Lippalakki

 

Minä en ole hattuihmisiä. Hatut eivät vain kerta kaikkiaan pue minua. Eivät siis minkäänlaiset hatut. Kaikki litistävät hiukset, eivätkä ne ainakaan somista pyöreää naamaani ja isokokoista päätäni. Ja uskokaa pois, olen kokeillut.

 

Villapipot pyrkivät aina nousemaan kummallisesti korvien yläpuolelle kekottamaan ja niitä saa olla päätöikseen kiskomassa alemmas, korvien suojaksi. Aivan sama, millainen pipomalli on kyseessä – sileä neule, joustin taikka palmikko – lopputulema on sama. Kotineulottu ja teollinen pipo käyttäytyy aivan samalla lailla.  Siksi olen aina talvisinkin paljaspäin ja välttelen hiuksia litistäviä ja sähköistäviä myssyjä.

 

Viime kesänä ostin kesäisen isolierisen lastuhatun. Kokeilin sitä muutaman kerran. Sittemmin se on kerännyt pölyä auton takaikkunalla ja kieltämättä ollut hieman hankala näköeste peruuttaessa. Mutta ei se oikein päähänkään asetu. Punottu leiri heittää lukiessa kummallisia reikäisiä varjoja kirjan lehdelle ja tuntuu takertuvan kiinni ovenpieliin ja eritoten oksistoihin ulkohommissa ja mökillä.

 

Taas ostin hatun lauantairetkelläni kotikaupungissa turistia leikkiessä. Tällä kertaa sijoitin auringonkeltaiseen lippalakkiin. Venytin säätövarat äärimmilleen ja sain lätsän sopimaan päähäni. Ostin lippiksen suurin toivein juhannushatukseni. Tarkoitukseni on nimittäin lillua juhannuspäivänä lammen keskellä kumiveneessä lukemassa jotain kevyttä kesärompsua. Kukaties lähimatkailen lukien Gotlantiin muurien sisäpuolelle sijoittuvaa dekkaria tai sitten lähden kirjan siivittämänä ihan kaukomatkalle Kreikan saarille.

 

Kumiveneessä lukiessa tarvitaan joka tapauksessa häikäisysuojaa. Aurinkolasit eivät toimi, sillä niistä saan helposti valkoiset pandasilmät päivettyneeseen naamaani. Sitä paitsi aurinkolasit pitäisi laittaa lukulasien päälle toisiksi laseiksi, sillä lukulasitehoilla olevia aurinkolaseja en omista ja ilman laseja näen tekstit vain mustana muurahaisenpolkuna. Ilman häikäisysuojaa taas rypistelen naamaani siihen malliin, että saan kaksi kolme pystysuoraa vekkiä silmien väliin – klassiset äkäisen akan rypyt siis. Sitä en tietenkään tahdo. Sen verran minäkin koetan varjella julkikuvaani, että äkäisen akan mainetta en halua.