Isovanhempana saa poimia rusinat pullasta

Olen ennenkin kertonut kasvaneeni maalaisperheessä, jossa 4-henkistä ydinperhettämme täydensi Anna-mummo, isäni äiti. Mummolla oli suuri vaikutus ja tärkeä rooli perheessämme. Hän oli ilman muuta oheiskasvattaja. Hän oli juureva maalaismummo, jolle kristilliset perusarvot olivat tärkeät. Olivathan ne toki koko perheelle, mutta mummolle erityisesti. Hän kuunteli aamu- ja iltahartauden omasta radiostaan, eikä silloin sopinut häiritä mummoa. Mummo oli tosi luotettava. Muistelen, että joskus oli helpompi kertoa jokin asia – vaikkapa tehty kolttonen - mummolle kuin omille vanhemmille. Mummo hoiteli asian jotenkin viisaasti vanhempien suuntaan ja vanhemmat ymmärsivät paremmin kolttostelijaa. Pienellä suostuttelulla mummo paistoi meille lapsille lettuja vanhempien kuoroiltana. Mansikkahilloakin saatiin lettujen päälle. Mieleisen aamupalan sai tilata kouluaamua varten jo illalla ja mummohan keitti pehmoisen kaurapuuron taikka kananmunan juuri sopivalla kypsyysasteella.

Nyt olen jo mummo itsekin. Näin uusinta- taikka bonuskierroksilla, on jollain lailla mahdollisuus myös ”korjaavaan kokemukseen”. Meinaan siis sitä, että ”natsimutsista” voi sukeutua ihan joustava ja sovitteleva mummo, Anna-mummon tapaan. Se on ollut mukava huomata itse ja aivan erityisen mukava on ollut saada se palaute tyttäreltä. Ehkä sitä tosiaan voi kasvaa ja kypsyä kaiken ikää. Ai niin, onhan se puoliskokin sanonut että ”viidenkympin jälkeen on eukko ruvennut tasaantumaan”.  Puoliskon lausuntoon voi varmaan luottaa, sillä yhteistä matkaa on kuljettu puoliväliin neljättäkymmentä vuotta, joten näkemystä ja kokemusta on karttunut pitkältä aikaa.

Onhan tämä isovanhemmuus toisaalta aivan eri asia kuin vanhemmuus. Vanhempana sitä on vastuussa kaikesta. Päivän viidestä ateriasta, kahdesta ulkoilusta, vähintään kolmesta koneellisesta pyykinpyöritystä, leikistä, laulusta, muista virikkeistä ja ennen muuta ihmiseksi kasvattamisesta. Mummona ja ukkina sitä vastaa vain siitä pikkupätkästä – muutamasta tunnista tai joskus harvoin kokonaisesta vuorokaudesta – jonka on vastuulleen ottanut. Tuommoinen pikkuhetki ohjelmoidaan tietysti mukavaksi. Puuhataan jotain mieleistä; höpötellään tonttujuttuja, käydään makkararetkellä, leikkipuistossa taikka vaikka elokuvateatterissa. Kotiin voidaan palauttaa väsyneet lapset ja pyykkipussi. Eihän siinä tarvitse napakoita kasvatusotteita, vaan yhteinen olo voi olla pelkkää sopuisaa hyvän mielen aikaa. Ruokakin voidaan laittaa etukäteen, jottei yhteisestä ajasta turhaan tärväydy tuollaiseen arkiseen askarointiin.

Ehkä hauskin palaute ikinä tuli lapsenlapsilta joulun alla. Tyttöset olivat olleet vierainamme vuorokauden. Oli pesty saunaa ja saatu palkaksi pussit saunatontulta. Oli etsitty tontun jälkiä pitkin pihoja ja lähimetsää. Liiteritonttu oli hänkin muistanut tyttöjä pikku pusseilla. Taisi tonttujen liikehdintä jännittää yölläkin, sillä yöunta ei riittänytkään kellon ympäri, kuten tavallisesti, vaan nukkuminen jäi vaivaiseen yhdeksään tuntiin. Kotiin palattuaan lapset olivat kertoneet olevansa väsyneitä, sillä ”mummolassa oli rankkaa, kun se mummo on niin villi ja touhukas”. Jos tälläinen puolivälissä kuudetta kymmentään käyvä ylipainoinen ja pehmytkudosreuman jäykistämä mummo vielä muka on villi ja touhukas, se on kyllä suuri kohteliaisuus!