset saisivat samantapaisia lapsuusmuistoja kuin puolisko, joka muistaa katselleensa pikkupoikana järven takaa näkyvää Neuvostoliiton rajavartioston valonheitinten liikettä. Valonheittimillä valvottiin, ettei kukaan pimeyden turvinkaan ylittänyt rajaa.

Hellehöpinöitä

Yhtäjaksoista hellettä +30˚C tuntumassa on tätä kirjoitettaessa pidellyt liki kolme viikkoa.
Alkavatpa olla ihmisten jututkin jo aika pehmeitä. Tai sitten ihminen on pudonnut aika
kauas puusta ja vieraantunut luonnosta. Kerron sammakkotarinoita. 

 Rippikoulupoika söi kavereiden yllyttämänä
sammakon ja siitä repesi varsinainen someraivo. Olisi pitänyt tietää, että kaikki Suomessa
elävät sammakkolajit ovat rauhoitettujen ja niitä ei sovi syödä. 4-vuotiaalta tämä olisi ollut
hyväksyttävää, muttei 14-vuotiaalta. Joku lähti jo niinkin pahasti laukalle, että haukkui
kategorisesti kaikki pohjoiskarjalaiset ja perussuomalaiset. Oli näet joutessaan selvittänyt
pojan isän puoluekannankin, niin kuin sillä olisi asiassa mitään tekoa.

Hakematta tuli mieleen tapahtuma parin kesän takaa, mökkilammen rannassa ja
pikkusammakoiden kuivalle loikkimisen päivänä. Silloinen 4-vuotias ihaili 5 centin kolikon
kokoista sammakonpoikasta kämmenellään. Katsoi tietysti läheltä, koska halusi tehdä
tarkkoja huomioita. Sammakko loikkasi avoimeen ihmettelevään suuhun. Hätäpäissään
lapsi nielaisi sammakon. Meillä ei ollut hätä rauhoitetun sammakon elämän puolesta.
Pikemminkin mietimme, mahtaako sammakko kuljettaa jonkun pöpön pikkuihmisen
elimistöön. Loppu hyvin, kaikki hyvin – sammakonsyöjä säilyi terveenä.

Mökkihöperöt-palstalla taas pohdittiin tänä vuonna juuri tuommoisena pikkusammakoiden
maihinnousupäivänä juomakuppien tarvetta. Ihmiset olivat helteen vuoksi huolissaan
sammakoiden selviytymismahdollisuuksista kuivalla maalla. Saatoin vihjaista palstalla, että
luultavasti saavat yökasteesta tarvitsemansa juomaveden. Puolisko muistutti minua, että
sammakoilla on täysi mahdollisuus loikkia takaisin lampeen juomaan, uimaan ja
leikkimään vesileikkejä.

Jos tämä helle jatkuu vielä viikonkin, niin saatanpa minäkin innostua askartelemaan
Mökkihöperöiden tämän kesän suosikkiaskartelun. Se on nimittäin rautalangasta punottu
ja mahdollisesti helmin koristeltu sudenkorento. Toimii kuulemma loistavasti paarmojen
pelokkeena, jos laittaa antennin päähän ja kiinnittää hattuunsa.

Kansalaistaidosta

Kauan edellytettiin kouluuntulijalta muutamaa perusasiaa; ulkovaatteiden pukemista itsenäisesti, perunan kuorimisen osaamista ja kengännauhojen sitomisen taitoa. Lukea taikka laskea ei tarvinnut osata, ne luvattiin opettaa koulussa.

Kun olin 1970-luvulla alakoululainen, oli meillä yhtenä oppiaineena Kansalaistaito. Kansalaistaitoa opetettiin sillä nimellä vuoteen 2000 asti. Sittemmin sen sisällöt sulautettiin ympäristötietoon. Kansalaistaidon sisältöihin kuuluivat esimerkiksi ravinto-oppi, käytöstavat, liikenteessä toimiminen, kulttuuri- ja tapa-asiat, opiskelutekniikka ja hygienia. Jostain syystä itselleni on jäänyt mieleen lähinnä puhelimeen vastaamisen harjoitteleminen ja opiskelutekniikoista puhuminen.

