torstai 10. elokuuta 2017

Kulttuurikämmeistä

Normaali ei ole fakta, vaan se määrittyy kokijansa kautta. Se mikä on yhdelle normaalia, ei sitä välttämättä toiselle ole. Mietitäänpä, vaikka käyttäytymistä tai pukeutumista.  Se, mikä meillä on sopivaa, voi toisaalla olla moukkamaista - jopa loukkaavaa. Ja toisin päin. Se, mikä muualla on sallittua, voi meistä tuntua tökeröltä. Näitä mietin pienen reissumme aikana.

Ensimmäiset havainnot teimme Tallinnan laivalla cafeteria-pöydässä. Me keskustelimme lihapulla-aterioidemme äärellä aika hillitysti, niin että juuri ja juuri kuulimme toisiamme pöydän yli. Voin muuten kertoa, että siihen on tämmöisten itäsuomalaisten kailottajien pitänyt jonkin verran jopa opetella. Viereisessä pöydässä istui kolmihenkinen seurue, joka keskusteli keskenään jollakin meille tuntemattomalla kielellä. Paatoksesta saati volyymistä ei ollut puutetta, kun joukon keskushahmo luki paperistaan ääneen kavereilleen jotain -  puhettako vaiko vaikka novellitekstiä, se ei meille kielimuurin vuoksi selvinnyt.  Meteli oli oikeasti semmoinen, ettei aterioinnin jälkeiseksi puuhaksi kaavailemastani rompsunluvusta tullut yhtikäs mitään. Eikä siinä vielä kaikki! Kun he poistuivat pöydästä, he jättivät astiansa pöytään, eivätkä korjanneet niitä telineeseen. Jokainen peruskoulun käynyt suomalainen tietää, että suomalaisissa joukkoruokintapaikoissa kouluruokalasta, laivaan ja aakkosravintoloihin likaiset astiat viedään itse pois.

Seuraavaksi samaan pöytään istua napsahti aasialaisen näköinen pariskunta. Palelevana toppatakeissaan. Eivät reppanat tarjenneet riisua toppiksia edes ruokailun ajaksi. Toppatakkejakin enemmän silmäämme häiritsi rouvan käsilaukusta kaivama viinipullo ja viinilasit. Sisäinen villapaita tuntui olevan tarpeeseen, mutta että omasta kassista!?

Vaan en yhtään yritä väittää, että me suomalaiset olisimme jotenkin parempia. Kyllä meille sattuu ihan samanmoisia kulttuurikämmejä. Esimerkkejä ei tarvitse kaukaa hakea. Puolisko oli talvella tullut pitkästä matkasta ja joutui Latvialaiseen yöpaikkaan kovin myöhään. Hän kertoi, että hienosti palveltiin lomakylässä myöhäistä kulkijaa - jopa kokki oli herätetty laittamaan ruokaa pitkämatkalaiselle. Kokki oli yöruokailun lomassa sanonut puoliskolle - luultavasti ihan vain kohteliaisuutena - ”tule koska vaan, niin minä laitan sinulle ruokaa!” Me suomalaiset emme omassa puheessamme juuri viljele noita tarkoittamattomia kohteliaisuuksia, siksi emme niitä tietysti ymmärräkään. Taidamme olla sen sortin tosikoita, ettemme ymmärrä leikinpäiten sanottua. Kesäreissullamme kävi niin, että aiottuun yöpaikkaan ei päästykään ja matkaa tehtiin kesäillan hämyssä aiottua pidemmälle. Niinpä sitä ennen pitkää oltiin puoliskolle tutun lomakylän kohdalla. Kello oli jo 22.30 ja paikan keittiö oli mennyt kiinni puoli tuntia aiemmin. Samainen ”paikan haamuksi” itseään tituleeraava kokki kömpi lämmittelemään meille seljankat. Tulikohan hänelle mieleen, että toiste en lupaile yöruokapalvelua.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti