Joulujen joulua!

Niilo Tarvajärvi toivotteli radio-ohjelmissaan ”aamujen aamua!” Siitäkö meille on jäänyt ajatus, että sitä tavallista turvallista pitää aina koettaa ylittää? Eikö vain olekin paineita koettaa taas laittaa ”joulujen joulua” - jotain joulujen jonosta erikseen erottuvaa ja mieleen jäävää? Minä myönnän olevani tässä joukossa aina muiden mukana - jollen jopa etunenässä touhottamassa.  Viritän valoja ulos ja sisälle, koristelen kotia ja kuusta teemavärein ja hartaudella, varustan ruokaa enemmän kuin kohtuudella ehdimme syödä, varmistan että jokaiselle löytyy ne sortit joista joulu tuntuu tuntuu tulevan, siivoan torpan varsiharjalla ja mäntynesteellä saunan lauteiden alusia myöten.

Vaan miksi ihmeessä?  Joulu tuli sinäkin vuonna, kun meillä ei nuorena perheenä ollut varaa seitsemän kilon kinkkuun, vaan vain pikkuruiseen kinkkurullaan. Mieleen jäi ihan mukava muisto siitä, kun puolisko intoutui kuvaamaan uunista tullutta ja kieltämättä kovin pieneksi kutistunutta kinkkua filmikameralla ja tulitikkuaskin ollessa vieressä verrokkina. Nälässä ei oltu sinäkään jouluna ja joulumieli löytyi levollisista pyhistä - kirjaston kirjan lukemisesta ja kynttilän valosta.

Muistissa on - ja melkeinpä vain tuntona reidessä - se joulu toistakymmenen vuoden takaa, jolloin kinkkurasvat kaatuivat reidelle ja jalkaan tuli varmuudella ainakin toisen asteen palovamma. Rauhallinen joulu rompsujen parissa tuli siitäkin joulusta. Vietinhän ne pyhät enimmäkseen selinmakuulla jalka tyynyjen päällä koholla. Ehkäpä silloin sai huushollaajakin tavallista enemmän hoivaa ja huomiota. Jokainenhan näki, että visvaa valuva kahden kämmenen kokoinen palovamma on takuulla kipeä.

Minun jokavuotinen jouluhupsutukseni (ja luulen etten ole asiani kanssa yksin) on pakonomainen siivoaminen. Jouluksihan on tavallisen siivouksen lisäksi siivottava ne kaikki paikat, joita ei ehkä  koskaan muulloin. Siis ne matalan sohvan hankalasti siivottavat aluset, kaappien ja pakastimen takuset ja huonekomeroiden päälyset. Siivottava on silläkin uhalla, että siitä aiheutuu jotain pientä vahinkoa. Yhden joulun alla päätin siivota puoliskon hirsinäytteet pois makuuhuoneemme komeroiden päältä. Lennätin niitä semmoisella vauhdilla, että yksi näyte lipsahti kädestäni ja komeron oveen tuli pitkä naarmu. Kyllähän se naarmu tietenkin harmitti - ja harmittaa edelleen - mutta kaapin päälys oli tyhjä ja rätillä peränurkkaa myöten kuurattu.  Alan aavistella, että ehkä se osaisi joulu tulla Rapakiveen, vaikka siivouksen tekisi ilman hikistä huhkimista ja pakonomaisella kiukulla puristettua suorittamista.

Tänä vuonna tuntuu siltä, että joulu tulee hiljaisesti. Se taitaa löytää Rapakiven torppaan ilman  isoa äänekästä ryminää. Joulussa tuntuu olevan tärkeintä rauha ja levollisuus. Iloitsemme pienten ihmisten aidosta ja vilpittömästä jouluilosta, hillitystä Suomen juhlavuoden väreihin koristellusta kuusesta ja vähitellen joulukuun mittaan varustelluista jouluruoista. Puolisko saa sillinsä, esikoiselle on hillosipuleita ja kuopukselle suppilopiirakkaa. Kinkku on sulamassa ja sitä on varmuudella enemmän kuin tulitikkuaskin verran vielä paiston jälkeenkin.

Jos ei nyt aivan ”joulujen joulua”, niin aitoa joulua jokaiselle!