Yhteydenpito

Silloin, kun olin alle kouluikäinen, meillä oli talon eteisen seinällä musta painava bakeliittipuhelin, jossa oli kierrettävä numerolevy.  Puhelut soitettiin keskuksen kautta.  Keskuksen tädille sanottiin, mihin puhelu haluttiin yhdistettävän. Aivan jokaisessa talossa ei puhelinta ollut, joten sitä saattoi tulla joskus joku "lainaamaankin".  Tietenkään lainaaja ei vienyt puhelinta mihinkään, vaan seisoi meidän eteisessämme ja puhui puhelunsa siinä.  Eihän siinä nyt mitään salattavaa ollut, jos soitti eläinlääkärille tai ihmislääkärille.  Puhelinnumeromme oli 198.  Alunperin numerot varmaan oli annettu siinä järjestyksessä, kuin liittymiä taloihin hankittiin.

Jossain vaiheessa numeroita tuli kolme lisää. Oltiin siirrytty automaattikeskukseen.  Edelleen kuitenkin puhelin oli töpselissä kiinni oleva, kiinteästi paikallaan pysyvä kapistus.  Kehitykseksi katsottiin materiaalien ja systeemien kehittyminen; bakeliitista siirryttiin kevyempään muoviin ja kierrettävän numerolevyn vaihtoehtona oli näppäinpuhelin.  Se, että puhelin oli paikoillaan ja johdolla seinässä kiinni, aiheutti tietenkin sen, että läheskään joka kerta puheluun ei saatu vastausta, saatettiinhan olla pihatöissä tai vaikka kauppareissulla.  Tai jos puheluun vastattiinkin, niin vastaaja ei välttämättä ollut se henkilö, jolle oli tarkoitus soittaa.  Olihan puhelimia vain yksi taloudessa. Silloin muuten koulussakin harjoiteltiin, kuinka puhelimeen tulee vastata.  Lyhyiden numeroiden aikaan oli usein vastattu luettelemalla numero, nyt se tuntui turhan pitkältä rimpsulta ja opeteltiin vastaamaan toisin.  Meillä päin perheet tunnistettiin pikemmin tilan nimellä kuin sukunimellä.  Tämä johtui ainakin osittain siitä, että kylällä oli monia perheitä, joilla oli sama sukunimi.  Meillä siis vastattiin puhelimeen: "Kankaalassa, Riina puhelimessa."  Koska puhelin oli paikallaan pysyvä kapine, luuria ei lähdetty toimittamaan mihinkään, vaan soittaja saattoi odottaa langalla, kun asianomaista henkilöä haettiin puhelimeen pihan periltä.

Langaton puhelin taisi olla 1990-lukua.  Huima helpotus elämään.  Sen varassa saattoi liikkua vapaasti sisällä ja pikkuisen talon ulkopuolellakin. Pian yleistyivät matkapuhelimet ja kännykät, ja ihmisille alettiin soittaa henkilökohtaisiin numeroihin.  Vähitellen yksi perheen yhteinen puhelinnumero alkoi tuntua kummalliselta.  Hinnoittelulla hoidettiin homma niin, että ihmiset ymmärsivät luopua lankapuhelimistaan.  Kohta saatiin jo kerätä puhelinlinjat ja -langatkin pois.  Nykyiset puhelimet eivät lankoja kaipaa.  

Nyt alkavat kännykätkin tuntua vanhanaikaisilta.  Ihmiset ovat haluttomia puhumaan puhelimessa.  Tunnen monta nuorta aikuista, jotka hoitavat asiat mieluummin ja omasta mielestään helpommin sähköpostin välityksellä.  Itse koin pitkään, että kirjoituksella viestiessäni viestini vääristyy.  Kirjoituksesta jäävät puuttumaan puheelle tyypilliset sävyt; äänenpainot, naurahdukset, painotukset.  Pelkäsin, että viestini tulkitaan töksähteleväksi tai suorastaan tylyksi ja epäkohteliaaksi, koska kirjoitan aina kovin lyhyesti.  Näitä mietti varmaan moni muukin.  Keksittiin siis hymiöt.  Nyt tuntuu, että noita pieniä keltaisia kuunaamoja ja erilaisia peukkukuvioita on siroteltava viestiin kuin viestiin, ettei vain luultaisi tökeröksi, tylyksi tai suorastaan vihaiseksi.

Onpa jännittävä nähdä, mihin suuntaan kehitys tästä etenee.  Jos olisin alakoululainen kirjoittamassa ainetta otsikolla "Vuonna 2050", saattaisin rohjeta arvailla, että ihmisille on asennettu ihonalaiset muistisirut, joihin viestit saapuvat suoraan ja kännyköistä, tableteista sun muista härpäkkeistä on luovuttu kokonaan.