Vanhustenhoidosta

Minulla on vielä kovin vähän tietoa taikka kokemusta vanhustenhoidosta, mutta sentään jonkunmoisia pilkahduksia asian tiimoilta usealta vuosikymmeneltä.

1960-luvun lopulla, kun olin alle kouluikäinen, meille tuli Esteri. Pitäjän toiselta laidalta sukulaistalosta tuotiin Esteri meille saatesanoin: "Se on nyt teidän vuoro huolehtia Esteristä." Mikäpä siinä, vastaan otettiin. Meistä lapsistahan Esteri oli mukava kiireetön ja lapsenmielinen aikuinen, joka ei kieltänyt mistään ja jaksoi istua hiekkalaatikon laidalla vaikka tuntikausia. Vanhemmiltani olen kuullut, ettei Esteri sittenkään kovin luotettava lastenvahti ollut. Ei hoksannut itsekään, missä oli vaaran paikka.

Noihin aikoihin 1960- ja 1970- lukujen taitteeseen sijoittuu myös muistikuva vierailusta kunnalliskodissa. Muistan, että sen ikkunoista korkealta mäeltä avautui hieno maisema järvelle. Muistan myös suuren, koululuokan kokoisen makuusalin, jossa pötkötteli 10-12 vanhusta. Yksityisyyden suoja oli olematon, eikä tuossa ollut varmasti minkäänlaista rauhaa kenelläkään.

1990-luvulla appivanhempani olivat jo iäkkäitä ja sairaalloisia. Kumpikin oli sairastanut monta sydäninfarktia ja sitten viisi vuotta sodassa ollut appi dementoitui. Anopin yöunet ja muukin lepo jäi vähiin, kun appi oli koko ajan mennossa - toisinaan oli sota, toisinaan kiire nuotalle tai verkoille. Niinhän siinä sitten kävi, että omaishoitaja, anoppi, väsyi kesken kaiken. Hoitaja sai sen viimeisen sydänkohtauksen ja kuoli. Appi vietti elämänsä viimeiset pari vuotta sotaveraaneille tarkoitetussa dementiasairaalassa Punkaharjun Finlandiassa.

Nyt olen seurannut kunnallisten laitoshoitopaikkojen alasajoa. Tämän ajan ikäihmiset ovat terveempiä kuin vanhemmat vuosikerrat. Laitoshoitoa tarvitaan vähemmän ja ja vasta paljon  myöhemmässä vaiheessa kuin esimerkiksi 1970-luvulla. Ihmiset haluavat säilyttää oikeuden elellä omaan tahtiin ja vastata itse niin monesta omasta asiasta kuin suinkin. Ollaan valmiita tekemään muutostöitä asunnossa, että itsellinen asuminen on mahdollista. Ollaan valmiita ostamaan niitä palveluita, joita koetaan tarvittavan, kunhan vain säilyy mahdollisuus asua omillaan.

Ymmärrän tuon toiveen oikein hyvin. Olen silti huolissani, että pystyykö vanhustyön palveluohjaaja kotikäynnillään näkemään koko tilanteen ja arvioimaan realistisesti vanhojen ihmisten todelliset tuen tarpeet. Luulen, etteivät appivanhempani ole mitenkään harvinainen tapaus. Halua pärjätä omillaan on, muttei sittenkään tarpeeksi voimia eikä rohkeutta pyytää tarvittavaa apua.

Jo vuosia sitten suunnittelimme naisystävieni kanssa vanhuuden asumista neljän pariskunnan kimppana. Kaavailimme hankkivamme vaikkapa lakkautetun koulun, josta muokkaisimme omat tilat neljälle pariskunnalle ja yhteiset tilat sosiaaliseen oloon. Suunnitelman kanssa ei ole vielä ehditty toteuttamisasteelle, sillä olemme kaikki edelleen jonkinmoisissa elämän ruuhkavuosissa. Näköjään samaa ajatusta on pohtinut moni muukin. Pari viikkoa sitten kerrottiin uutisissa, että Outokummussa käynnistyy mummo- ja ukkikommuuni, jossa ikäihmiset asuvat kimpassa puuhastellen yhteiseksi hyväksi kukin jaksamisensa mukaan.

Ajat muuttuvat ja ihmiset siinä mukana. En minäkään voisi mitenkään ajatella, että minua tyyrättäisiin johonkin sukulaistaloon 1960-luvun tapaan - "Se on nyt teidän vuoro pitää Riinaa". En takuulla sopeutuisi kunnalliskodin makuusaliin. Saattaisinpa muistaa lapsuudestani sen tempun, jolla pikkuveljeä oli hyvä ärsyttää ja rupeaisin laulamaan sängyssäni pitääkseni muutkin hereillä. Ainakin nyt ajattelen, että niin kauan kuin pärjään kotona omin avuin, haluan kotonani olla. Luulen, että sitten kun minua täytyisi käydä kotona auttelemassa puolenkymmentä kertaa päivässä, tuntisin oloni yksinolon hetkinä jo turvattomaksi. Uskon, että silloin haluaisin palveluasumisen piiriin.

 Omantahtinen ja omannäköinen arvokas elämä on ikäihmisellekin tärkeä asia!  Luulenpa, että kunnallisen ja yksityisen vanhustenhoidon ja palveluasumisen yhdistelmä on laajemmassa perspektiivissä sittenkin aika onnistunut konsepti.