Olen aina työskennellyt suomenkielisen koululaitoksen palveluksessa, enkä ole kahdenkymmenenviiden Loviisan vuoden aikana kokenut tarvetta puhua ruotsia. Ymmärrän kyllä puhetta ja kirjoitettua toista kotimaista. Puhumaan rohkaistuminen vain on ollut varsin korkean kynnyksen takana.
Kahden vuoden päästä työpaikkani siirtyy upouuteen koulurakennukseen, jossa saman katon alla on kaksi koulua - suomenkielinen ja ruotsinkielinen. Meidän omasta toiveestamme koulurakennukseen tulee vain yksi yhteinen opettajainhuone. Sen on tarkoitus palvella molempien koulujen opettajien ja ohjaajien taukotilana, suunnittelupaikkana ja kokoushuoneena.
”Onpa se sentään äärimmäisen noloa, jos ei rohkene reagoida naapurikoulun kollegan ”ilmoja on pidellyt” -tyyppiseen kommenttiin ruotsiksi”, mietin. Samaa latua luulen myös samalla työpaikalla toimivan esikoiseni ajatusten kulkeneen, sillä esikoisen aloitteesta olemme aloittaneet kielitaidon aktivoinnin.
Eräänä iltapäivänä esikoinen lähetti minulle What’s app -viestin ruotsiksi. Luonnollisesti vastasin samalla kielellä. Tästä on nyt kulunut pian pari kuukautta. Olemme kirjoittaneet kaikki keskinäiset viestimme ruotsiksi. Ja toden totta olemme keskustelleet viesteillä muustakin kuin siitä, mitä meillä on iltaruokana. Kyselin jo esikoiselta, koska vaihdamme kotikielen ruotsiksi. Hän tuumi, että kynnys siihen on korkeampi. Alustavan suunnitelman mukaan kirjoitamme ruotsiksi vuoden ja aktivoimme sitä kautta ruotsin kielen sanavarastoamme. Vuoden kuluttua ryhdymme puhumaan keskenämme ruotsia kotona.
Minähän tietysti ja tunnetusti olen aina aika malttamaton, niin että vuosi tuntuu aivan mahdottoman pitkältä suunnittelujaksolta. Malttamattomuuksissani olen jo aloittanut - esikoiselta puolisalaa - puheharjoituksetkin. Kaksi esikoulua, joissa piipahdan viikoittain, toimii päiväkodeissa. Päiväkotityössä on paljon aidosti ja taitavasti kaksikielistä väkeä, sillä päiväkodit palvelevat yhtä lailla suomenkielisiä kuin ruotsinkielisiäkin perheitä. Olen nyt pyytänyt kummassakin paikassa muutamaa henkilöä puhumaan kanssani jatkossa vain ruotsia, jotta saan kaipaamaani harjoitusta.
Paras harjoituspaikka kuitenkin on ruotsinkielisen lapsiryhmän aamupalapöytä, johon saan istahtaa kerran viikossa aamuteelle. Yhdellä kertaa lapset selvittivät, millaisia joulukalentereita kullakin on. Pian jo rohkenin minäkin selittää kahdenkymmenenneljän kynttilän joulukalenteriani. Kohta kyselimme toisiltamme arvoituksia tyyliin, ”mikä on sellainen vaate, jossa on viisi reikää”? Viikon muistolauseeksi poimin keskustelusta ruotsinkielisen vastineen vetoketjulle.
Jospa tämä ”treeninki ja öövninki” vaikka toimisi dementiaa loitommalla pitävänä aivojumppanani.
Uskokaa pois, kahden vuoden päästä keskustelen säistä ja vuoden kierrosta naapurikoulun kollegoiden kanssa ruotsiksi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti