Huoltovarmuudesta

Meille uutisoitiin isosti, miten valtion huoltovarmuuskeskuksen varastot avattiin ja suojavarusteita lähetettiin sieltä ympäri maata. Paha vain, että osa tarvikkeista oli vanhoja ja kuminauhat olivat päässeet pekehtymään piloille. Olisi pitänyt olla suojavarustevaraston vastaavana joku maalla kasvanut naisihminen, joka olisi ymmärtänyt tuulettamisen tarpeen. Kyllähän entisaikojen varastoja, aittoja, käytiin ainakin kerran vuoteen läpi – tuuletettiin ja tarkistettiin kunto, heitettiin roviolle, jos oli epäkuranttia.

Valtion huoltovarmuuskeskuksen alaisena toimii monta muutakin varastoa. Sopii vain toivoa, etteivät leipäviljavaraston ja vaikkapa perunavaraston pohjimmaiset ole niin ikään päässeen pilaantumaan. Itäneet perunat pitäisi ottaa pikimmiten valoon ja peitellä toukokuun tullen multaan.

Olihan se kuitenkin komeaa kuulla Amerikan kautta, ettei muilla mailla kuin Suomella enää tuommoisia varmuusvarastoja ole. Suomi on varautunut kaikkeen. New York Times ylisti Suomen varautumista katastrofeihin. Huoltovarmuuskeskuksen johtaja oli luonnehtinut amerikkalaislehdelle, että varautuminen on suomalaisen DNA:ssa. Sama New Yorkin lehti oli saanut tietoonsa, että Ruotsissa on pari vuotta sitten ohjeistettu kansalaisia keräämään kotiinsa varmuusvarastoa. Valtio oli semmoiset purkanut jo kylmän sodan jälkeen. Epäilen, etteivät ole kansalaisetkaan sellaisia koonneet.

Jäin miettimään suomalaisten ja ruotsalaisten eroa. Me olemme eläneet sota-aikaa viimeksi 1940-luvulla, Ruotsi oli sodassa viimeksi 1814 taistellessaan Norjaa vastaan. Onhan siinä eroa.  Jokaisen suomalaisen lähisuvun historiasta kerrotaan sotajuttuja, Ruotsissa sotamuistot ovat huomattavasti kauempana. 1940-luvulla Ruotsi oli jo vaurastunut ja vakaa. Se auttoi pientä Suomea muun muassa antamalla lentokoneita, lähettämällä vapaaehtoisia sotilaita ja ottamalla vastaan sotalapsia. Suomi taas lähti kipuamaan kunnolla kohti vaurautta vasta 1950-luvulla, kun viimeinenkin sotakorvausjuna oli lähetetty. Meidän sosiaalinen muistimme ulottuu niukkoihin aikoihin. Jos ei oma muisti sinne aivan yllä, niin läheisen muisti auttaa ja muistuttaa.

Pohdin kansojemme luonne-eroja. Kylläpä kai ruotsalaiset ovat kepeämpiä ja iloisempia kuin suomalaiset. Tällaiseen johtopäätökseen tulin, kun pohdin laulujamme. Otetaan nyt esimerkki joululauluista. Siinä missä ruotsalainen laulelee ”Hejsan hopsan falleralleraa…” veisaa suomalainen ”lumi on jo peittänyt kukat laaksosessa, järven aalto jäätynyt talvipakkasessa…”. Onhan siinä eroa – duurilla ja mollilla. Mutta samaa kuvastaa minusta suhtautuminen asuntolainaan. Ruotsalainen ottaa asuntolainan ja hoitelee vain sen korkoja. Tavoitteena on jättää asunto maksettavaksi taas seuraavalle sukupolvelle. Suomalainen pyrkii jättämään jälkeläisilleen maksetun asunnon ja kokee kauheaksi epäonnistumiseksi, jos jättää perinnöksi velkaa.

Ruotsalaiselle itsemääräämisoikeus on niin pyhä asia, etteivät valtiojohtajat uskalla ohjeistaa heitä pysymään sisällä ja välttelemään kuppiloita ja torikokouksia. Suomalainen, vaikka kokeekin itsellisyyden tärkeäksi, ymmärtää vastuunsa niin vanhemmista kuin nuoremmista kanssakulkijoista ja tottelee, kun valtionpäänaiset (vaikka tyttösiltä näyttävätkin) vetoavat pysymään eristyksissä.

Vitsi, että on taas hienoa olla suomalainen!