”Äiti kerro minulle”

Olin äitienpäivänä vähän alamaissa. En odota äitienpäivänä aamuteetä sänkyyn, enkä varsinkaan kaipaa kermakakkua, en odota ravintolalounastakaan. Kaipaan sitä, että perhe olisi ympärillä ja syötäisiin yhdessä puoliskon grillaamat pihvit. Tänä vuonna tämä ei onnistunut, sillä puolisko oli työreissussa, kuopus opiskelukaupungissaan ja keskimmäisen perhe sairaana. Esikoinen sentään oli kotona. Meistä kummastakaan ei ole grillaajaksi, joten porsaanfile piti paistaa uunissa, talviseen tapaan. Teellä piipahdin piirakoiden ja mansikoiden kanssa keskimmäisen pihalla.

Lahjoitta en tarvinnut olla tänäkään vuonna. Perhe tietää lahjamakuni aivan tarkkaan ja täsmälleen. Sain vain todellisia toivelahjoja.  Esikoinen oli tehnyt minulle kierrätyslaudasta sievän pakin, jossa voisin kuljettaa vaikkapa puutarhatyökalujani. Pakki on niin sievä, että se saa palvella ainakin tämän ensimmäisen kesän orvokin suojaruukkuna kuistin pöydällä. Keskimmäisen perheessä oltiin painettu käytöstä poistettuun pihalaattaan keskimmäisen, Piltin ja Pirpanan kämmenten kuvat. Laatta ilahduttaa nyt silmääni sisääntulorappusella. Huomaan sen siitä tullen mennen.

Kuopuksen lahjan sain koulunpäättäjäisviikonloppuna tavatessamme. Hän oli hankkinut minulle kirjan ”Äiti kerro minulle”. Olin nähnyt mainoksen kirjasta Kodin kuvalehdessä ja bongannut sen myös Adlibriksen sivuilta. Kirja on kuin laajennettu versio lapsuuden ”Ystäväni”-kirjasta. Kirja johdattelee kysymysten avulla kertomaan itsestä, vanhemmista, puolison löytämisestä, äitiydestä ja ajatuksista yleensä. Väliin saisi laittaa kuviakin, jos niitä olisi.

Olen kirjoittanut kirjaani nyt kolmena iltana. Väliin kysymykset ovat johdatelleet kevyisiin aiheisiin, toisinaan taas raskaampiin mietteisiin. Oli oikeastaan varsin hilpeää tajuta, millaisiin asioihin liittyvät ensimmäiset lapsuuden muistoni.

Olen ollut hiukan vajaa kolmevuotias, kun olen astunut navettarakennuksella naulaan. Minulla on aivan selkeä oma muistikuva siitä, miten istun kotitalon kuistilla jalka sidottuna ja katselen kylätien asvaltointia. Tuo paikallaan istuminen on vilkkaalle lapselle ollut varmasti yhtä tuskaa. Seuraavan kesän muistoni on heinäntekoajalta. Olin pudonnut heinäkuorman tai traktorin pyörän päältä betonilattialle. Muistan hyvin  kuinka pötkötin tuvan sängyllä ja katselin harsoliinan läpi. Lääkäri oli määrännyt minut lepoon aivotärähdyksen vuoksi ja harso esti kärpäsiä kiusaamasta minua. Seuraavan kesän muisto on ikuistettu valokuviinkin eikä vain minun muistiini. Sain poskeeni valtavan mustelman opetellessani pyöräilyn jaloa taitoa. Kylläpä se tahaton toheltaminen taitaa olla minun ominta itseäni, jouduin huomaamaan.

Uskon, että teen muutaman muunkin perustavanlaatuisen oivalluksen itsestäni, ennen kuin kirjani on valmis palautettavaksi kuopukselle luettavaksi.