Nykyäänkin puhutaan kansalaistaidoista. Kansalaistaitoina pidetään monia arjenhallinnan taitoja kuten ruoanvalmistusta, digitaitoja, oman talouden hallintaa ja medialukutaitoa. Nämä taidot karkaavat monelta kauas erilaisista syistä. Ruoanvalmistusta ei tarvitse opetella, kun kaupan hyllyt ovat väärällään erilaisia valmisaterioita. Talouden hallinta on hankalaa, kun näyttämisen halu on kova ja luottokorttia on helppo vinguttaa. Tekoälyn tulo hankaloittaa kovasti medialukutaitoa. Diginatiiveillakaan eivät kaikki digitaidot ole hallinnassa, vaikka konsoliohjain onkin lähes kasvanut kiinni kämmeneen.

Mutta kun ennen näitä pitäisi oppia kuorimaan se peruna! Pitäisi osata perusteet käytöstavoista; ainakin silmiin katsominen, tervehtiminen, kiitos ja anteeksi. Sekin olisi hyvä tietää, ettei sisätiloissa tarvitse olla lippis ja huppu päähän päällekkäin kiskottuna, johan siinä hautuu päänahka.

Minusta tuntuu, että kansalaistaidoksi pitäisi luokitella myös uimataito, tuhansien järvien maassa kun ollaan. Merenrantakaupunki Loviisa tarjoaa mahdollisuutta uimaan oppimiseen jokaiselle lapselle monta kertaa. Meillä järjestetään kesäisiä uimakouluja, talviuimakouluja hallissa ja varmuudeksi vielä kaikki tokaluokkalaiset pääsevät viisi kertaa uimaoppiin koulun kanssa. 

Nykyajan kansalaistaitona opetettavien asioiden listalle laittaisin myös uunin lämmittämisen taidon. Onhan se nyt mökkisaunan kiuas taikka kotoinen tunnelmanluoja takka osattava lämmittää niin, ettei kuole häkämyrkytykseen, taikka toisaalta hukkaa lämpöä vallan harakoille.

Kansalaistaito takaisin peruskouluun!

 

Palveluasennetta

Olen miettinyt paljon palveluasennetta. Pienillä paikkakunnilla koetaan yleensä saatavan parempaa palvelua. Moni Helsingistä Loviisaan muuttanut kiittelee kovasti saamaansa henkilökohtaisen tuntuista palvelua. 

Itse olen kyllä kokenut saavani minut paremmin kohtaavaa palvelua Itä-Suomessa. Ymmärrän, että se on kielestä kiinni. Lapsuuden murre on minulle niin rakas. On aivan ihanaa, että mökkipaikkakunnallamme puhutaan tuota tuttua ja kotoisaa, lämmintä ja leppoisaa kieltä, Pohjois-Karjalan murretta.

Kerron esimerkin tältä viikolta. Aivan samoin kyllä kävi juhannuksen alla toisessa liikkeessä, joten tämänviikkoinen ei ole yksittäistapaus, vaan kyseessä lienee vakiintunut toimintamalli näillä leveysasteilla.

Menin kuntakeskukseen liikkeeseen, josta meille oli tilattu tavaraa mökille. Tavara ei ollut mennessäni vielä valmiiksi työstetty, sillä olin sattuneesta syystä päivän verran etuajassa kyselemässä tilauksen perään. Firman omistajalla oli heti halu ratkoa homma parhain päin. ”Männöökö siulla minkä aikoo?” kyseli hän. Ymmärsin tietysti oitis, että hän tarkoitti kysyä sitä, kuinka kauan saisin kulutettua aikaa muilla asioilla. Kerroin, että Ässä ja Koo on vielä käymättä. En tarvinnut edes mainita, että apteekkiinkin on asiaa ja kahvilassakin voisin toki piipahtaa, jos se asiaa edistäisi. Hän ilmoitti oitis: ”No, ei noita kyllä pitkään tie. Mie tekasen ne ennen kun lähen syömään. Tule vuan sitten hakemaan.” Niin tapahtui. Kun menin hakemaan, oli työstö tehty ja tuotteet valmiina lähtemään matkaani.

Sain luvan kertoa myös puoliskon kokemuksen. Hänellä on sairaus, joka aiheuttaa verenpaineen laskua istumalta noustessa ja tarpeen tasapainotella ennen liikkeelle lähtöä. Puolisko oli mennyt putkiliikkeeseen ja ennen sisään menemistä tasaili verenpainetta autoon nojaten. Kuinka ollakaan, mies liikkeestä kipaisi ulos kyselemään, millaista asiaa olisi. Puolisko kertoi tietysti, mitä putkea oli tullut hakemaan. Myyjä kävi hakemassa putkikiepin ja toi sen autolle. Kipaisipa vielä höyläämässä maksun puoliskon kortilta ja palautti kortin kovin tyytyväiselle asiakkaalle.

Mitä tällä palveluasenteella saa aikaan? Sen, että paikka muistetaan. Sitä suositellaan naamakirjan ryhmissä apuja kyseleville muille mökkiläisille. Sinne mennään toistekin. Suorastaan hoksataan, että täältähän saisi hankittua tarpeeseen kotiinkin. Hyvä, ettei käydä uusia tarpeita vallan keksimällä keksimään!

Muura-muurahaiset

Ihmisiä on toisinaan verrattu muurahaisiin. Joskus vertauksella viitataan väen paljouteen. Ja mikä jottei – onhan vaikkapa torin, metrotunnelin tai rautatieaseman hyörinä kaukaa katsottuna yhtä lailla päättömän näköistä touhua kuin kuhina muurahaispesässä. Toisaalta muurahaisia pidetään ahkerina - siihenkin muurahaisvertauksella voidaan 

Veikko Lavi lauleli: ”Ihmisiä on kuin muurahaisia. Ne loputonta polkuansa taivaltaa. On kaukaa katsottuna kaikki samanlaisia, niin ettei toisistaan voi heitä erottaa…” Tuota laulua kuunnellessa voi aivan yks kaks kyetä siirtymään lintuperspektiiviin ja katsomaan ihmisten hyörinää matkan päästä. 

”Muura-muurahainen kortta kuljettaa. Ahkerasti aina työssä ahertaa. Valmis on kohta keko komea…” Mielelläänhän sitä tulisi verratuksi lasten laulun tapaan ahkeraan muurahaiseen. 

Mutta voi toki, sellaistakin sattuu, että ihminen kokee olevansa ihan pieni ja surkea siloviholainen eli ”kusiainen”. Sellainen väheksytty ja hyljeksitty. Sellainen, jota potkitaan jaloista ja koetetaan vältellä. Hyvä, etteivät kanssaihmiset laita muurahaisrasiaa etenemisen esteeksi, tai ripottele muurahaissirotetta karkotteeksi, taikka peräti sumuta muurahais-Raidilla tahi Baygonilla.

Voi, kun aina muistaisimme Eino Leinon Hymyilevän Apollon riimit: ”Ei paha ole kenkään ihminen,

vaan toinen on heikompi toista.

Paljon hyvää on rinnassa jokaisen,

vaikk’ ei aina esille loista.”

Uutiset kesälomalla

On se vain mukavaa, että meitä hemmotellaan kesällä vähän kevyemmillä uutisilla sotauutisten lomassa. Jotenkin tuntuu, että kesään kuuluvat eläimellisen seikkailut.

Muistamme yhä Ruokolahden leijonan. Sen, joka muka seikkaili itäsuomalaisen pikkukunnan metsissä. Enso-Gutzeitin metsätyönjohtaja näki leimauskirvestä heilutellessaan leijonan kesäkuussa 1992. Ja siitä käynnistyi sen suven mediamylläkkä. Koko kesä raportoitiin havaintoja eläimestä taikka jäljistä. Eläin oli milloin uros-, milloin naarasleijona – puumanakin siitä puhuttiin. Iso kissaeläinten joka tapauksessa – siitä kaikki olivat yhtä mieltä. Viimeinen havainto tehtiin syyskuun puolivälissä Venäjän puolella. Oliko se venäläisestä sirkuksesta karannut leijona, vaiko sittenkin kaupunkilegenda ruokolahtelaisittain?

Uukuniemellä sen sijaan sijaitsee yksi Suomen harvoista biisonitiloista. Uukuniemi elää ja hengittää tänä päivänä nimenomaan biisoneiden kautta. Puulaakipesisjoukkue on nimeltään Karjalan Biisonit, vanhaan navettaan upeasti restauroitu ravintola on Juholan Biisoniareena ja Papinniemen leirintäalueella tarjoillaan kesäravintolan listalla Biisoniburgereita.

Biisonit ovat pitäneet huolta siitä, että Uukuniemi ei unohdu, vaikka se liitettiin osaksi Parikkalaa jo vuonna 2005. 2017 sen sijaan päätettiin, että Uukuniemi saa käyttää nimitystä Uukuniemen pitäjä ja tuoda sitä kautta esille omaleimaisuuttaan.

Biisonit ovat karkailleet tukevista aitauksistaan aina silloin tällöin ja onhan se sentään siinä määrin erikoinen näky Suomen maanteillä ja luonnossa, että aina sillä on uutisarvoa. Tämä viimeisin karkumatka sivusi jo meidän mökkihuudeja. Olin piipahtamassa Loviisassa ja kehotin puoliskoa olemaan mökillä valppaana ja kameravalmiudessa, jos osuisivat retkellään Jessolan tontille. Etelän kautta kiersivät, eivätkä visiteeranneet meillä. Onneksi ovat nyt jo palailleet takaisin Uukuniemelle ja kotilaitumille.

Täällä Kesälahden puolella sen sijaan on tyytyminen karhu-uutisiin. Metsässäliikkujat ovat nähneet karhuja ja karhunjälkiä. Riistakamerat ovat tallentaneet emokarhuja poikasineen usealla suunnalla. Me pyssyttömät olemme yrittäneet bongailla karhuja kiikareilla, mutta toistaiseksi laihoin tuloksin.

Mitähän lienevät ensi kesän eläinuutiset?

Ihmissuhteita

Mietin tuossa autolla ajellessani, että ihmissuhteita on todellakin monenlaisia.

Sisarussuhde on usein se kaikkein pisin ihmissuhde. Kukaan matkan varrella hankittu kaveri taikka ystävä ei lopultakaan voi tuntea sinua niin hyvin kuin sisarus, joka on yleensä elänyt samaa lapsuutta ja ymmärtää kaikki sieltä saakka juontavat kommervenkit ja juurisyyt.

Parisuhde on mitä suurimmassa määrin luottamussuhde. Pari on itse valittu ja suhteeseen on sitouduttu. Sen toivoisi olevan pitkä ja turvallinen. Toki ylä- ja alamäet kuuluvat jokaiseen parisuhteeseen, pelkkä tasainenhan olisikin tylsää.

Useimmiten parisuhde on lähisuhde, mutta etäsuhteenkin tiedetään toimivan. Toisinaan työ vie puolisoita erilleen ja silloin harvemmista yhteisistä hetkistä täytyy osata nauttia ja rakentaa niistä parisuhdetta kantavia hyviä hetkiä.

Toisinaan parisuhde muodostuu hetkellisesti, tai jopa pysyvästi, hoito- tai hoivasuhteeksi. Hoitoa tarvitaan sairauden vuoksi, hoivaa ja huolenpitoa ikääntyessä ja kunnon heikentyessä. Hyväkin parisuhde on koetuksella, kun se muuttuu hoito- tai hoivasuhteeksi.

Huoltosuhde sen sijaan on se, mistä meidän tulee olla laajasti huolissamme. Huoltosuhteella tarkoitetaan yhteiskunnallista ikäjakaumaa. Nuoruudessani tuo kansallinen kuvaaja oli selkeä pyramidi. Ikäihmisiä oli selvästi vähemmän ja nuorempia ikäluokkia enemmän. Meitä 1964 syntyneitä on ollut 68632. 60 vuotta myöhemmin, vuonna 2024 Suomessa syntyi lapsia kolmasosa vähemmän, vain 43720. Nykyään väestöpyramidi onkin ylösalaisin ja huoltosuhteesta on huoli.

Kuka meitä hoivaa, kun ikääntyessämme tarvitsemme enemmän hoivaa ja huolenpitoa? Kuka tekee työt, kun vanhat eläköityvät? Toisaalta nuorisotyöttömyys on ennennäkemätöntä, joten en aivan ymmärrä sitäkään, että venytetään eläkkeelle jäämistä hamaan ”maailman tappiin”. Kuka maksaa eläkkeemme? Vaikka olemmekin eläkerahamme työvuosina ”maksaneet sisään”, niin ovatko eläkeyhtiöt sijoittaneet rahan hyvin, vaiko sittenkin hassanneet maailman tuuliin?

Jotenkin pitäisi huoltosuhde saada kääntymään. Auttaako siihen maahanmuutto vaiko uudisajattelu – mene ja tiedä!?

Tapahtumapäivä mökillä

 

Kun olin lapsi, joutsenet olivat liki taruolentoja – eihän niitä nähty kuin kirjan kuvissa. Puhuin tästä juuri eilen mökkikyläilyyn tulleelle tyttärelle. Tätä nykyä näkyy joutsenen pesiä siellä täällä mökkimatkamme varrella ja usein yllättävän lähellä tietä.

”Satuolentoja lammella!” sanoi tytär tänä aamuna huomenen sijasta. Toden totta – kaksi kaunista ja ylvästä joutsenta uiskenteli lammellamme aamupäivän ajan. Saimme ihailla ja kuvailla heitä mökin kuistilta suunnilleen kolmen tunnin ajan. Sitten he varmaan saivat tarpeekseen lokeista, jotka syöksyilivät kohti joutsenia ja tekivät kaikkensa häätääkseen itseään uljaammat pois ahvenapajilta.

Lokeillakin oli tärkeä päivä. Jessolan alkuperäisen rintamamiestalon piipun juuressa oli tänä keväänä onnistunut hautoa kokonaista kolme pulleaa ja pörheää poikasta ja tänään oli aika tipauttaa poikaset pois pesästä ja katolta. Yksi tipahti taas lavankauluksista rakennettuun kasvulaatikkoon, mutta pääsi kehyksen sisältä pois asettamani laudan avulla. Turvatakseen pienten tietä talolta veden äärelle olivat lokit tosi ärhäköitä meille ihmisillekin. Useamman kerran sai hyökkäyksen alla kyyristellä ja joutuipa jonkun kerran sipaisemaan päälakea varmistaakseen ”osuiko!?”

Niin oli tämän Avara luonto -liven suhteen hektinen päivä, että aamupala venähti brunssiksi ja lounas saatiin aikaiseksi vasta - hui hai - päiväkahviajan jälkeen. ”No, lomalaisille on lomalaisten kiireet”, olisi varmaan tuumannut Anna-mummoni.

