Loistopäätös

Pakko myöntää, että aina en ole osannut tehdä fiksuja päätöksiä. Joskus on saattanut mennä aika lailla pahastikin hatelikkoon. Vaan ainakin kerran olen osunut aprikoinnissani oikeaan. Toki pitää myöntää, että siinäkin päättelyssä on ollut osansa tuurilla, onnella, kohtalolla tai miksi häntä nyt tahtoo nimittääkin.

Puhun nyt siitä, kun suhteellisen nuorena opettajana sain valita vanhan ja uuden eläkejärjestelmän väliltä. Peruskoululainsäädännön mukaan opettajilla oli oikeus eräin edellytyksin valita ennen 1.7.1989 voimassa olleiden säädösten mukainen eläkeikä. Yhtenä edellytyksenä oli se, että henkilöllä on ollut 30.6.1989-1.7.1989 voimassa vähintään kuukauden yhtäjaksoinen valtion eläketurvan piiriin kuuluva palvelussuhde. Olen aloittanut vakituiset koulutyöt elokuun alusta 1988, joten kovin pian työuran alussa tuli vastaan tällainen kohtalon kysymys.

Muistan pohtineeni asiaa tarkkaan, sillä tuolloin tiedettiin sanoa varmuudella vain se, että eläkeikä jäädytetään tuon ajan sopimustasoon eli 60 vuoteen. Tiedettiin jo, että eläkeiät lähtevät nousuun ja niin arvailtiin käyvän myös eläketasoille. Sopimuksessa oli monenmoisia reunaehtoja – muun muassa sentyyppisiä, ettei systeemissä ole mahdollisuutta osa-aikaeläkkeeseen. Mistä pitkästi alle kolmikymppinen tietää ennustaa terveyttään ja työkykyään reilun kolmenkymmenen vuoden päähän? Muistan, että eniten minua huoletti se, että joudunkohan pakosta työskentelemään, vaikkei pääni ja kanttini kestäisi. Oikein soitin asian tiimoilta Valtion Konttoriin. Sieltä sanottiin, että sairauseläkkeelle pääsee aina. Se ratkaisi asian ja tälläsin nimeni paperiin, jonka sisällön silloin käsitin niin, että luovun mahdollisuudestani jonkin verran suurempaan eläkkeeseen, mutta pidän kiinni 60v eläkeiästä.

Pari viikkoa sitten asia aktivoitui mielessäni, kun uutta eläke-esitystä tuotiin rytinällä julkisuuteen. Tunnistauduin pankkitunnuksillani Kevan (kunnallinen eläkevakuuttaja) sivuille tarkistelemaan tietojani. Toden totta valtio on edelleen pitämässä kiinni sopimuksestamme. Olen pääsemässä vapaaherrattareksi kymmenen vuoden kuluttua. Hoksasin asian olevan tosi iso, sillä uuden lakiesityksen mukaan ikäisteni kuuluisi työskennellä 65-vuotiaiksi. Viisi vuotta elämästä on pitkä aika. Se on jopa niin pitkä aika, ettei siinä pieni eläkkeenlisä paljon paina.

En minä aio sitä viittä vuotta keinussa kädet ristissä istuskella. Luulenpa, että puuhaa piisaa ihan yltäkyllin. Rapakiven tontti ei tunnu tulevan lopullisen valmiiksi koskaan. Aina riittää maalattavaa, kohennettavaa, muokattavaa, uudistettavaa ja pian jo remontoitavaakin. Enköhän sitten ehdi ottamaan ihan omaakin aikaa; aikaa kuorolaululle ja kansalaisopiston harrastusryhmille. Luonnossa liikkumiseen käytän varmuudella nykyistä enemmän aikaa, erityisesti syksyisin. Lupaan nauttia mustikanpoiminnasta ja sienestyksestä vieläkin enemmän, kun pääsen sinne myös arkena enkä vain viikonloppuna. Hyvinkin voi olla, että mummotettaviakin on vuosikymmenen päästä jo enemmän kuin nyt. Ensimmäinen lapsenlapsi on sitten jo reipas koulutyttö, voi olla että mummon muskarissa ”taputapukakkaraa” taputtelee joku muu.

Olo on kuin entisellä lottovoitosta haaveilijalla: ”Mökki pitäs laittoo ja kiertee vähän mualimoo!”