Ensikokemuksia ”uudesta normaalista”

Olen pyrkinyt pitämään koulutyöni ja kynäilypalstani erillään. Paristakin syystä. Ensinnäkin, työ ja harrastus on hyvä olla erikseen. Ja toiseksi, koulutyö on sen verran sensitiivistä hommaa, että ymmärrän visusti varoa loukkaamasta kenenkään tunteita taikka oikeuksia. Jos kirjoittaisin koulutyöstä, minulla saattaisi tämän tuosta olla kiusaus kertoa teillekin jokin hauska sattumus taikka lasten laukaisu. Nyt on kuitenkin niin, että kouluväki, oppilaat ja opettajat, päästettiin ensimmäisten joukossa tähän uuteen normaaliin (tai ainakin sen tuulikaappiin) joten koen velvollisuudekseni raportoida täältä teille ensitunnelmia ja pieniä välähdyksiä.

Koulua on uudessa normaalissa käyty nyt tarkalleen kuusi päivää. Aivan päällimmäinen tunne on iso ilo jälleentapaamisesta. Vaikka olimme viettäneet kahdeksan viikon mittaisen eristysaikamme kukin tiiviisti kotonamme, oli läheisyys aivan selvästi lisääntynyt. Olimmehan olleet yhteyksissä päivittäin paitsi Wilman, myös videoyhteyden ja puhelimen kautta. Olimme tavanneet Zoomissa tai Teamsissä, What`sappissa äänipuhelun, kuvapuhelun tai vähintäänkin tehtävänpalautusviestien ja palauteviestien kautta. Olimme kurkistaneet livekameran kautta toistemme koteihin ja tuttavuus oli kasvanut luokkatuttavuudesta lähestulkoon kyläilyväleihin.  Koska olemme nyt tutumpia, luokissa on aiempaakin enemmän rattoisaa rupattelua. Opelle ja kavereille on asiaa. Siihen rupatteluun on uskallusta, siihen on tarvetta ja sille ymmärretään nyt antaa aikaa. Ehkäpä siinä turvallisessa ja luottavaisessa keskustelutilanteessa samalla toteutuu valtiovallan toivoma tilannekartoitus ja tuntojen tarkkailu.

Kiire on siirtynyt oppitunneilta siirtymiin eli välitunneille, ruokailuun ja muihin taukoihin, jotka kylläkin ovat lähes kokonaan kadonneet. Henkilökunnan tauot, joita aiemmin on käytetty materiaalien varusteluun ja kuka ties luokasta toiseen siirtymiseen, ovat nyt poissa. Jokainen tauon tapainen on nyt ohjelmoitu välineiden (esim. tietokoneiden) putsaukseen ja desinfiointiin.  Jokainen opettaja valvoo omaa ryhmäänsä kokonaisen koulupäivän ajan ja pyrkii parhaansa mukaan muistuttamaan turvaväleistä ja käsienpesusta. Oppilaat touhuavat pihalla omina luokkaryhminään omilla nimetyillä piha-alueillaan. Käytävillä liikutaan hillitysti turvamitoitetuissa jonoissa - töniminen ja juoksuaskeleet ovat menneen maailman juttuja. Kädet pestään sisään tullessa ja ulos mennessä, ennen ruokaa ja monta muuta kertaa. Ruokaa haetaan hillitysti ja hallitusti luokka kerrallaan ja ruokailu tapahtuu omissa luokissa, oman väljyyssäädösten mukaisesti asemoidun pulpetin ääressä. Kaikki mitä taudista on ehditty oppia, on koulutyön toteutuksessa pyritty ottamaan huomioon ja kouluissa toimitaan todellakin niin, että tunnetut riskit on minimoitu.

Oma työni muokkautui riskien minimoinnin nimissä eräänlaiseksi hybridimalliksi. Aiemmin liikuin viikon mittaan neljällä eri koululla, vaihdoinpa parina päivänä työmaata jopa kesken päivän. Se ei täällä uudessa normaalissa onnistu. Nyt olen kontaktiopetuksessa vain yhdellä koululla ja jatkan kahdeksan viikon aikana harjoitellulla etämallilla muille työpisteilleni. Varmasti ihan hyvä näin, en haluaisikaan olla se, joka mahdollisesti kuljetti taudin kunnan laidalta toiselle.

Kyllä tämä onnistuu!