Keski-iästä

                                                   

Kun täytin kolmekymmentä vuotta, luulin olevani keski-iässä. Podin kai jonkinmoista ikäkriisiäkin silloin. Vaikka työkaverit koettivat väittää, ettei keski-ikä voi alkaa kolmikymppisenä, en luovuttanut ajatuksestani. Niinpä sainkin työkaverilta lahjaksi ryppyvoidetta.

Nyt huomaan naistenlehtijutuista, että keski-ikänä pidetään pikemminkin viittäkymmentä. Jotenkin silmiini on osunut monta viisikymppisten naisten elämänmuutostarinaa.  Joku oli ottanut vuorotteluvapaata tai opintovapaata ja aloittanut vihdoin opiskella nuoruuden haaveammattiinsa. Jonkun toisen tarinan sankaritar oli niin ikään riuhtaissut itsensä irti työelämän oravanpyörästä ja muuttanut ulkomaille elääkseen siellä ekologisempaa ja enemmän omannäköistään elämää. Jossain jutussa päähenkilö oli hätääntynyt huomatessaan, että elää kovin pientä ja ahdasta, joskin turvallisen tuntuista elämää ja halusi irrottautua turvallisuuden kahleistaan hankkimalla moottoripyörän ja lähtemällä liikkumaan laajemmin.

Omalla kohdallani mietin, että se mikä elämässä on ollut pysyvää, on mitä tärkeintä ja kalleinta. Niistä asioista en millään haluaisi irrottautua. Puolisko ja perhe ja työpaikka edustavat minulle kaiken kivijalkaa. Noita asioita en ole valmis vaihtamaan. En sitä työpaikkaakaan. En sittenkään, vaikka lotossa voittaisin. Enkä tosiaan ole niin kuin entinen Turun sinapin mainostaja, joka sanoi: ”Kahta en vaihda. Toinen on tää Turun sinappi ja…” Sitä toistahan hän ei sitten muistanutkaan. Eli hän olisi ollut valmis vaihtamaan kaiken muun paitsi sinapin.

Silti ajattelen, että tässä keski-iässä on jo aika tehdä niitä asioita, joista on haaveillut. Tehdä tosiaankin, eikä enää vain haaveilla. Ehkä siihen on jo jollain tapaa mahdollisuuksia ja resurssejakin.  

Yksi haaveistani on interrail-matka. Sellaista en nuoruudessani ehtinyt tehdä, mutta eipä mitään hätää. Interrail-matkat eivät ole enää vain nuorten matkoja. Lipun voi nykyään ostaa kuka vaan ja reissata ympäri Euroopan rautateitä lippunsa salliman ajan puitteissa.

Uuden vuoden aattona kuulin ystävän olevan lähdössä interrail-matkalle tänä vuonna. Sanoin heti, että siihen en ehdi säästää, mutta vuodelle 2018 kylläkin. Ystävä lupasi lähteä kanssani reissuun ensi vuonna tehtyään ensin oman ”tunnustelureissun”. Tuumasta toimeen. Sovin pankin kanssa, että toinen tilini suljetaan niin, etten voi tehdä sieltä nostoja ottamatta ensin yhteyttä pankkiin. Ja sehän toki estää sen, ettei tilillä tule asioitua. Vaikkei tuolle tilille kerry suuria summia kerrallaan, niin pikkuhiljaa tili kuitenkin karttuu. Lipun hinta on jo kasassa. Nyt säästän retkikassaa eli ruokailujen ja yöpymisten hintaa - kai rinkkamatkaajakin voi jonkun tuliaisenkin ostaa!?

Matkasuunnitelmaa on hahmoteltu sen verran, että liikkeelle lähdetään Baltian kautta, eikä perinteistä Ruotsin lautta -reittiä. Luultavasti koluamme itäisen Euroopan maita. Testimatkakin on jo tehty. Piipahdimme päiväseltään Tallinnassa. Testimatkan tarkoituksena oli selvittää matkailutapoja, kauppakeskuskäyttäytymistä, ongelmanratkaisukykyä, päätöksentekotahtia ja vaikkapa ruokailuasioita. Olisihan se perin surkeaa tajuta keskellä Eurooppaa, ettei jaksa kaveria, joka vain jahkailee eikä kykene päättämään mikä nähtävyys kannattaisi katsoa. Tai, että hermostuisi kaveriin, joka haluaa heiluttaa kaikki tunikat jokaisessa vastaantulevassa ostoskeskuksessa. Sekin keljuttaisi, jos toinen ei jaksaisi kävellä ja vaatisi taksia jokaiselle etapille junan ja hotellin välillä. Kaikin puolin vaikutti siltä, että kolmen viikon junareissu ensi kesänä kyetään toteuttamaan.

Matkan toteutumisen varmemmaksi vakuudeksi tehtiin Tallinnasta ensimmäinen yhteinen reissuhankinta ensi kesää ajatellen. Ostettiin nimittäin perässävedettävä mummokärry päivän eväitä ja juomapulloja varten.