Hallituksen tavoitteena on, että Suomen kouluissa tehtäisiin digiloikka. Loikan avuksi meille on hankittu kouluihin uusia, tämän ajan digilaitteita. Loikkaaminen on jäänyt kovin pitkälti opettajan oman harrastuneisuuden varaan. Homma ontuu näet sen verran, että laitteiden käyttöön on tarjottu aika lailla vähänlaisesti koulutusta. Digiloikkaamiseen eivät riitä pelkät välineet, tarvittaisiin myös käyttöopastus. Aivan samoin kuin ei pelkillä lasketteluvälineillä vielä synny supersuurpujottelijoita, tarvitaan opetusta ja harjoittelua.
Aivankin varmaa on, että nyt syntyneen nuoren sukupolven loikka lähtee jo valmiiksi korkeammalta kuin meidän mummoikäisten loikka. Toisaalta selvää on sekin, ettei laitteiden kehitys tule pysähtymään tämän päivän tasolle, vaan kehityskaari jatkuu yhä kiihtyvällä tahdilla eteenpäin.
Näitä mietin, kun Piltin leikkejä seuratessani tajusin, miten lasten leikit ovat muuttuneet minun ajoistani. Piltti on jo kauan osannut pelata tabletilla peliä, jossa hän asettaa paikalleen eläinten kehonosia. Selkeä oppimispeli, jossa harjoitellaan hahmottamista. Palkinnoksi oikein asetelluista korvista, silmistä ja possunkärsistä purkautuu koneen kätköistä parvi ilmapalloja, joita saa sormella tökkien puhkoa. Aika monta Piltin tylsää hetkeä ja odottelutuokiota on ohjelmoitu sillä, että hän saa katsoa äitinsä puhelimelta lastenohjelmaa taikka videopätkiä omista veikeistä touhuistaan. Piltti ei tokikaan ole pelkkien ruututouhujen varassa, vaan kotilapsena hän pääsee kiipeilemään kiville lähimetsään, leipomaan mustikkapiirakkaa ja pullaa äitinsä kanssa ja polkemaan "kesäpyörällä" kotipihalla. Hän osaa myös leikkiä kahvilaa, rakentaa palikoilla ja hoitaa nukkevauvaa.
Kun minun lapseni olivat pieniä, oli Game boy oikeastaan ainoa "mobiililaite". Tosin se toimi pattereilla, eikä ollut minkään valtakunnan verkossa, mutta saattoihan sen ottaa mukaan vaikka autoon taikka lentsikkaan ja viihtyä sen parissa. Meidän lasten kasvaessa nuoriksi alkoi tietokoneiden kehitys, mutta kauan elettiin aikaa, jolloin kodeissa oli vain yksi tietokone, jonka käyttöaikaa yritettiin jakaa joten kuten oikeudenmukaisesti ja sopuisasti.
Aikana, jolloin minä ja puolisko olimme lapsia (1960-70 -luvuilla), puhelinkin oli mustaa bakeliittia ja kiinni kiemuraisessa johdossa. Mobiilista, netistä ja digistä ei oltu kuultukaan. Leikeistä saattoi silti silloinkin nähdä viitteitä jopa tulevaisuuden ammatilliseen suuntautumiseen. Puolisko muistaa purkaneensa ikiomaa porilaista moottoria. Hän kertoo harjoitelleensa siinä työkalujen käyttöä ja opiskelleensa mekaniikkaa. Puolisko on osannut jo silloin leikkiä yksin ja omineen. Minä muistan leikeistäni, että olen pienestä pitäen ollut kovin halukas ottamaan sosiaalista kontaktia. Kotitalomme oli kylätien laidassa. Siinäpä me velipojan kanssa seisoimme tienhaarassa moikkailemassa ohikulkijoille. Laskimme pisteitä sitä mukaa, kun saimme tervehdyksiä ohikulkevista autoista. Kiistaa tuli siitä, kummalle kulloinkin moikattiin - tyypillistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti