Reissun paras päivä

Heti aamusta ei olisi arvannut, miten hyvä päivästä voikaan tulla. Heräsimme aamuun romanialaisessa radanvarren pikkukylässä, jossa oli soitettu manelea aamuyön puoli neljään saakka. Musiikki oli soinut kovaa ja korkealta. Juna-asemalta meille ei myyty paikkalippua junaan, jolla aiomme matkustaa kahdeksan tunnin mittaisen etapin ja johon tietojemme mukaan vaadittiin matkalippu. Lopulta aseman lipunmyyjä kehotti meitä menemään kuitenkin junaan.

Kävi ilmi, että juna oli kahden vaunun mittainen junanpoikanen. Ihmetys oli suuri; "tämäkö on se IC-juna?" Kiipesimme rinkkoinemme junaan ja kailotimme mennessämme päivittelyä junan pienuudesta ja arvuuttelimme, menisimmekö nyt paikkaliputta kakkos- vai sittenkin peräti ykkösluokan vaunuun. Yks kaks, kuului kakkosluokan vaunun käytävältä selvällä suomen kielellä: "Tännepäin vaan. Ykkösluokan lisämaksu on 70 leitä."

Mitä tekee suomalainen? Suuntaa tietenkin ääntä kohti. Onhan se nyt aika uskomatonta, että noustessaan pieneen junaan Romanian lähestulkoon pienimmältä asemalta, kuulee suloista suomenkieltä. Ääni kuului romanialaissuomalaiselle nuorelle miehelle, joka oli nyt juuri isänsä kotimaassa opiskelupaikkaa hakemassa ja parhaillaan paluumatkalla pääsykokeista.

Jytkyttelimme matkaa eteenpäin seisten loosivaunun käytävällä rinkkoinemme ja eväskasseinemme. Nuori junatuttumme esitteli meille kohteita matkan varrelta ja vastaili asiantuntevasti kysymyksiinsä romanialaisesta  elämänmuodosta, kielestä ja kulttuurista.

Nuori paikallisoppaamme kommunikoi kertomansa mukaan kuudella kielellä. Piankos hän oli selvittänyt siihen lähimpään loosiin, että rinkkatädit ovat Suomesta, ensi kertaa Romaniassa ja ihastelevat kovasti ikkunoista näkyvää Karpaattien vuoristoa. Jopa innostuivat ystävälliset romanialaiset osoittamaan vieraanvaraisuuttaan. Kun ensimmäinen istumapaikat onnekas omistaja poistui junasta, hän "testamenttasi" paikkansa meille. Seuraavat pari tuntia istuimme tuolla paikalla vuoron perään. Jossain vaiheessa, kahdeksan tunnin matkan loppupuolella, pääsimme loosiin istumapaikoille kaikki kolmekin - sekä tädit että opaspoika.

Kahdeksan tunnin matka kului rattoisasti Karpaatteja ihaillen ja valokuvaten sekä leppoisasti rupatellen. Meistähän riitti hupia ja ohjelmaa kanssamatkalaisille. Jossain vaiheessa koko kahdeksan hengen loosi teki yhdessä listaa niistä perinteisistä romanialaisista ruoista, joita meidän "ehdottomasti tulisi maistaa". Lista suomennoksineen kulkee mukanani tämän reissun reissuvihkossa.

Illan tullen saavuttiin perille Romanian pääkaupunkiin, Bukarestiin. Nuori matkaoppaamme saattoi tädit metrolle saakka ja lupasi tulla vielä seuraavana päivänä kohdeoppaaksemme Cauceskun palatsiin, josta hän puhui nimellä "Kansan talo".

Parasta onnistuneessa päivässä oli aito yhteisöllisyys, joka muodostui täpötäydessä junassa ilman yhtä kaikille yhteistä kieltä. Yhteisöllisyys, joka johti paitsi istumapaikkojen myös eväiden jakamiseen.