Mökkihöperön mietteitä

Kirjoitan tätä kohdassa ”kuusi viikkoa etätöitä takana”. Kalenterista piti tarkistaa, sillä viikot viuhuvat matkan päästä työtään tekevällä erityisopella, eli EtäErkalla, semmoista vauhtia, ettei tahdo tahdissa pysyä. Hommaa piisaa ja päivät ovat huomattavasti lähiopetuspäiviä pidempiä ja jollain kummallisella tavalla myös intensiivisempiä. Ruokahuoneen nurkasta lähtenyt etäkoulu on levittäytynyt ja käsittää tätä nykyä koko huoneen. Etäoppitunteja pitäessä joutuu jo katselemaan, etteivät nyt vain kirja- ja paperipinkat näkyisi kameran kautta oppilaillekin.

Meillä on suhtauduttu valtiovallan tyttösten antamiin ohjeisiin suurella vakavuudella. On pysytty eristyksissä ja koetettu vahvistaa keuhkoja lenkkeilemällä hengästymiseen asti raikkaassa keväisessä mäntymetsässä. Huomaan, että eristys on mennyt ihan mökkihöperöitymisen asteelle, enkä osaa enää käyttäytyä ihmisten ilmoilla. En tokikaan tunge harvinaisella kauppareissullani tahallani turhan liki ihmisiä, mutta en näköjään osaa enää ennakoida, mihin kanssa-asioija on kääntymässä. Eräälläkin kauppareissulla olin saman ihmisen kanssa hyllyjen välissä törmäyskurssilla niin monta kertaa, että lopulta meille nauroi meidän itsemme lisäksi myös kaupan myyjä.

Kotoilun määrää voi tarkastella vaikka auton polttoainetankista. Kuluneen kuukauden aikana ei juuri ole tarvinnut tankata. Mitäpä suotta, kun kauppareissu on edestakaisin 12 km eikä niitä kauppareisssujakaan tule tehtyä kuin korkeintaan kaksi viikossa. Ihmekö sitten, että viime viikolla Lapinjärvelle tekemäni reissu tuntui samalta kuin Tallinnan reissu ennen näitä karanteeniaikoja.  Hyvä etten pakannut viikonloppulaukkua mukaan asiointireissulle.

 Joku viisasteli, että Arttu Wiskarin Mökkitie-kappaleen voisi nyt laulaa hieman muunnetuin sanoin vaikkapa: ”Sanna, anna mun ajaa mökkitie…” Toisessa vitsissä vitsailtiin suomenruotsalaisten muka kyselleen, koskeeko mökillemenokielto myös huviloita. Kun ei Sanna enää perjantaina informoinutkaan meitä tyyliin: ”Nyt. Ei ole. Aika mennä mökeille”, me päätimme lähteä käymään Datšalla. Ehkäpä sääntö ei koske datšojakaan. Tietenkään emme aikoneet kuormittaa mökkipaikkakuntaamme millään lailla. Eväät päiväreissulle otettiin mukaan jo kotoa. Meitä iäkkäämmille mökkinaapureille ei jääty tarinoimaan, vaan soitettiin puhelimella paluumatkalta.  Tärkeää oli nähdä, että mökki on pystyssä. Se talvimyrskyissä kaatunut mänty oli onneksi ymmärtänyt pötkähtää talon taakse, eikä talon päälle.

Kevättalvella minä - Etelä-Suomen läänin lahjakkain stressaaja - olin jo uhonnut mökin myyntiä, sillä työtä ja tekemistä kuulosti taas olevan enemmän kuin voimia ja jaksamista. Nyt kun pääsin käymään paikan päällä, muistin ja näin kaiken sen, mitä viime kesän aikana sentään jo saimme tehtyä, haihtuivat myyntiajatukset. Olkoonkin, että tekemistä on paljon ja matka maaliin on vielä monen vuoden päässä, paikasta on ehtinyt tulla kovin rakas. Erityisesti luonto on aivan uskomaton. Meidän lyhyttä tavaranvientireissuamme kunnioittivat läsnäolollaan kaksi komeaa joutsenta. Meidän pikkuruinen erämaalampemme sai kunnian olla heidän muuttomatkansa välilaskupaikka. Siinäpä he tepastelivat lammen jäällä meidän saunamme takana. Mökkihöperö olen siis siinäkin mielessä, että olen aivan höpsönä pohjoiskarjalaiseen Datšaamme.