Sunnuntaiajeluita

 

Kun olin lapsi, perheellämme oli tapana ajella sunnuntaisin iltapäivällä tai illalla kyläilemässä tuttavilla tai sukulaisilla. Ennakkoon ei tarvinnut soitella, jos talossa ei oltu kotosalla, palattiin kotiin. Joskus ajeltiin ihan vain kirkonkylän kioskille jätskille. Elettiin 1970-lukua ja vaikka öljykriisistä puhuttiinkin, hupiajoakin tehtiin.

1980-luvulla seurusteluaikaan sunnuntaiajelut suuntautuivat milloin tanssilavalle milloin jollekin kivalle kesäkioskille, väliin kyläiltiinkin.

Sittemmin on hupiajo vähentynyt kovasti. Toisinaan olen lähtenyt mukaan puoliskon työreissuille. Auton ikkunasta on ollut kiva bongailla vaikkapa kauniita piharatkaisuita ja nappailla ideoita omaankin käyttöön.

Nyt meillä on aivan uusi sunnuntaiautoilun taikka hupiajon muoto. Nimittäin karhuretket. Kesälahdella on nähty liikkuvan ainakin kolme karhuemoa pentueineen. Lähin perhekunta aivan liki mökkitonttiamme. Aika eksoottista! Onhan meidänkin siis koetettava päästä näkemään edes karhun jälki.

Kamera ja metrimitta aseinamme olemme ajelleet pitkin metsäteitä. Toistaiseksi ilman tulosta, mutta tuttujen metsämiesten koordinaateilla ja ohjeilla saatamme jonain päivänä onnistua löytämään edes jäljen. On meillä kyllä jo katsottuna passipaikka, jossa voisimme istua autossa iltahämärissä termospullon ja eväsleipien kera ja odottaa karhupesuetta iltalenkillään. Ei ollenkaan hassumpaa kesäillan ohjelmaa meidän mielestä!

Jos nämä karhuretket tuovat tulosta, voitte olla varmoja, että kuulette siitä!

Kiitos lukijoilleni

Aloitin kirjoitella juttujani Lovariin 1990-luvun puolivälissä, kuopuksen mammalomalla ollessani. Tarinani olivat silloin enimmäkseen anekdootteja lapsiperhearjesta. Tilannekomiikkaahan meidän vilkkaassa perheessämme riitti. Kirjoitin juttuni tuohon aikaan puoliskon kotikonttorissa vanhalla sähkökirjoituskoneella ja lähetin lehteen toimiston faxilla. En tohtinut kirjoittaa nimelläni ja sainkin kirjoitella aika kauan nimimerkin takaa. Riina oli mummoni minusta käyttämä lempinimi ja siksi sen nimen taakse oli helppo sujahtaa.

 

Sittemmin olen kirjoittanut monenmoisista aiheista. Olen kirjoittanut vaikkapa luontosuhteestani, mökkeilystä pienen metsälammen rannassa ja mummoilusta. Olenpa sivunnut toisinaan myös arkityötäni alakoulun opettajana, vaikka periaatteessa pyrkimys onkin ollut pitää työ ja harrastus erillään. Toisinaan olen pohtinut aika vakaviakin teemoja ja koettanut löytää niihinkin kepeyttä ja toivon pilkahdusta. Skaala on ollut moninainen, sillä olen saanut valita aiheeni itse, täysin ilman toimituksen ohjausta.

 

Nyt liki 30 vuotta myöhemmin naputtelen kolumnini nojatuolini nurkassa tabletilla ja suhautan ne toimitukseen sähköpostitse. Koostaan jutuistani myös omaa blogia, jossa käytän edelleen mummon antamaa lempinimeä.

