Elämänkoulu

Fecebook kysyy profiilisivulla jokaiselta käyttäjältään korkeakoulua. Olen pannut merkille, että tosi moni kirjaa tuohon kohtaan ”elämänkoulu”. Ja se jos mikä on oikein! Missä muualla kuin elämänkoulussa sitä oppii todellista viisautta ja sydämensivistystä?

Anna-mummoni oli syntynyt vuonna 1908. Hän oli käynyt kansakoulun, talouskoulun ja kotiteollisuuskoulun. Elämänkoulussa oli ollut monenlaisia ankarasti koulivia kursseja alkaen sota-ajasta pikkulasten kanssa kotirintamalla, evakkoreissuista, oman lapsen kuolemasta ja myöhemmin aika nuorena leskeksi jäännistä. Varmasti elämänkoulun kurssitarjottimella oli iloisempiakin kursseja; ainakin lasten, lastenlasten ja muutaman lastenlastenlapsenkin syntymät. Maalaisemänmän iloja olivat varmasti myös karjan terveys, hyvät sadot ja marjasaaliit.

Mummoni oli sitä ikäluokkaa, joka viljeli uutterasti sanontojen ja sananlaskujen muotoon hiottuja elämänviisauksia. Niitä kuulin minäkin lapsuudessani ja nuoruudessani ja ne olivat sellaista elämänviisauden jakamista.

”Joka on vähässä väärä, on paljossakin väärä” tapasi mummoni sanoa. Tuolla hän ohjasi meitä lapsia ehdottomaan rehellisyyteen. Ei ollut vara olla pienessäkään asiassa ”väärä” – sitähän olisi sitten pian väärillä ja epärehellisillä jäljillä isommassakin asiassa. Tämä on ajettu minulle niin selkäytimeen, että en kykene edes valkoiseen valheeseen isomman epärehellisyyden pelossa. Hämmästelen kovasti niitä, joille pieni vääryys luonnistuu helposti ja tuntuu olevan jopa sallittua.

”Siistiä ei ole tehden, vaan pitäen”, muistutti mummo usein.  Sillä hän tarkoitti sitä, että on paljon pienempi vaiva kohennella kodin siisteyttä vähän joka päivä ohimennen ja luoda pöydän pyyhkimisestä, lattian lakaisemisesta ynnä muusta puuhasta rutiini, kuin antaa huushollin mennä pahasti sotkuun ja likaiseksi. Sitähän saisi siivota sitten oikein isosti, jotta saisi kaiken taas kuntoon. Tällä ohjeella olen yrittänyt huushollata – siistin sitä mukaa, kun tarvetta tulee ja koti on oikeastaan koko ajan siinä kunnossa, että ei haittaa, vaikka vieras tulisi tupaan.

”Jos on paikka paikan päällä, niin on markka markan päällä”, tuumasi mummo ja eli itse tämänkin ohjeensa mukaan. Mummo paikkasi vaatteensa, parsi sukkansa (ja varmaan meidänkin sukat). Mummo käytti vaatteet pula-ajat eläneen ihmisen tavoin loppuun asti. Takki, jolla ei ilennyt enää näyttäytyä vaikkapa kauppareissulla, sai uuden roolin ”puunkantonuttuna”. Sieltä kai se juontaa minunkin kierrätyshalukkuuteni vaatetusasioissa. Paikkaamaan olen kyllä varsin kehno, mutta parsimisen silmukoita jäljittelemällä olen jo opetellut. Vanha nuhjaantunut toppatakki on minullakin nimeltään puunkantonuttu ja se päällä voin kipaista vielä puuliiterissä, vaikken töihin tai kauppaan se päällä enää tohtisi mennäkään.