 

Tänä aikana aivan kaikki tuntuu siirtyvän nettiin. Vaate-ja ruokakauppa, autokauppa ja Alko, lehdet, lääkäriasioinnit ja kokoukset… Opetuskin paikoin. Miksei siis pikkuruinen kolumninikin? Jatkossa löydät juttuni vain netistä sivustolta www.riinanpakinat.blogspot.com

 

Otan tällä tavoin itseltäni pois paineen kirjoituksen takarajasta. Kirjoitan, kun siltä tuntuu. Se voi olla kaksi kertaa viikossa tai kerran kolmessa viikossa. Riina-sivulta löytyy pakina-arkistoa vuodesta 2014 alkaen. Silloinkin kun en saa aikaiseksi tuoretta juttua, saattaa joku aiempi juttu viihdyttää lukijaa. Sivulle voi jättää myös palautetta, ja sitä lukisin todella mielelläni. Edelleen palautetta ja jutun aihetta saa antaa myös kaupungilla minut tunnistaessa. Se on aivan erityisen mieluisaa.

 

Suurkiitos kaikille lukijoilleni kuluneista yhteisistä vuosista Lovarin sateenvarjon alla. Tervetuloa jatkossa omalle sivulleni netissä; www.riinanpakinat.blogspot.com

Mökillä kaikki hyvin

 

 

Meillä on käynnistymässä seitsemäs mökkikesä ja metsälammen rannassa on kaikki hyvin.

Karjalan käki helskyttelee metsikössä uutterasti ja huolehtii musiikista. Pikkuisen yksitotinen  tuo sävelmä tietysti on, mutta usean käen kaanon taikka vuorolaulu sopii mökkimaisemaan mainiosti.

Lokkipariskunnan kanssa on päästy sopimukseen pesän paikasta. Pesää ei tehdä enää laiturille vaan katolle savupiipun juureen. Sen sijaan neuvottelut vessan sijainnista ovat pahasti kesken ja lokit käyvät tarpeillaan lautan kaiteilla, vaikkei niitä riu’uiksi ole tarkoitettu ja aivan turhan jämerätkin ovat. Onneksi lampipumppu jaksaa pumpata vettä ja mummo heiluttaa varsiharjaa, niin saadaan kaiteet pestyä silloin tällöin ja ainakin ennen mummon riippumattolukuhetkiä.

Sorsapari on saapunut lammelle. Mikäs on tullessa, kun evästä riittää takuulla heillekin. Kosteikkokasveja on runsaasti ja nilviäisiä riittää pilvin pimein. Ihan pian onkin sammakonpoikasten aika nousta lammesta kuivalle maalle. Yhtään ei haittaa, jos sorsat verottavat niistä osansa.

Tesjoen kyläyhdistykseltä hankkimaamme uuteen lintupönttöön on muuttanut kirjosieppo. Sain tuettua pöntön mukavasti oksanhankaan ja lintu ymmärtää kuin ymmärtääkin käyttää oksaa parvekkeenaan ja lauluoksanaan. Siinä saamme ihailla häntä tuvasta pöydän äärestä katsellen. Entisetkin pöntöt ovat asuttuna, mutta vain tämä uusi näkyy suoraan uuden tuvan ikkunaan. Suosittelen kaikille kyläyhdistyksen mainioita valmiskoteja. Niitä saa ostaa omaksi Tesjoen kirjastosta. (Tämän verran saa kolumnikin sisältää tuotesijoittelua ja mainontaa.)

Isommille eläimille emme ole ruvenneet vuokrakoteja järjestämään, vaikka heitäkin täällä toki liikkuu. Taitavat kyllä olla enempi karavaanarityyppejä ja kartella pysyväisluonteisia asumuksia. Hirvipariskunta toivotteli meidät perjantai-iltana mökkitien risteyksessä tervetulleeksi, mutta niin olivat kiireisiä, että toinen ampaisi heti juoksuun.

Ahma ja ilves ovat olleet vieläkin vauhdikkaampia, sillä niitä ei ole onnistuttu saamaan edes mökkikameraan, vaikka metsästäjät tietävät niidenkin täällä liikkuvan. Jänikset, ketut, villiminkki ja vesimyyrä vastaavat nekin itse kodeistaan ja sopivat tämän hehtaarin lammen rannalle.

Mikäpä täällä on kesä vietellessä!